Olipa kerran skitsofrenia – Musiikkielokuvat dokumenttisarjan helmiä

Espoon tämänkertaisen dokumenttitarjonnan mieleen jäävimmät tapaukset olivat musiikkidokumentteja. Näistä Jeff Feuerzeigin The Devil And Daniel Johnston (Yhdysvallat, 2004) taisi saman tien olla koko festivaalin paras elokuva. Austinilaisesta laulaja-lauluntekijästä kertova riipaiseva henkilökuva on yksi kaikkien aikojen komeimmista musiikkidokumenteista.

Daniel Johnston on suurelle yleisölle tutuin Kurt Cobainin usein julkisuudessa pitämästä Johnston-t-paidasta. On helppo ymmärtää, mikä Johnstonissa Nirvana-liideriin musiikin ohella vetosi. Vuonna 1962 syntynyt Johnston nousi 1980-luvun puolivälissä kotikaupunkinsa vaihtoehtomusiikkiskenen kuumimmaksi nimeksi. Hän tuotti huonosti äänitettyä, äärimmäisen herkkää ja melko lailla kokeellista mies, kitara ja piano -tunnelmointia kotitalonsa kellarissa c-kaseteille, joita sitten jakeli kaikille halukkaille. Kasettien maaginen tunnelma ja Johnstonin epävakaat, mutta intensiiviset lavaesiintymiset nostivat nuorukaisen nopeassa tahdissa jopa MTV-läpimurron kynnykselle.

Juuri kun kaikki näytti hyvältä, pitkään pinnan alla kyteneet mielenterveysongelmat alkoivat aktualisoitua. Fundamentalistikodissa kasvanut Johnston alkoi osoittaa sekä skitsofrenian että maanis-depressiivisyyden merkkejä. Musiikki meni hetken jopa kiinnostavampaan suuntaan, mutta Johnstonin käytös yhä omituisempaan. Hän esimerkiksi katosi kuukausiksi kiertävän tivolin matkaan.

The Devil And Daniel Johnston seuraa Johnstonin, tämän perheen, ystävien ja työtovereiden tuskien taivalta läpi mielisairaalavuosien. Dokumentti hyötyy suunnattomasti Johnstonin tavasta nauhoittaa kaikki mahdollinen joko videolle tai c-kasetille. Artisti on dokumentoinut sekä kohtaamisiaan ihmisten kanssa että pitkinä monologeina omia ajatuksiaan. Feuerzeig hallitsee materiaalivuoren upeasti. Tulos on elämäniloisen, mutta traagisen ja äärimmäisen hankalan taiteilijan muotokuva. Elokuva koskettaa, vaikkei Johnston ennalta tuttu olisikaan.

Itä-Länsi

Varsin onnistunut on myös nimiohjaaja Fatih Akinin (Suoraan seinään) Crossing The Bridge: The Sound Of Istanbul (Saksa/Turkki, 2005). Siinä teollisuusmetelipioneeri Einsturzende Neubautenin basisti, saksalainen Alexander Hacke kiertelee Istanbulia esittelemässä paikallista musiikkiskeneä ja pohtimassa omaa kiinnostustaan sitä kohtaan.

Kenen tahansa on helppo arvata, että Istanbulin musiikkipiireissä itäiset soinnit kohtaavat läntiset vaikutteet. Ihan heti ei tule ajatelleeksi, mitä kaikkea se tarkoittaa. Hacke tapaa niin paikallisia supertähtiä kuin kellaritason yrittäjiäkin. Esimerkiksi turkkilaista hc-punkkia tai hip hoppia on päässyt kuulemaan harvemmin.

Vaikka leffan musiikki kiinnostaa tavalla tai toisella koko ajan (tai melkein, miksi ihmeessä lopputekstien taustalla soi Madonnan Music?), ei Akinin teos ole vailla virheitä. Hacken rooli mietityttää jatkuvasti. Hän tarjoaa toki tekosyyn musiikkinäytteiden kuulemiselle, äijä nimittäin haluaa nauhoittaa kaikkia tapaamiaan artisteja. Toisaalta hän on Istanbulista toissa vuonna innostunut nahkahousu, jolla ei aina ole kovin syvällistä kerrottavaa aiheestaan. Tarkoitus on varmasti samastuttaa katsoja maallikon tiedonhaluun, mutta välillä epäilyttää löytääkö Hacke sittenkään juuri oleellisimmat paikalliset talentit.

Amerikkalaisia ikoneita

Festivaalin suurimpiin pettymyksiin kuuluivat ehdottomasti James Dean -dokumentti Forever Young, sekä ainoastaan aiheen tasolla huvittava kvasi-dokumentti CSA: Confederate States Of America.

Michael J. Sheridan -nimisen ihmisen "ohjaama" Dean-dokkari häviää kirkkaasti esimerkiksi kaikille pian suomessakin ilmestyvän Warnerin massiivisen Dean-dvd-boksin ekstroina oleville dokumenteille. Forever Young kertoo James Deanin tarinan tämän teatteri-, tv-, ja elokuvaroolien kronologiana. Siinä se. Mitään näkökulmaa aiheeseen ei ole edes yritetty miettiä. Harmi, sillä arkistomateriaalia varsinkin juuri Deanin tv-töistä Sheridan on haalinut paljon.

Kevin Willmottin lievästi kohuttu CSA kuvittelee, miten Amerikan historia olisi mennyt, jos etelävaltiot olisivat voittaneet sisällissodan. Leffa kaatuu kerrontansa amatöörimäisyyteen ja satiirinsa osoittelevuuteen.