Uuden Venäjän viheliäät kasvot

Venäläistä uutta elokuvaa saatiin vihdoinkin valkokankaillemme, kun Rakkautta & Anarkiaa 2005 esitteli Suomessa harvoin nähtyä naapurimaan nykyelokuvaa. Russkino-sarjan viisi elokuvaa olivat keskenään hyvin erilaisia katsantoja uuden Venäjän maisemiin ja samalla ne osoittautuivat tasoltaan epätasaisiksi. Elokuvataiteen ulottuvuus aikansa yhteiskunnallisena peilinä on niissä kaikissa kuitenkin ilmeinen.

Jos jotain yhteistä voi näissä eri genrejä ja tyylikeinoja edustavissa elokuvissa nähdä, se on harvinaisen yksiselitteinen toteamus: nyky-Venäjällä elämä on viheliäistä, tylyä ja jos mahdollista, vielä ankeampaa kuin olisi odottanut. Elämä ei tarjoa juuri muuta toivoa kuin oman käden oikeuden. Rikos on usein ainoa vaihtoehto selviytyä karussa elinympäristössä maalla tai kaupungissa, kun tarjolla ei ole työtä, turvaa eikä liiemmälti inhimillisiä tunteita. Kuitenkin synkkyyden vastapainona ilmeni myös toinen perivenäläinen piirre: veriside on tärkeintä, se tuntuu olevan ainoa pysyvä asia häilyvässä maailmassa. Perheyhteyden ja läheisten ihmissuhteiden tärkeys nousi kaikissa elokuvissa harvinaisen selkeästi esiin.

Fantasiaa ja inhorealismia

Elokuvien muotokieli oli realistista, lukuun ottamatta fantasiaseikkailua Night Watch (Nochnoy dozor, 2004). Se on aitoa Amerikan fantasiakauhua, jossa vampyyrit ja demonit nousevat viimeiseen taistoon valon voimia vastaan. Virkistävää oli silti katsella vaihteeksi rujoa Moskovan maisemaa ja kuulla sankareiden puhuvan venäjää. Timur Bekmambetovin ohjaama elokuva on visuaalisesti komeaa ja kalsean tyylikästä jälkeä, mutta ilmaisullisesti tai juonellisesti se ei tarjoa mitään kovin omaperäistä. Tosin tarina kirotusta neitsyestä tuo perinteiseen myyttikuvastoon jotain uutta ja yllättäen naiskuvaus välttää objektisoivan asenteen – pisteet siitä. Pohjimmaiseksi teemaksi voi tulkita tänä uusperheiden aikakautena isän ja pojan välisen kriisin, jossa poika hylkää kelvottoman isänsä tämän pahojen tekojen seurauksena.

Aleksei Balabanovin Dead Man’s Bluff (Zhmurki, 2005) tarjosi puolestaan inhorealistista veriaction-parodiaa junttihuumorilla höystettynä. Siinä pikkurikollisveljekset Sergei ja Simon juoksevat toteuttamassa sadistisen pomonsa käskyjä ja onnistuvat aina mokaamaan. Tuloksena syntyy paljon ruumiita, eikä verta säästellä. Tapahtumat sijoittuvat 1990-luvun puoliväliin, joka kuvataan "siirtymäkautena"; tuolloin ase vielä puhui ja sivistyneempi rikollisuuden muoto vasta teki tuloaan. Loppukohtaus tapahtuu nykyajassa, kun oligarkeiksi ryhtyneet veljekset ökyilevät omistamassaan liikehuoneistossa keskellä Punaista toria. Tarantinomaiseksi väitetty huumori oli pikemminkin ala-arvoista ja yhteiskunnallinen otekin jäi sivuseikaksi vastenmielisissä verikekkereissä.

Äitiä etsimässä

Sen sijaan lastenkotiin joutuneen pikkupojan matka äidin luo oli karuudessaan koskettava tarina. Andrei Kravchukin Italian (Italianetz, 2005) kuvaa 6-vuotiaan Vanjan selviytymistä lastenkodin julmassa hierarkiassa sekä pojan vankkumatonta uskoa löytää oma äiti, joka ottaisi pojan takaisin. Lapsinäyttelijät ovat aitoja ja vahvoja, juoni pitää otteessaan ja yllättää. Elokuvassa on ankeudestaan huolimatta sellaista haavoittumatonta toivoa, jota vain lapsen mielestä voi löytää. Karu miljöökuvaus ja aikuismaailman katala mielenmaisema luovat väkevät puitteet herkälle tarinalle. Elokuvan pateettisuuden tarkasti kiertävä sanoma kertoo oikeudenmukaisuuttakin löytyvän, vaikkakin harvoin.

Suomalaisenkin on helppo ymmärtää kansallista itsetuntoa kokoavan sotakuvauksen merkitys kansakunnalle. Kotimaassaan valtavan suosion saanut Dmitri Meskhiyevin sotaelokuvan Our own (Svoi, 2004) ansiot voi nähdä siinä, ettei se rakenna isänmaallista sankarikuvaa vaan pyrkii tarkastelemaan puolueettomasti ja psykologisella otteella ihmismieltä ääriolosuhteissa. Taiteelliselta tasoltaan elokuva edusti kuitenkin heikointa tasoa. Näyttelijäntyö oli osittain kömpelöä ja juonta rasitti jahkaava rytmi.

Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1941 elokuuhun, jolloin saksalaiset vyöryvät Neuvostoliittoon. Kolme sotavankia karkaa pieneen kylään, jossa yhden kotitalo sijaitsee. Koti ei kuitenkaan ota poikaansa avosylin vastaan, sillä isä tekee yhteistyötä natsien kanssa. Hän on valmis uhraamaan kaksi muuta karkuria pelastaakseen poikansa. Kuitenkin jokainen on valmis oman hengen eteen tappamaan niin vihollisia kuin omiakin ja lopulta jännitteet kasvavat sietämättömiksi. Sivujuonena viritellään rakkaustarinaa, mutta kuvasto ei oikein tahdo istua kokonaisuuteen.

Onnea väkivallan varjossa

Raikkain elämys oli yllättäen pieni elokuva, nuoruudenkuvaus Schizo (Shiza, 2004), jossa teini-ikään liittyvät ensimmäiset kokeilut ja uudet tuntemukset saavat epätavallisen ahdistavan varjon väkivaltaisesta ympäristöstä. Kuitenkin Gulshat Omarova sarjan ainoana naisohjaajana onnistuu pääasiassa kuvaamaan ihmisiään ja kuivettunutta aroa ihailtavalla lämmöllä ja kaiholla. Ihmiset ovat mitättömiä silmänkantamattomiin jatkuvalla tasangolla ja tapahtumat vääjäämättömiä kuin paahtava aurinko. Onni löytyy pienistä asioista, uimalaseista, ruusumekosta, tanssista ja suudelmasta, joiden maukkaus elämän tarjoamassa laihassa keitossa on helppo ymmärtää.

Päähenkilö on 15-vuotias hitaanpuoleinen Mustafa, joka on saanut lempinimekseen Schizo, "skitso". Poika joutuu äitinsä uuden miesystävän pestissä värväämään työmiehiä järjestettyihin nyrkkeilyotteluihin, jotka saattavat päätyä kuolemaan. Schizo aiheuttaakin välillisesti viattoman miehen kuoleman ja rakastuu tämän naiseen, Zinkaan, josta alkaa pitää huolta. Pojan juoppo eno tekee valloittavan sivuroolin nyrkkeilijäkorston päihittävänä antisankarina. Elokuva on syystäkin päässyt Kazakstanin ensimmäiseksi Oscar-ehdokkaaksi. Onnellinen loppu, joka päättää kovat koettelemukset, tuo tarinaan suloisen viatonta lohtua.

Venäläisen elokuvan katsausta täydensi avainelokuvien sarjaan kuulunut 4 (Chetyre, 2004), joka kuvaa kolmen ihmisen erillisiä kohtaloita sen jälkeen, kun he sattumalta ovat kohdanneet toisensa yöllisessä baarissa. Ilya Khrzhanovskyn ohjaus on vaikea, provosoiva ja ehdoton. Käsikirjoituksesta vastaa Venäjän kohutuin nyky-kirjailija, Vladimir Sorokin, jonka teoksia nationalistiset Putin-nuoret polttavat kotimaassa roviolla.

Elokuvassa on loistavia pitkiä kohtauksia, jotka pysyvät kasassa absurdin mutta terävän dialogin ja oivaltavan toistorakenteen avulla. Hitaat, hiljaiset otokset luovat aavemaista maisemaa autioista kaduista, joille kaivinkoneet yhtäkkiä syöksyvät kuin iskujoukot. Fyysisyyttä kuvataan antaumuksellisella inholla. Runsas kantaaottava symboliikka sekä tulkinta maan nykytilasta on ilmeistä, mutta ydinajatus jää lopulta hämärän peittoon.

Katsomiskokemus on kokonaisuudessaan niin raskas, että pahoinvointi muuttuu loputtomilta tuntuvissa babushkojen bakkanaaleissa suorastaan fyysiseksi. Uskoisin ettei nuoren kunnianhimoisen ja taiteessaan tinkimättömän ohjaajan pyrkimys ole yhtään vähäisempi, mutta äärimmäiset reaktiot, joita pyritään aiheuttamaan, eivät sittenkään ole aina perusteltuja saati tarkoitusperissään onnistuneita.

Näinkin suppea johdatus venäläiseen nykyelokuvaan otetaan kiitollisena vastaan ja yleisökin löysi tiensä näytöksiin, joita pyöritettiin myös suurimpien salien parhaimpina katseluaikoina. Juuri suurien teattereiden penkkirivien autius kuitenkin kertoi paljasta kieltään kenties niistä syvälle juurtuneista ennakkoluuloista, joita suomalaiskatsojat kokevat venäläisyyttä kohtaan. Ennakkoluulot osoittautuivat kuitenkin suurimmaksi osaksi aivan vanhanaikaisiksi.