Klassikoista harvinaisuuksiin – mykkää kuvaa Forssassa

Perjantaina 1. syyskuuta 2006 käynnistyi Forssan kansainväliset mykkäelokuvafestivaalit seitsemättä kertaa. Tänä vuonna festivaali oli supistunut kaksipäiväiseksi, sillä sota-ajan kuvamateriaalia esitellyt Suomi 60 vuotta sitten -sarja saatiin viime vuonna päätökseen. Asiantuntijavieraana ja elokuvien esittelijänä festivaalilla toimi suomalainen mykkäelokuvaharrastaja Kari Glödstaf. Glödstaf on vuosien varrella auttanut festivaaleilla mm. ohjelmiston hankkimisessa.

Vuoden 2006 festivaalin teemana oli ruotsalaisen Victor Sjöströmin tuotanto. Ruotsissa menestynyt Victor Sjöström jatkoi menestyksekkäästi uraansa Hollywoodissa ja lukeutui vuosien ajan elokuvamaailman eliittiin. Menestyksensä huipulla Sjöström sai kuitenkin yllättäen elokuvista tarpeekseen ja palasi takaisin teatterin maailmaan. Kenties aikaisen vetäytymisen johdosta Sjöströmin nimellä ei ole nykypäivänä samanlaista kaikua kuin monella muulla tuohon aikaan ohjanneella virtuoosilla.

Festivaali käynnistyi perjantaina itävaltalaissyntyisen saksalaisohjaaja Fritz Langin Spionen (1928) merkeissä. Vakoojia ja salaisia agentteja vilisevä trilleri perustuu Langin silloisen vaimon, Thea von Harboun käsikirjoitukseen. Harbousta tuli sittemmin natsi, Lang sen sijaan pakeni Yhdysvaltoihin välttyäkseen Goebbelsin ehdotukselta siirtyä natsien elokuvamaailman palvelukseen. Joidenkin tulkintojen mukaan Spionen vainoharhainen maailma ja psykoottinen vakoojapäällikkö ennakoivatkin natsien valtaanpääsyä edeltävää yhteiskunnallista tilannetta.

Festivaaleilla esitetty 88-minuuttinen versio oli amerikkalainen vientiversio alkuperäisestä, lähes kolmituntisesta tekeleestä. Lyhentämisen seurauksena juoni eteni välillä sangenkin vauhdikkaasti, mutta seuraaminen ei ollut hankalaa. Jännitystä ja romantiikkaa sisältävässä trillerissä agentti 326 (Rudolf Klein-Logge) yrittää estää vakoojien puuhia, agentin toimintaa vakoilemaan sen sijaan värjätään kaunis Sonya. Sonyana silmien pyörittelystä ja dramaattisesta pyörtyilystä vastaa vaalea vamppi Gerda Maurus, joka oli Langin sen aikainen rakastajatar.

Suoraviivaisen vakoojaelokuvan jälkeen siirryttiin moniulotteisempaan draamaan Victor Sjötsrömin sirkusmaailmaan sijoittuvan He Who Gets Slapped (1924) myötä. Elokuva kuuluu ruotsalaisohjaajan Hollywoodin kauden tuotantoon, ja sitä pidetään yhtenä hänen parhaista elokuvistaan. Elokuvan kuuluisimpia kohtauksia on otos, jossa klovni pyörittää palloa sirkusareenalla. Vain yhdellä lampulla valaistu otos oli aikanaan toteutukseltaan vallankumouksellinen.

Elokuvan pääosassa nähdään traagisista kummajaisrooleistaan tunnettu, mykkäelokuvan suurimpiin tähtiin lukeutuva Lon Chaney. Chaney esittää tiedemiestä, joka tulee kumppaninsa ja vaimonsa pettämäksi. Mies päätyy sirkukseen klovniksi, jonka erityisosaamista on korvatillikoiden vastaanottaminen. Klovni hautoo kostoa hänet pettäneelle pariskunnalle, mutta tuntee vetoa myös sirkuksen kauniiseen ratsastajatyttöön. Elokuva pitää sisällään laajan tunnekirjon, ja tarinassa voidaan nähdä syvempiä, yhteiskunnallisia tasoja. Traagisen tarinan loppu ei, kuten arvata saattaa, ole niitä onnellisimpia.

He Who Gets Slapped -elokuvan säestäjänä toimi Hillel Tokazier, joka ansaitsee erityiskiitoksen. Paljolti improvisaatioon perustuvassa soitannassaan Tokazier onnistui kuvaamaan hyvin tunnetilojen vaihteluita ja piristi musisointia tunnistettavilla kappaleiden melodioilla.

Illan viimeinen elokuvana nähtiin Tod Browningin omintakeinen kolmiodraama Kädetön Alonzo (The Unknown, 1927). Kummajaisiin ja sirkusmaailmaan viehätystä mm. myöhemmässä Freaks -elokuvassa osoittaneen ohjaajan työn pääosassa nähdään Lon Chaney. Chaney tekee riipaisevan roolisuorituksen jalattomana veitsenheittäjänä, joka on rakastunut avustajanaan (Joan Crawford) toimivaan kaunottareen. Tyttöä tavoittelee myös sirkuksen voimamies.

The Unknown on synkkiä sävyjä sisältävä, tunteisiin vetoava draama, joka yhdistää romanttisen elokuvan ja kauhun elementtejä. Vain 49-minuuttisena elokuva on lyhyt, mutta kertoo tehokkaasti ja tunteisiin vetoavasti karmivan tarinansa. Alonzon rooli osoittaa Chaneyn olevan harvinaisen ilmeikäs ja taitava näyttelijä. Mykkäkaudelle tyypillisen liioittelun ja suurieleisyyden sijaan Chaney pystyy ilmaisee tunteita pelkkien katseiden ja hienovaraisten ilmeiden avulla.

Forssan lauantain satoa

Forssan mykkäelokuvafestivaalien profiili oli jossain määrin matalampi kuin viime vuosina: kolmipäiväinen tapahtuma oli supistunut kaksipäiväiseksi, ohjelmatiedot tapahtumasta tulivat varsin myöhään eikä mukana ei ollut kansainvälisiä vieraita. Itse pääasiasta, elokuvaohjelmiston laadusta, ei silti tingitty. Talkoovoimin toteutettu festivaali jatkoi siinä omaa hullunrohkeaa linjaansa.

Festivaalin lauantai-päivän vetonaulaksi osoittautui illan viimeisenä esitetty Oopperan kummitus (1925), jonka näytös oli loppuunmyyty. Toivottavasti tämä osaltaan antaa järjestäjille uskoa siihen, että tapahtuma kannattaa järjestää myös jatkossa.

Sidney Franklinin ohjaama Her Sister from Paris (1925) oli festivaalin etukäteen tuntemattomin elokuva. Franklin ei todellakaan ole elokuvahullujen palvoma tekijä. Romanttisiin komedioihin erikoistuneen Franklinin ura kesti yli 40 vuotta, ja 1920-luku oli hänen tuotteliainta aikaansa. Miespääosaa esittänyt Ronald Colman kuului mykän ajan tähtiin, joiden ura ei katkennut äänielokuvan tuloon. Päinvastaisena esimerkkinä on naispääosaa, tai pikemminkin pääosia, esittänyt Constance Talmadge, jonka hyvässä vauhdissa ollut ura loppui kuin seinään äänielokuvan tultua.

Her Sister from Paris oli olemattomiin ennakko-odotuksiin nähden pirteän positiivinen yllätys. Asetelmiltaan se oli perinteinen seurapiirikomedia, jossa mies ihastuu vaimonsa siskoon, mutta joutuukin molempien puijaamaksi. Naiset pyörittävät siinä miehiä tavalla, jonka voi nähdä ennakoivan jo myöhempien screwball-farssien lennokkuutta. Vastaavaa aihetta on käsitelty monen monessa romanttisessa hupsuttelussa, mutta tämä ei haitannut katsomiskokemusta. Franklinin elokuvan sukupuolten sota viihdytti ainakin Elävien Kuvien Teatterin yleisöä. Elokuvan kekseliäs tanssinumero symmetrisine sommitelmineen lienee muuten ollut myöhemmistä tieteiselokuvistaan kuulun art directorin William Cameron Menziesin käsialaa.

Paul Lenin ohjaama Nauruihminen (1928) edusti aivan toisenlaista mykän elokuvan kuvastoa, Universal-studion kauhudraamaa. Pääosaa esittänyt Conrad Weidt joutui koko elokuvan ajan säilyttämään myöhempää Batmanin Joker-hahmoa muistuttavan irvistyshymyn ja käytännössä ilmaisemaan tunteita vain silmiään liikuttamalla. Suoritus oli jo fyysisesti vaativa. On tosin todettava, että Weidtin ponnisteluista huolimatta tarinan jännite ei kestä 110 minuutin ajan. Yksityiskohdat kuitenkin kasvavat välillä hieman laahaavaa kokonaisuutta suuremmaksi. Kiehtovinta elokuvassa on Paul Lenin kuvakerronnan vivahteikas tyylitaju.

Hollywoodiin emigroitunut Leni oli ollut merkittävä hahmo saksalaisen ekspressionistisen elokuvan kehityksessä. Voidaan spekuloida, olisiko Universalin kauhuelokuva saanut erilaisen muodon jos vuonna 1929 kuollut Leni olisi saanut ohjattavakseen Draculan tai Frankensteinin. Nauruihmisessä Lenin runollinen ilmaisu pehmeine häivytyksineen, ristileikkauksineen ja vinoine kamerakulmineen todisti hänen jatkaneen ekspressionismin ideoita myös Hollywood-elokuvissa. Elokuvan luokittelu samaan sarjaan kuin Universalin myöhemmät kauhuelokuvat on silti harhaanjohtavaa. Victor Hugo’n romaaniin pohjautuva tarina on koskettava draama sokean tytön ja hyväsydämisen friikin mahdottomasta rakkaudesta sekä hovijuonittelujen valtapeleistä. Lenin suosima goottilainen mise-en scène vain muistuttaa kauhuelokuvalle vasta myöhemmin vakiintuneista tyylikeinoista.

Säestyksestä vastannut Heikki Elon johtama nelimiehinen Small Film Orchestra teki taas loistavaa jälkeä. Ero moniin muihin säestäjiin on ilmeinen: Elon orkesteri ei vain taustoita elokuvaa, vaan käy dialogia sen kanssa. Kyse ei ole enää säestyksestä, vaan kokonaisvaltaisesta tulkinnasta, joka täydensi Nauruihmisen puutteita ja nosti katsomiskokemuksen elämykseksi.

Lauantain viimeisenä elokuvana nähtiin Oopperan kummitus (The Phantom of the Opera) vuodelta 1925. Tämän Rupert Julianin ohjaaman klassikkoelokuvan pääosassa häärii kummituksena Lon Chaney. Kummituksen ahdisteleman oopperalaulajattaren Christinen roolin tekee Mary Philbin. Oopperan kummitus lienee Chaneyn mittavasta filmografiasta se tunnetuin suoritus, ja varmasti eräs syy miehen leimautumiseen kauhuelokuvanäyttelijäksi.

Paitsi taitava näyttelijä, Chaney oli edelläkävijä myös elokuvamaskeerauksessa. Itseoppinut maskeeraaja muuntui niin kädettömäksi veitsenheittäjäksi, oopperan rujoksi kummitukseksi kuin traagiseksi klovniksi.

Oopperan kummituksen kuuluisimmassa kohtauksessa Christine tempaisee aaveen varoituksesta tämän naamion pois paljastaen karmeat luurankokasvot. Chaneyn maski oli pidetty tarkkaan piilossa kaikilta, joten Philbinin kauhistunut reaktio oli aito. Kauhua näky herätti myös katsomoissa, ja teatterinomistajat raportoivatkin useista pyörtymistapauksista. Edelleen voitaneen sanoa, että vuoden 1925 versio päihittää mennen tullen – tekniikan kehityksestä huolimatta – lukuisat sitä seuranneet versiot.

Aija Amee (perjantain elokuvat sekä Oopperan kummitus) Kimmo Ahonen (muut lauantain elokuvat)