Vakavasti

Sodankylässä juhlittiin elokuvaa jälleen juhannusta edeltäneellä viikolla, nyt jo kahdettakymmenettä kertaa. Olinko se vain minä, vai olivatko juhlavuoden elokuvat tavanomaista vakavampia? Siirtolaisten, senegalilaisten, lähiomaisensa menettäneiden, toistensa ohipuhuvien, yksinäisten ja mielisairaiden kohtaloita käsitelleet elokuvat olivat kauniita ja koskettavia, mutta ennen kaikkea surullisia ja ahdistavia. Huumori oli niukkaa ja traagista, lähinnä läsnä vain korostamassa kohtaloiden kovuutta.

Singaporelaisen Eric Khoon Be With Me (2005) nivoo yhteen kolme erillistä tarinaa. Osia yhdistävä tekijä on rakkaus, kahdessa tarinoista hyvin onneton sellainen. Nämä onnettomat tarinat yhtyvät rytisten, kolmas jää jo dokumentaarisuutensa vuoksi erilliseksi ja rikkoo elokuvan rakennetta. Tyttöjen välinen rakkausystävyys ja syrjäytyneen miehen yksipuolinen rakkaus kauniiseen virkanaiseen limittyvät elokuvan lopussa, mutta todelliseen henkilöön perustuva kuurosokean naisen tarina jää kovin irralliseksi. Sinänsä kuurona ja sokeana elämästään selvinneen naisen tarina on kiinnostava, mutta sen seuraaminen omana dokumenttielokuvanaan olisi saattanut olla toimivampi ratkaisu.

Kuolema on läsnä japanilaisen Hirokazu Kore-edan Nobody Knowssa (2004), maanmies Jun Ichikawan Tony Takitanissa (2004), sekä Kari Paljakan tositapahtumiin pohjaavassa elokuvassa Eläville ja kuolleille (2005). Tony Takitani palkkaa samannimisessä, lakonisessa elokuvassa kuollutta vaimoaan muistuttavan naisen touhuamaan kotiinsa surunsa lievittämiseksi. Pieneksi helmeksi osoittautuneessa Nobody Knowssa äiti hylkää neljä pientä lastaan miehen vuoksi ja jättää vastuun pienemmistä sisaruksista 12-vuotiaalle Akiralle. Syyllisyyden raskas taakka onkin musertaa pojan, kun rahat ja ruoka loppuvat ja pieni sisko kuolee tapaturmaisesti. Akira kantaa sisarensa ruumiin vaaleanpunaisessa matkalaukussa lentokentälle haudatakseen tämän vapautta symbolisoivien lentokoneiden läheisyyteen. Yuki-sisar haaveili aina lentämisestä.

Kari Paljakan Eläville ja kuolleille kuvaa poikansa tapaturmaisesti menettäneiden vanhempien, mutta myös henkiin jääneen isoveljen suruprosessia vuoden verran onnettomuuden jälkeen. Taitavat näyttelijät (Hannu-Pekka Björkman, Katja Kukkola ja Johannes Paljakka) pienen pojan kuolemaa surevien perheenjäsenten rooleissa takaavat loistavan lopputuloksen hirveän vaikeaa aihetta käsittelevälle elokuvalle. Suru on läsnä käsin kosketeltavana, elävätkin alleen hautaavana, musertavana vyörynä. Elokuvan lopussa surijoille ja katsojalle suodaan kuitenkin jo hauraita toivonsäteitäkin.

Pitkiin elokuviin keskittyvälle festivaalille oli kelpuutettu vain kuusi lyhytelokuvaa pitkien alkukuviksi. Yksi hienoimpia oli Lahden Muotoiluinstituutissa lopputyöksi tehty 12 -minuuttinen Mies etsii miestä (2004). Matti Harjun käsikirjoittama ja ohjaama tragikomedia on kuvaus kahden suomalaisen miehen, isän ja pojan, väärinkäsitysten värittämästä kohtaamisesta. Rajatussa tilassa ja lyhyessä ajassa Harju luo huikean hauskan ja liikuttavan jännitteen toistensa ohi puhuvien miesten välille ja antaa sitten tilanteen laueta luontevan ja vaivattoman oloisesti. Nauru vaihtuu tälläkin kertaa raskaisiin huokauksiin.

Saksalaisen Hans Weingartnerin White Sound (2001) on minibudjetilla toteutettu kuvaus paranoidiin skitsofreniaan sairastuvasta nuoresta Lukasista (Daniel Brühl). Useilla festivaaleilla palkittu elokuva nousi jymymenestykseksi Saksassa – eikä suotta. Aivotutkijana ja neurologina ennen elokuvien tekemiseen ryhtymistä kunnostautunut Weingartner tietää mistä puhuu puhuessaan skitsofreniasta. Lukasin käytös on arvaamatonta ja harhojen aiheuttama ahdistus on musertaa paitsi hänet, myös katsojan.

Elokuvan jälkeen yleisökysymyksiin vastaillut Weingartner totesi halunneensa kuvata sairastuvan nuoren miehen samastuttavana ja tunnistettavana "kenenä tahansa", ei laitokseen arkisesta ympäristöstä eristettynä mielipuolena. Lukas onkin kuin rakas veli tai hyvä ystävä, tavallinen nuori mies, jonka oma mieli kääntyy itseä vastaan luomalla ahdistavia ja pelottavia harhoja. Harhojen keskellä eläminen näyttäytyy kauhistuttavan uskottavana ja juuri siksi niin tavattoman koskettavana.

Tuoreessa elokuvassaan Edukators (2004) Weingartner jatkaa marginaalissa elävien nuorten kuvaamista. Tällä kertaa keskiössä on kolme poliittisesti valveutunutta ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan taistellessaan äärimmäisiin tekoihin valmista nuorta. Festivaalin päätöselokuvana esitetty Edukators antaa myös toivoa yhteiskuntiemme pinnallisuuteen ja rahanahneuteen kyllästyneille: maailmaan voi vaikuttaa ja asioita muuttaa. Kaikkeen ei ole pakko alistua tai mennä mukaan jos se ei oikealta tunnu.

Muutoksen tuulet puhaltavat myös Senegalissa. Maan ylpeyden, Ousmane Sembénen uusin elokuva Moolaadé (2004) liittyy afrikkalaisen nykyelokuvan jatkumoon käsitellessään ikiaikaisten perinteiden ja modernistuvan yhteiskunnan yhteentörmäyksestä syntyviä ristiriitoja. Moolaadéssa oman tyttärensä ympärileikkauksen komplikaatioihin menettänyt nainen puolustaa leikkausta pakoilevia pieniä tyttöjä koko vihaista kyläyhteisöä vastaan ja vaatii vaarallisen tradition lopettamista. Lopulta enemmistö kääntyy naisen kannalle ja tyttöjen "puhtauden" takaava perinne haudataan hengenvaarallisena.

Vastareaktio?

Miksi Sodankylän tarjoama kattava esitys maailman nykyelokuvasta näyttää näin vakavalta? Ja onko vakavuus lainkaan paha asia? Kari Paljakka toteaa Lapin Kansan haastattelussa (16.6.2005) vakavilla ja syvällisillä aiheilla olevan entistä tärkeämpi rooli taiteessa, koska "kaikesta ja kaikkialla tehdään viihdettä". Katsojan on hinnalla millä hyvänsä saavutettava katsomisen päätteeksi kaikesta negatiivisesta vapauttava katharsis. Paljakka manaa, että nykymaailmassa Hamletistakin tehtäisiin menestystarina. Kuolemaa ja ahdistusta ei olisi ja synkästä prinssistä muovattaisiin läpimätään yhteiskuntaansa vaivattomasti sopeutuva leppoisa optimisti. Oikeassa elämässä kuolleet pysyvät kuolleina, sairaat eivät noin vain nouse ja kävele, eikä vanhapoika saa prinsessaa ja puolta valtakuntaa, vaan palaa väsyneenä maanantaiaamuna sukkatehtaalle, sytyttää valot ja ryhtyy töihin, kuten kovin kaurismäkeläisessä Whiskyssa (Uruguay, 2004) tapahtuu.

Paljakan tulkintaan on helppo yhtyä. Vakavia aiheita käsittelevät elokuvat ovat tervettä vastareaktiota yltiöviihteellistynyttä ja kaupallista menestystä tavoittelevaa maailmaa ja nykyelokuvaa vastaan. Syrjäytyneiden, sairaiden, surevien ja ahdistuneiden kohtaloista ei kovin äkkiä taida syntyä kassamagneettia eikä hyvin myyvää oheiskrääsää. Onkin tavattoman terveellistä ja lohdullistakin huomata, että maailmassa on yhä olemassa myös nurja ja syvä puolensa taloudellista voittoa ja nopeaa tyydytystä tarjoavan pikaruokaviihteen lisäksi. Molemmille löytynee paikkansa maailmasta. Ja katsojansa elokuvateattereissa.