Mollbergin vaakasuora ihmiskuva
Suomalaisen elokuvan festivaalin prologina kuultiin luentoja festivaalien päävieraan, Rauni Mollbergin elokuvista. Mediatutkimuksen professori Jukka Sihvonen pohti haastavassa puheenvuorossaan Mollbergin elokuvien keskeistä teemaa, maan halua. Sihvonen avasi ajatustensa mutkia lukuisilla elokuvaesimerkeillä.
Mollbergin elokuvissa keskeistä on ihmisen ja luonnon välinen suhde. Sihvosen mukaan ihmisen suhde maahan on Mollbergin elokuvissa hyvin konkreettinen ja suora. Esimerkiksi Maa on syntinen laulu (1973) viittaa maahan jo nimelläänkin. Sihvonen havainnollistaa tätä horisontaalisuuden konkretiaa heittäytymällä pitkäkseen Thalian sinisen kirjavalle kokolattiamatolle.
Sihvosen mukaan makaaminen on Mollbergin elokuvissa keskeinen asento. Se ilmaisee pyrkimystä päästä kosketuksiin maan kanssa. Siunatun hulluuden (1975) kohtaus, jossa lehmä kammetaan sänkyyn makaamaan alleviivaa absurdiudellaan ajatuksen osuvuutta. Makuuasento on paitsi luontainen, myös hyvin tarkoitushakuinen asento. Ihmisten julkisella paikalla pötköttely on sosiaalisesti arveluttavaa, ellei kyseessä ole vauva, tajuton tai yhteiskunnasta syrjäytynyt. Toisaalta kesä ja maaseutu jälleen luonnollistavat makoilun, minkä vuoksi se on yleistä Mollbergin syrjäseuduille sijoittuvissa elokuvissa.
Horisontaalinen ihmiskäsitys on myös demokraattinen. Siinä missä vertikaalinen liittyy hierarkioihin ja valtasuhteisiin, horisontaalisessa ihmiskäsityksessä olemme kaikki samalla vaakasuoralla viivalla. Hengen ja ylevöittävän sijaan Mollbergin hahmot tavoittelevatkin kosketusta toiseen ihmiseen.
Maan halu ilmenee Mollbergin teoksissa myös yksilön moneutena. Elokuvissa keskitytään yksilöihin, mutta yhteisön jäseninä. Yhteisö on kaiken aikaa läsnä yksilössä siten, että yksi on aina jo ollut monta.
Mollbergin elokuvien moniäänisyys kiteytyy festivaalin päättävään Tuntemattomaan sotilaaseen (1985). Siinä maan halu on samalla sen menettämisen pelkoa. Tuntemattoman tutut hahmot ovat jatkuvasti kosketuksissa arvolatautuneeseen (isän)maahan ryömiessään rintamalla ja katsellessaan sen ylle avautuvaa tähtitaivasta. Maata haluava yksilö on yhtä kuin kansakunta, yksi ja monta samaan aikaan, jatkuvassa yhteydessä toisiin siinä rinnalla.
Mollbergin elokuvissa ihmisillä on konkreettinen, ruumiillinen ja aistillinen yhteys maahan esimerkiksi elämän ja kuoleman syklisen kiertokulun kautta. Ruumiillisuus ja aistillisuus kulminoituvat seksuaalisuudessa, lihallisimmillaan elokuvissa Milka (1980) ja Maa on syntinen laulu. Sihvonen ei kuitenkaan huomioi näiden Lappiin sijoittuvien elokuvien hurmoshenkistä, vanhoillista uskonnollisuutta, joka ilmenee jo Timo K. Mukan romaaneissa. Uskonnollisuuteen liittyy olennaisesti juuri ruumiillisten nautintojen kieltäminen. Uskonnollisuus siis problematisoi paitsi maan halun, myös horisontaalisuuden ajatuksen, sillä pienen ihmisen ja Suuren Jumalan suhde lienee vertikaalisista vertikaalisin.
Festarin tunnelmat liikkuivat selkeästi elämän risukasojen ja auringonpaisteen välimaastossa. Kurjuuden maksimointia saatiin seurata niin Mollbergin teoksissa kuin Viikatteen videoissakin. Samaan kategoriaan asettui, nykykatsojalle toki lähinnä huvittavan pateettinen, Laitakaupungin laulu (1948) ja osin myös toinen Tauno Palon tähdittämä elokuva Ylijäämänainen (1951). Mollbergin Maa on syntinen laulu (1973) voitti festivaalin kirkkaasti melankolisuudellaan; siihen verrattuna jopa Tuntematon sotilas (1985) oli positiivinen kokemus. Sodan kauheuden keskelläkin elämästä löytyi välillä iloa, mistä lienee kiittäminen Mollbergin poikkeuksellisen lempeää otetta. Sen sijaan Maa on syntinen laulu kolahti keväisessä säässä tarpovaan festari-ihmiseen ainoastaan ahdistaen.
Tietolähteistä riippuen Honey Babylle on mainittu eri valmistumisvuosia. Kaurismäki kuittaa tämän nykyinternetin tarjoamaksi monenlaiseksi tiedoksi. Elokuva valmistui lopullisesti vasta viime syksynä. Joillakin festivaaleilla Honey Baby on toki nähty jo aiemminkin, mutta kaupallisen levityksen ensi-ilta on nyt Suomessa ja sen jälkeen elokuvaa nähdään Euroopassa ja Venäjällä. Laajaa levitystä puoltaa festivaaliesityksistä saatu myönteinen vastaanotto.
Mika Kaurismäki on tehnyt paljon kansainvälisiä produktioita. Viimeisestä puhtaasti kotimaisesta elokuvasta Zombie ja kummitusjuna (1991) on tullut kuluneeksi jo lähemmäs viisitoista vuotta. Kovin merkittävää eroa Kaurismäki ei näe kansainvälisessä ja kotimaisessa elokuvanteossa
Elokuvan tekeminen oli yhteensä neljän vuoden prosessi, joista kaksi ja puoli vuotta meni käsikirjoituksen laatimiseen. Käsikirjoituksen muokkaaminen yhdessä perheen kanssa oli Paljakan mukaan kieltämättä henkisesti raskasta, mutta hyvin antoisaa ja hedelmällistä. Itse kuvaaminen sujuikin sitten helpommin. Paljakka halusi kuitenkin laittaa itsensä elokuvantekijänä syrjään.
Paljakan mukaan, kun Gösta Karfin kirjaa lukee, huomaa, että tapa miten suru muuttaa ihmisen elämää, on valtavan moninainen. Koko yhteisö muuttuu surevan ihmisen silmissä, näkökulma maailmaan muuttuu kokonaan. Tähän ohjaaja halusi keskittyä, sisäisten tuntemusten ja niiden ulkoisten ilmaisukeinojen ja -tapojen tarkasteluun. Teatterielokuvan pituus oli pakko ottaa huomioon – ohjaajan täytyi siis rajata, jotta hän pääsisi syvälle henkilöihin ja heidän kokemuksiinsa.
Tämä seikka ilmeneekin hyvin Eläville ja kuolleille -elokuvassa, jossa perheen äiti Marja (Katja Kukkola) suree poikansa kuolemaa ympäröivän yhteisön mukaan jopa liian näkyvästi ja pitkään. Perheen isä Jaakko (Hannu-Pekka Björkman) puolestaan yrittää olla tuki ja turva niin vaimolleen kuin toiselle pojalleen, murtuen kuitenkin lopulta puhumattoman surun taakan alla. Tehokkuusajattelu tai -normit eivät sovikaan Paljakan mukaan suruprosessiin.
– ”Hän (Anna-Leena Härkönen) kirjoitti loppujen lopuksi kuusitoista versiota. Hän kirjoitti, ja minä luin ja kommentoin. Loppuvaiheessa Anna-Leenaa alkoi jo kyllästyttää, kun aina soitin ja sanoin, että vielä jos tuo kirjoitettaisiin uudestaan… mutta hän on pirun energinen nainen ja hyvä kirjoittamaan, että ei meillä oikeastaan mitään ongelmaa ollut. Kaikki vie oman aikansa, että löytyy se sopiva muoto.”
Elokuvan tuotannossa on ollut mukana myös Mainostelevisio. Pidennettyä televisioversiota Onnen varjoista ei kuitenkaan tulla näkemään. Se pysyy itsenäisenä elokuvateoksena, vaikka tv-ihmiset ovat esittäneetkin kiinnostusta rakentaa elokuvan henkilöhahmoista myös sarjaa. Olssonin mukaan tv-yhtiön mukanaolo on normaalia. Kanava ostaa elokuvan ensiesitysoikeuden eli se nähdään kyseisellä kanavalla pari vuotta valkokangasensi-illan jälkeen.
Chris Markeria luonnehditaan usein elokuvaesseen mestariksi. Hän tutkii teoksissaan historiaa ja muistia – menneen ja nykyhetken kohtaamista. Markerin teokset ovat myös eräänlaisia matkadokumentaareja. Sans soleil (Ilman aurinkoa, 1983) sijoittuu Japaniin ja La Jetée (Kiitorata, 1961) on jatkuvaa siirtymää eri aikatasojen ja paikkojen välillä. Valitettavasti ohjelmistoon ei ole saatu elokuvaa Lettre de Sibérie (Siperian kirje, 1957) – animaatiota ja elokuvaa yhdistävä essee poissaolon ja läsnäolon kysymyksistä.
Aikaisemmassa teoksessaan The Lift (2001) ratkaisu toimii paremmin, sillä aihe on jo valmiiksi rajatumpi. Ohjaaja on asettunut erään kerrostalon hissiin ja kuvaa talon asukkaita päivästä toiseen. Hän osoittaa hississä oleville ihmisille älyttömältä tuntuvia kysymyksiä lapsuudesta ja unista, mutta saa kysymyksineen ihmiset avautumaan ja kertomaan itsestään. The Lift on mainio esimerkki dokumentaarista, jossa kameran takana olevasta henkilöstä ja kamerasta tulee keskustelukumppani, jonka luokse palataan yhä uudestaan.
Paremmin elokuvakirjoittajana tunnetun Peter von Baghin tuotannon poikkeama, hänen ainoa fiktioelokuvansa Kreivi (1971), esitetään DocPointissa. Fiktioteoksen rinnalla nähdään myös laaja katsaus dokumentaarisiin kokoomateoksiin, joissa von Bagh tutkii historiaa ja rakentaa muistikuvia arkistomateriaalia käyttäen.
Kotimaisessa sarjassa saa ensiesityksensä Arto Halosen teos Kuuban valloittajat. Elokuva risteilee Kuuban historian pyörteissä karttanaan muutamat ajan myötä omistajaa vaihtaneet amerikanraudat. Teoksessa yhdistyy autojen historia Kuubassa, autojen merkitys omistajilleen ja omistajien arki ja unelmat. Sarjassa esitetään myös muun muassa Joonas Berghållin ja Mika Hotakaisen Valtio vapauden vei, PV Lehtisen Krooli ja Lasse Naukkarisen Olipa kerran utopia. Kotimaisen sarjan lisäksi esitetään myös sarja oppilastöitä. Mukana on yhdeksän ohjaajan teokset.
Helmisen ohjaama ja William Aldridgen kera käsikirjoittama Pelikaanimies perustuu Leena Krohnin kirjaan Ihmisen vaatteissa. Elokuva on valittu Berliinin elokuvajuhlien Kinderfilmfest-lastenelokuvakilpailuun. Helminen oli halunnut toteuttaa Krohnin tekstin jo pitkään, mutta pelikaanihahmon tekninen toteutus oli askarruttanut. Digitaalikokeiluja tehtiin mutta kuvaaja Timo Salminen vakuutti että pelikaani kannattaa tehdä perinteisen elokuvan keinoin.
– ”Olin toivonut kärsivällistä suhtautumista siihen, kun tehdään lasten kanssa… Halusin säilyttää tunnelman kuvauksissa rauhallisena ja lempeänä ja normaalina, ei liikaa stressaavana tai raastavana, jotta ne lapsinäyttelijät joilla on aika iso työ tässä, jaksaisivat tehdä sen.”
1980-luku oli Le Gricen tuotannossa murroskausi. Hän palasi suureellisten kokoeilujen jälkeen takaisin perusasioihin, mutta tällä kertaa hänen välineinään oli filmin sijaan video ja tietokone. Le Grice piti elokuvateatteri Orionissa luennon (19.11.2004) aiheesta ”Experimental Cinema in the Digital Age”, jossa hän luotasi omaa kehitystään kohti digitaalisia esitysmuotoja sekä digitaalisen kokeellisen elokuvan historiaa.
Tämän vuoden ohjelmisto painottuu erityisesti laadukkaisiin ja ajankohtaisiin lyhytelokuviin sekä dokumentteihin. Seksuaalivähemmistöjen elämää katsotaan monesta suunnasta: dokumentissa The Cookie Project (USA, 2003) näytetään afroamerikkalaisen miehen matka sukupuolenkorjausleikkauksen kautta naiseksi ja The Secret Club (Norja, 2003) kuvaa millaista oli perustaa lesbo- ja homoyhdistys 1950-luvun Norjassa. Poliittisesti ajankohtaisia ovat Paternal Instinct (USA, 2003), joka kertoo lapsia haluavasta miespariskunnasta, sekä Israelin levottomuuksia pakenevasta lesboparista kertova Almost There(Kreikka, 2003).
Pitkät elokuvat ovat eri maanosista ja aihepiireistä. Pääelokuvista mukaansatempaava komedia 
Festivaalin ohjelmistossa ovat kilpasarja (14 elokuvaa), erikoissarja (8 elokuvaa), Kaija Juurikkala -ohjelma, uusien kotimaisten elokuvien katselmus, saksalaisen Erich Kästnerin kirjoihin pohjautuva sarja, portugalilaisen ohjaajan Luís Filipe Rochan kaksi elokuvaa, Helsingin ammattikorkeakoulun Stadian Lastenelokuvan erikoistumisopintojen 8 lopputyötä, unkarilaisen animaattorin Líviusz Gyulain lyhytelokuvia ja neuvostoanimaation klassikoita.
Haapkylän valmistautuminen elokuvarooliin eroaa teatterityöstä. Teatterissa tulkintaa työstetään lavalla vastanäyttelijöiden kanssa viikkojen harjoituksissa. Elokuvan roolihahmoa varten Haapkylä kirjoittaa ja keksii kotona taustoja. Alitajunta voi työstää hahmosta yhdentekevältäkin vaikuttavia asioita, joista on kuitenkin kuvauksissa hyötyä. Valkokangasprojekteissa Haapkylä tarvitsee mielestään näyttelijäkeskeistä, kannustavaa ohjaajaa, joka ei vetäydy kameran taakse piiloon.
Juhlien suuri huomionkohde oli kuitenkin näyttelijä Greta Garbo, jonka harvoin näkyvillä olleista mykkäelokuvista nähtiin kolme. Elokuvat toivat ennen kaikkea ilmi Garbon taidot elokuvanäyttelijänä, joka hallitsi hienovireisen, eleisiin perustuvan mykkänäyttelemisen taidon. Garboon verrattuna monet muut näiden elokuvien hyvinäkin pidetyt näyttelijät tuntuivat nykykatsojan silmin näyttelevän ronskisti yli.
Greta Garbon elokuvista alusti festivaaleilla poikamaisen innostuksensa yleisöönkin tartuttanut Garbo-entusiastiYiannakis Ioannides. Elokuvassa Himo (1926) nähtiin tosielämänkin rakastavaisten Garbon ja John Gilbertin suudelma, jossa pariskunta suuteli suut auki vertikaalisesti siten, että nainen on dominoivassa asemassa. Ioannides väitti suudelman olleen lajissaan valkokankaan ensimmäinen.
Festivaali jatkaa kulttuuritekojen suunnannäyttäjänä, sillä suurin osa esitettävistä, maailmalla palkituista elokuvista jäisi muutoin suomalaisen teatteriyleisön ulottumattomiin. Myös äärimmäisen harvoin meillä nähtyä filmatisointia on tarjolla, kun muun muassa Unkari, Venäjä ja Latvia esittäytyvät. Festivaalilla vierailevan latvialaisohjaaja Laila Pakalninan dokumentti The Bus kuvaa matkaa Tallinna-Kaliningradin bussissa, joka ylittää neljän maan rajat. Absurdia kauneutta ja kokeellista ääniraitaa itäblokin malliin, siinäpä lupaus paljosta.
Romaania ei voi siirtää filmille, on Aaltosen mielipide. Hän ei miettinyt edes siinä vaiheessa, kun romaanista oli tullut menestys, lukijoiden mielipiteitä vaan pyrki tekemään itsenäistä tarinaa. Ei voi miettiä onko se ja tämä henkilö tai tapahtuma romaanista mukana elokuvassa.
Naisilla on yhtä suuria vaikeuksia löytää rooliaan koska vaatimukset ovat molemmilla kasvaneet. elämä voi olla helpompaa ja kevyempää, mutta rooliodotuksia on enemmän. Pitää menestyä työelämässä, olla hyvä vanhempi, hyvä sängyssä ja hellan ääressä, miettii Aaltonen.
Viettelysten vaunu teki 23-vuotiaasta Brandosta tähden teatterimaailmassa. Näytelmä oli valtaisa menestys ja se sai loistavat arvostelut. Brando itse ei liiemmin pitänyt näyttelemisestä teatterissa, hän kaipaili elokuvan pariin. Teatterissa oli näyteltävä samaa näytelmää viikosta toiseen, joka ilta piti kokea samat tunteet uudelleen ja uudelleen. Positiivista oli se, että joka ilta näytelmän jälkeen tähteä odotti 7-8 tyttöä lavan takana, joista hän valitsi mieluisimman yöseuraksi.
Vihan riivaama (One-Eyed Jacks, 1961) on Brandon ainoa ohjaus. Alun perin elokuvan piti ohjata Stanley Kubrick, mutta hän ilmoitti Brandolle, että ”olen lukenut käsikirjoituksen enkä kerta kaikkiaan ymmärrä mistä tässä elokuvassa on kysymys.” Elokuvaa oli käsikirjoittamassa muun muassa Sam Peckinpah ja sitä tarjottiin vielä Kazanin ja Sidney Lumetin ohjattavaksi, mutta Kubrickin tavoin molemmat kieltäytyivät. Niinpä Brando joutui pääosan lisäksi ohjaamaan sen itse. Hänen piti opetella kokonaan uusi ammatti. Niinpä kuvausaikataulu tuplaantui ja budjetti ylittyi roimasti. Brando improvisoi roolinsa ja tarina muuttui kuvausten edetessä. Lopulta hänellä oli materiaalia yli kahdeksan tunnin elokuvaan. Kaiken lisäksi Paramountin edustajat, jotka tuottivat elokuvan, leikkasivat sen uuteen uskoon. Kaikesta huolimatta Vihan riivaama on eräs elokuvahistorian vaikuttavimmista debyyttiohjauksista.
Kummisetää pidettiin lehdistössä Brandon paluuna, sillä hänen edelliset elokuvansa eivät olleet menestyneet kaupallisesti. Kummisedän kirjoittanut Mario Puzo halusi Brandon esittämään Don Vito Corleonea heti kun oli kirjansa saanut valmiiksi. Kirjan oikeudet myytiin Paramountille, ja siellä vastustettiin Brandon palkkaamista. Mutta hän oli niin vakuuttava koekuvauksissa, ettei tuottajille jäänyt vaihtoehtoja. Elokuvan ohjaaja, Francis Ford Coppola, ei paljoa puuttunut näyttelijöiden luonnekuvaukseen, joten Brandokin sai hyvin vapaasti luoda oman osansa. Pumpulitukot poskissa hän kehitti tutun rentoon tyyliinsä tämän vaatimattoman ja vähäeleisen mafia-pomon karikatyyrin, jota sittemmin ollaan monesti yritetty jäljitellä. Brando itse tekee myöhemmin roolistaan parodiaa elokuvassa Mafiakokelas (The Freshman, 1990).
Antoisia tapauksia festivaaleilla oli kahden tunnustetun elokuvatutkijan, ranskalaisen Alain Bergalan ja amerikkalaisen Michael Henry Wilsonin luennot lempielokuvistaan. Alain Bergala keskusteli katsojien kanssa Aki Kaurismäen elokuvasta Mies vailla menneisyyttä. Bergalan mukaan maailmassa on tätä nykyä viisi merkittävää ohjaajaa, jotka pystyvät hidastamaan kiireisen maailman hektistä tempoa, stabilisoimaan elokuvillaan maailman menoa. He ovat Kierostami, Godard, Oliveira, Monteiro ja Kaurismäki. Bergalan mukaan Kaurismäellä on sellaista kollektiivista historiantajua, joka monilta nykyajan ihmisiltä puuttuu. Hänen elokuvansa toimivat sellaisenaankin, mutta osoittavat myös ymmärrystä historiaan, kuten Douglas Sirkiltä omaksuttu värien käyttö elokuvassa Mies vailla menneisyyttä. Bressonin ja Dreyerin jalanjäljissä Kaurismäki täyttää paikkansa historiallisessa tilassa. Bergala pitää elokuvaa Mies vailla menneisyyttä hyvin universaalina taideteoksena, jota ymmärtääkseen ei tarvitse ymmärtää paikallista kulttuuria. Bergala seurasi yleisön reaktioita ja kertoi nauraneensa suunnilleen samoissa paikoissa suomalaisten kanssa. Bergala arvostaa Kaurismäen tapaa luoda rytmiä otoksien sisällä, esimerkiksi repliikeillä. Jos ei rytmiä otoksessa, ei koko elokuvassa. Ranskalaistutkijan näkemyksen mukaan ihmisyyttä ja inhimillisyyttä tutkivat ohjaajat ovat oikeita ohjaajia, jotka tulevat säilymään muistissa. Hänen mielestään Mies vailla menneisyyttä olisi ansainnut voiton Cannesissa vuosi sitten, mutta poliittinen ratkaisu jätti sen toiselle sijalle.
Peter von Bagh istutti joka aamu parin tunnin ajaksi yhden päävieraista kertomaan yleisölle elokuvistaan ja urastaan. Uskomaton tapaus oli 93-vuotias Val Guest. Festivaalien päävieraitten keski-ikä olikin huolestuttavasti alkanut laskea alle 70 vuoden. Tämä englantilainen tervaskanto palautti asiat ruotuun. Hän oli iästään huolimatta erittäin hyväkuntoinen ja pirteä. Keskusteluun osallistui myös Michael Henry Wilson. Kolmistaan he kävivät läpi englantilaisen elokuvan vaiheita mykkäelokuvasta sota-ajan kautta uuteen aaltoon ja nykyelokuvaan. Guest kommentoi brittielokuvan nousuja ja laskuja kokemuksen syvällä rintaäänellä. Guest kertoi myös suhteistaan englantilaisiin ohjaajiin, kuten Hitchcockiin, Reediin, Powelliin ja Leaniin, joka nai Guestin ensimmäisen tyttöystävän. Guest toimi ennen ohjaajanuraansa muun muassa lehtimiehenä ja käsikirjoittajana. Useissa hänen elokuvissaan pää- tai sivuhenkilönä onkin reportteri. 1930-luvulla hän kirjoitti useita komedioita. 1940-luvun alussa hänestä tuli yksi Hammer-studioiden merkittävimmistä ohjaajista. Festivaaleilla näytettiin muun muassa parhaana britti-musikaalina pidetty Expresso Bongo, loistavat Quatermass-elokuvat ja Guestin oma suosikki The Day the Earth Cought Fire. Guest kuvailee elokuviaan ennemminkin termillä ”science fact” kuin science fiction. Hänen mukaansa ainoa kauhu, jota esiintyi, oli resurssien vähyys ja budjetin pienuus. Mielikuvitusta piti käyttää, ja se näkyy muun muassa Quatermassien kekseliäissä, mutta kovin kömpelöissä efekteissä. Myöhemmin Guest siirtyi tv-sarjojen ja -leffojen pariin. Guestillä ei loppujen lopuksi ollut elokuvistaan kovin syvällistä ja analyyttistä kerrottavaa, vaan lähinnä hajanaisia muistikuvia sieltä täältä. Mutta mitä voi odottaa lähes satavuotiaalta mieheltä, joka ohjasi ensimmäisen elokuvansa yli 60 vuotta sitten? Analyyttisemmästä osuudesta ja elokuvien kommentoinnista vastasi sitten Wilson.
Liikenneonnettomuuden uhka on esillä myös Jarvan viimeiseksi jääneessä elokuvassa Jäniksen vuosi (1977). Auton alle elokuvassa jää lopulta jänis, jota Antti Litjan esittämä mies ryhtyy hoivaamaan pakomatkallaan entisestä elämästään. Päähenkilö näyttäisi olevan kyllästynyt pinnalliseen kaupunkilaiselämäänsä, mutta häntä tuntuu kalvan syvempikin elämänväsymys. Suhde eläimeen tuntuu ainoalta mahdolliselta, se kun ei voi puhekyvyttömänä vastustaa päähenkilön tunteensiirtoja ja tuntuu siten ymmärtävän häntä ihmisiä paljon paremmin.
Kokeellinen elokuva läpäisee useamman teeman. Yksi mielenkiintoisimmista osuuksista tulee Itävallasta. Tuotantoyhtiö Sixpack Film perustettiin vuonna 1991 tuomaan julkisuutta itävaltalaisille epäkaupallisille elokuville ja videoille. Yhtiön valikoimia tuotantoja nähdään erityisesti festivaaleilla, nyt Tampereella neljän koosteen verran. Erikseen esittäytyy Sixpackin Gustav Deutschin elokuvan olemassaolon ehtoja pohtiva ”elokuvasta koostuva elokuvateoria” Film ist. (2002).
Festivaali tarjoaa paljon erikoisuuksia halukkaalle bongarille klassisista Méliès- ja Tati-pätkistä Franz Kafkan maailman kuvitukseen. Hauskana kuriositeettina voidaan mainita Elokuvakoulujen maailmanjärjestön CILECTin koostama paketti, jossa esitellään nykyään kuuluisien ohjaajien päättötöitä. Joukossa on esimerkiksi sellaisia nimiä kuin Andrei Tarkovski ja Roman Polanski. Vanhoja mestareita vasten asettuvat tämän hetken media-alan opiskelijoiden loppu- ja harjoitustyöt.
Torstaina klo 18.45 esitettävä Isän vanha ja uusi (1955) on sekin erikoisnäytös. Näytöksellä juhlistetaan ohjaaja Matti Kassilan 80-vuotista elämänuraa. Muita kiinnostavia tärppejä ovat esimerkiksi festivaalin torstaina klo 17 avaava Valentin Vaalan Koskenlaskijan morsian (1937) sekä myöhemmin samana iltana klo 20.45 esitettävä Teuvo Tulion Levoton veri (1946). Molemmissa teoksissa tunteet ovat keskeisessä osassa. Ensimmäinen edustaa vakavampaa draamaelokuvaa, jonka keskiössä on rakkaustarina kaikkine kiemuroineen. Pääparina nähdään Vaalan luottonäyttelijät Tauno Palo ja Ansa Ikonen. Elokuvaa on kiitelty erityisesti sen ulkokuvien linjakkaasta ilmaisusta. Tulisempaa otetta edustava Levoton veri muistetaan varmasti parhaiten pääosaa esittävän Regina Linnanheimon ansiosta. Elokuva kirjoitettiin Linnanheimoa varten ja se myös näkyy. Hänen kasvonsa ja ilmeensä ovat psykologisen trillerin kantava voima.
Kansainvälisessä kilpailussa menestyi ruotsalaisen Jens Jonssonin Utvecklingssamtal, joka sai sekä Grand Prix’n että yleisöpalkinnon. Tuomaristo luonnehti elokuvaa ”aseistariisuvan yksinkertaiseksi”. Elokuva on mielenkiintoinen tutkielma ihmisten välisen kommunikaation rajoista ja hetkittäisestä mahdottomuudesta. Nopeiden kameraliikkeiden nykymaailmassa elokuva herättää pohtimaan itse elokuvavälinettä perustavanlaatuisella tavalla pitämällä kuvarajauksen lähes koko ajan samana.
Sinänsä itse elokuva katselukokemuksena kahmaisi mukaansa – kuvittelisin juuri yhteytensä ansiosta elettyyn todellisuuteen. Tätä tunnetta lujitti vielä paikalla olleet JR 61:n veteraanit. Lindmanin elokuva on suurimmillaan siinä, että sodan sankaruus ei irrota otettaan sodan traagisuudesta. Toisaalta elokuva on kertomus varsinkin sotajoukkojen johtajista ja niistä ominaisuuksista, joita heillä täytyi olla järjettömyydessä selviytymiseksi. Elokuva rakentuu kahdesta peräkkäisestä jaksosta ja henkilöstä. Elokuvan alkupuolta hallinnoi yli 200 partioretkeä johtanut joukkueenjohtaja vänrikki Harry Järv (Tobias Zilliacus), hänen joukkueensa ja heidän Syvärillä 1941–43 vihollisen linjojen taakse tekemät iskut, vanginsieppaukset ja tiedusteluretket aina siihen asti, kunnes Järv haavoittuu astuttuaan miinaan. Tästä jatkaa Järvin esimies, rykmentinkomentaja everstiluutnantti Alpo Marttinen ja hänen johtamansa torjuntataistelu Viipurin länsipuolisella Tienhaaran alueella kesällä 1944. Ilkka Heiskanen piirtää vahvan johtajakuvan vain 35-vuotiaana everstiksi ylennetystä Marttisesta.
Elokuvassa oli myös eräs elementti, johon ei voinut olla kiinnittymättä. Järv oli intohimoinen valokuvaaja. Hän kulki kamera kaulassaan ja tallensi filmille taistelutapahtumia, haavoittumisia ja sotilaan arkea. Elokuvassa näitä pysäytettyjä kuvia oli niin kauan kuin Järv oli mukana. Olisin mielelläni nähnyt valokuvat jonkinlaisena läpäisevänä juonteena läpi elokuvan. Elokuva sisälsi myös lyhyitä pätkiä, joissa haastateltiin itseään yli kahdeksankymppistä Järviä, samoin mukana oli sodanaikaisia dokumenttikuvauksia. Minulle ne edustivat enemmänkin siirtymistä elokuvasta dokumenttiin kuin elokuvallista syventämistä.
– ”Huovinen romaanissaan hyvin painokkaasti esittää sen asian, että se on se sytyke Mertsille, ne koiran silmät, lähteä tälle vaivalloiselle retkelle pelastamaan koiraa. Ja kirjassahan sanotaan Kuosmasen suulla, että kyllä minä aina pistän koiran silmät naisen silmien edelle.”
– ”Tässä täytyy voimakkaasti painottaa tätä meidän kuvaaja–ohjaaja-suhdetta. Silloin kun aloitin Onnenmaassa, olin aivan oppipoika. Sohlberg on ollut minulle se tärkein opettaja kuvallisen ilmaisun suhteen. Tämä on ollut tällainen oppilas/kisälli-suhde jo pitkään ja on edelleenkin.”
– ”Minusta sopi hyvin tarinaan, että maisema oli arkisemman näköistä. Tässä jos voisi käyttää sellaista sanontaa, että metsä näyttää talousmetsältä. Ja se maisema puineen liittyy kovasti paljon siihen työhön. Näin jälkeenpäin se tuntuu sopivan elokuvaan paremmin kuin jos olisi ollut pittoreskia. Se menee ällöttäväksi sellainen maalaileminen, jos tarkemmin ajattelee.”
Herzogin näytelmäelokuvista nähtiin DocPointissa sen tunnetuimman, Fitzcarraldon, ohella vain muuan Cobra Verde. Amerikkalaisittain tuttavallisemmin se kulkee valloittavalla nimellä Slave Coast. Otsikko pukee erittäin hienosti Herzogin ja Kinskin pöyristyttävää trash-spektaakkelia, josta kammottava englanninkielinen dubbaus säätää huimia tehoja. Tässä mielessä tapaus Slave Coast omasi DocPointin Herzog-sarjan hienoimman ääniraidan. Muiden filmien yleisöt saivat nieleskellä melko kiusallisia pakkauksia. Moniulotteista elokuvaa ei tietenkään pilaa pahinkaan mölinä, ja esimerkiksi Kinski-dokumentissa My Best Fiend Herzog dubbasi itse oman saksansa. Hänen englantinsa on hyvin luovaa.
Jos Herzogin elokuvat käyvät selkäytimiin tai herättävät edes jonkinlaisia tunteita, on kokemus usein hyvin ristiriitainen. Jo ensimmäisessä työssään Herakles ohjaaja liikkuu konventioita murtavalla alueella, jopa härskin ja perverssin rajoilla. Sen näennäisesti yksinkertaisessa, alleviivaavalta kuulostavassa asetelmassa joukko kehonrakentajamiehiä pumppaa rautaa salilla ja esittelee räjähtämäisillään olevia hauiksiaan näytöksissä. Väliin leikataan kuvia pommituksista, moottoriurheilusta, turhista onnettomuuksista, yhteiskunnan arkipäiväisestä väkivallasta. Normaalisti kyseessä olisi nuoren ohjaajan herkkä purkaus aivovammaista machokulttuuria vastaan, mutta Herzogin elokuva alkaa hiljalleen eksyä spektaakkelin hurmioon. Punttisalilla kamera käy lähikuvissa tarkastelemaan lähes eroottisella mielenkiinnolla miesten lihaskaaria, rintalihasten värähtelyä ja pullistuvia suonia. Lentokoneesta tallennetut ilmapommitukset saavat unenomaisen kauniita piirteitä. Simppeli alkuidea alkaa ikään kuin kääntyä itseään vastaan. Elokuvassa lienee iduillaan Herzogin pakottava tarve ymmärtää asioita laajamuotoisemmin, vasten varhaisimpia, äkkinäisiä, porvarillisen moraalin syövyttämiä ajatusliikkeitä vastaan.
Suomessakin markkinointi ja elokuvien taloudelliset yhteistyökumppanit ovat nousseet yhä merkittävämpään asemaan, mikä on ymmärrettävää, jotta elokuvanteko olisi kannattavaa ja mahdollista pienessäkin maassa. Tällä kehityksellä Virtanen ei näe olevan vaikutusta elokuvan uskottavuuteen tai sisältöön, se liittyy pelkästään markkinointiin.
– ”Ohjaajan ei tarvitse aina ammentaa omasta elämänkokemuksestaan näitä, muutenhan olisin sarjamurhaaja ja pedofiili ja ties mitä – naurua – se ei välttämättä olisi hirveän hyvä, olisin varmaan Hesperiassa tässä tilanteessa. Mutta, tämä pohjautuu sillä lailla todellisuuteen, että tällaisia ihmisiä on. Tätä hahmoa käytiin läpi terapeuttien kanssa eli miten tällainen henkilö ajattelee, reagoi ja toimii. Kyseessähän on täysin totaalisen itsestään vieraantunut nainen… sellaisia ihmisiähän täällä on aika paljon.”
Sormusten ritarit täytti monessa mielessä suurimman osan suurelle yleisölle annetuista lupauksista. Elokuva oli sisällöltään riittävän runsas ja monipuolinen suhteutettuna kirjan sisältöön, mutta samalla tavalla myös tiivis ja verkkaisesti etenevä. Erittäin onnistuneena voidaan pitää myös tapaa, jolla kirjaa lukemattomat tempaistiin mukaan syvälle Tolkienin mytologiseen maailmaan. Koska näyttelijävalinnatkin olivat osuneet nappiin, oli Jacksonin menestyksen kaava syntynyt. Sormusten ritarit on monessa yhteydessä julistettu triologian parhaaksi osaksi, eikä tähän tosiasiaan ole oikeastaan mitään lisättävää.
Trilogiassa tavallisen katsojan eteen lyödään niin paljon nähtävää, että vastaanottokyvyn rajat tulevat vastaan. Väistämättömänä seurauksena on nopeasti esiin hiipivä kyllästymisen ja turhautumisen tunne. Tämä johtaa myös toiseen suureen sisällölliseen puutteeseen. Kahdessa viimeisessä osassa sota ja taistelut saavat liian hallitsevan osan. Katsojan kiinnostusta pitää yllä vain se, että toimintakohtaukset muuttuvat yhä mahtipontisimmiksi. Kuninkaan paluussa ne paisuvat lähes naurettaviin mittoihin. Jatkuvassa digitaalitekniikan käytössä on myös omat heikkoutensa. Aluksi siististi laaditut fantasiamaisemat näyttävät satumaisen kauniilta, mutta lopulta huomio alkaa kiinnittyä lukuisiin epäuskottaviin yksityiskohtiin. Kysymys ei ole siitä, että tarumaailman tapahtumien tarvitsisi olla uskottavia. Useissa kohtauksissa fysiikan lakeja vain yksinkertaisesti rikotaan niin räikeästi, että ne särkevät pahasti katsojalle huolellisesti rakennetun todellisuuden illuusion.
Joulumarkkinoille tulee ensi-iltaan kotimainen elokuva, Ilkka Vanteen ohjaama komedia Vieraalla maalla. Elokuva kertoo, kuinka tutkija Tuomas lainaa ystävänsä Omarin henkilöllisyyttä tehdessään väitöskirjaa ulkomaalaisten kohtelusta Suomessa. Tuomas/Omar rakastuu maahanmuuttajia opettavaan Hanneen. Seuraa väärinkäsitysten suma, johon oman lisänsä tuo oikean Omarin menneisyys Pohjanmaalla.
Vanne on tehnyt uransa aikana laajan kaartin kanssa töitä. Vanhojen tuttujen varastosta löytyi rooleihin sopivia henkilöitä. Kari Väänänen ja Vesa Vierikko vetävät pohjalaisten hautausurakoitsijaveljesten roolit ammattitaidolla. Yhteistyö Lakeuden kutsussa ja televisiosarjassa Seitsemän sai jatkoa.
Keskeisimpiä elokuvia festivaalilla on Lisa Gornickin ohjaama Do I Love You? (UK 2002). Se kertoo kolmenkympin kriisissä painivasta Marinasta (Gornick itse), joka alkaa pohtia, mistä lesboudessa on oikein kyse. Gornick vierailee myös Helsingin festivaalilla. Hän heittää harvinaislaatuisen stand-up-keikan lauantaina DTM:ssä.
Dokumenttien keskeisenä teemana on tänä vuonna sukupuoli. Intialainen Manjuben Truck Driver (2002) kertoo rekkaa ajavasta maskuliinisesta Manjusta. Yhdysvaltalainen Brother Outsider: The Life of Bayard Rustin (2002) on festivaalin ehdoton helmi. Se valottaa ihmisoikeusaktivisti Bayard Rushtinin elämää. Hän eli avoimesti homoseksuaalina ja toimi muun muassa Martin Luther Kingin avustajana. Toinen Yhdysvaltalainen dokumentti Hooked (2003) tarkastelee homokulttuuriin vahvasti liitettyä netticruisailu-ilmiötä. Festivaalilla nähdään myös runsaasti lyhytelokuvia. Turussa ja Helsingissä on tarjolla osittainen erilainen ohjelma, joten esitettävät elokuvat kannattaa tarkistaa Vinokinon kotisivuilta osoitteesta 
Ohjaaja Jukka-Pekka Siili on ollut itsekin hieman hämmentynyt elokuvan synnyttämästä kohusta, vaikka samalla menestyksen odotukset ovat selvästi kasvaneet. Itse elokuvahan on aiheestaan huolimatta varsin hyvällä maulla tehty. Turun Kinopalatsissa pressinäytöksen jälkeisessä pikaisessa haastattelussa keskityttiin kuulostelemaan televisioproduktioista vankan kokemuksen saaneen ohjaajan tuntemuksia esikoiselokuvan ensi-illan aattona.
– ”Teatterielokuvan tekeminen on tietenkin huomattavasti kalliimpaa ja siihen sisältyy merkittäviä taloudellisia ja taiteellisia riskejä. Varaa epäonnistumiseen ei ole. Markkinoinnilla voidaan vaikuttaa oikeastaan vain ensimmäiseen ensi-iltaviikkoon. Tämän jälkeen on ihan se sama kuinka rahaa mainostamiseen on syydetty. Ihmiset kehottavat menemään katsomaan tai menemättä katsomaan elokuvaa. Siihen sen filmin selkäranka sitten katkeaa tai kantaa.”
Myös amerikkalaisesta sarjakuvakäsikirjoittajasta, sisäpiirin legenda Harvey Pekarista kertova American Splendor oli täynnä terävää huumoria ja oivaa toteutusta. Paul Giamattin mainiot koomikontaidot tulevat jälleen todistetuiksi, kun hän näyttelee epäsovinnaista, lakonista Harvey Pekaria. Hope Davis tulkitsee mainiosti Pekarin samanhenkistä vaimoa Joyce Brabneria. Aidon Pekarin studiohaastattelut leikkaavat osuvasti tarinan väliin.
Etelä-Korean shokkiohjaaja Kim Ki-duk on vaihteeksi heittäytynyt Kitanon lailla seesteiseksi buddhalaisen munkin kasvutarinassa Spring, Summer, Fall, Winter… and Spring (Viisi vuodenaikaa). Julmuus on yhä lähtemättömänä ihmisessä, mutta kertomus soljuu nyt levollisina, mietiskelevinä kuvina. Otsikon mukaisesti myös tarinan ympyrä sulkeutuu, ihmiselämä on geenien jatkumo.
Loistavia dokumenttihelmiä olivat Andrew Jareckin pedofiilioikeudenkäyntiä seuraava Capturing the Friedmans (Tapaus Friedman) sekä Amerikan poliittista ryvettyneisyyttä paljastava Last Party 2000, jonka Philip Seymour Hoffman omana itsenään vei läpi.
Suomalaisedustuksesta uutta pohjoismaista elokuvaa mielenkiintoisimmillaan edustaa Esa Illin ensimmäinen pitkä elokuva Broidit. Muun muassa Apinajuttu -teoksestaan (2000) tunnetun Illin uusin elokuva perustuu improvisaatiotekniikkaan. Suomalais-eestiläisen yhteistuotannon tarina on muodostunut kuvauspäivien aikana improvisoiden.
Elokuvassa tarina liukuu eteenpäin samojen kohtauksien toistuessa. Nikolaj Lie Kaasin esittämä päähenkilö Alex rakastuu Aimee nimiseen ruotsalaiskaunottareen (Maria Bonnevie) ja pian tapahtuman jälkeen Alexin maailma romahtaa. Tuttavat ja sukulaiset eivät tunne häntä ja maailma näyttäytyy hänen edessään muutenkin outona. Tapaaminen Aimeen kanssa, sitä edeltävät tapahtumat ja nykyhetki näyttäytyvät saman epävarmuuden leimaamina.
Mutinyssä kuullaan muassa Asian Dub Foundationia, Cornershopin Tijnder Singhiä, Talvin Singhiä sekä Fun-Da-Mentalin ja koko brittiläis-aasialaisen skenen kannalta korvaamattoman Nation Recordsin Aki Nawazia. Eri etnisyyksiä sekoittelevan soundin historiasta Mutiny antaa selkeän kuvan. 1970- ja 80-luvun rotumellakoista edetään maahanmuuttajien toisen sukupolven aloittamiin päiväsaikaisiin bhangra-raveihin (tummaihoisille klubijärkkäreille ei ilta-aikoja ravintoloista herunut) ja vähitellen yleiseen tietoisuuteen. Moni artisti korostaa brittiläisyyttään: englantilaisuus on monikulttuurista, kyse ei niinkään ole ”ulkopuolelta”, haettavista alkuperäiskulttuurisista mausteista.
Näyttelijät arvostivat Kazania, jonka ohjaustapa oli demokraattinen ja keskusteleva. Se perustui ryhmätyön ja näyttelijän intuition korostamiseen ja oli näin olennaisesti erilaista kuin Hollywoodin genre-ohjaajien tiukka kurinalaisuus. Lahjakkaat näyttelijät saivat toteuttaa itseään vapaasti Kazanin ohjauksessa. Kazanin todellinen läpimurto oli antisemistismiä käsitellyt draama Hiljainen sopimus (Gentleman’s Agreement, 1947), joka toi hänelle Oscarin ja nosti hänet aikalaiskriitikoiden kehumaksi ohjaajaksi. 1950-luvun alussa Marlon Brandon ja Kazanin yhteistyö uudisti elokuvanäyttelemisen määritelmiä: Viettelysten vaunu,(A Streetcar Named Desire, 1951), Viva Zapata (Viva Zapata!, 1952) ja Alaston satama (On the Waterfront, 1954) olivat kaikki väkeviä draamoja sekä yleisö- ja arvostelumenestyksiä. Kaikissa niissä vetävintä oli draaman verevyys ja vahvasti roolihahmoihin eläytyvät näyttelijäsuoritukset. Nuori James Deankin pääsi Kazanin koulittavaksi elokuvassa Eedenistä itään (East of Eden, 1955).
– ”Se, että tehdään vanhaa aikaa, niin jos sitä tehdään, niin se pitää tehdä isosti. Tarkoitan sitä, että näyttelijän ei tarvitse kehollaan todistaa olevansa vanhassa ajassa ja menneessä Berliinissä. Miljöiden ja puitteiden, niin ulko- kuin sisäkuvauspaikkojen, on oltava jo sen näköisiä, että niihin uskoo. Puhumattakaan puvustuksesta, joka tässä elokuvassa on ollut valtava ponnistus. Meillä oli 2 000 avustajaa ja heidät kaikki puvustettiin. Uskottavuuden takia tehtiin isosti. Ja sekin on sikäli uutta Suomessa, että aina kun on tehty isojen linjojen elokuva, puitteiltaan, ja kansallinen, niin se on aina ollut sotaelokuva. Kulttuurihenkilöstä ei ole tavallaan tehty isoa elokuvaa, vaikka henkilökuvia toki on tehty ennenkin.”
– ”Pidän Sibeliusta ensisijaisesti ihmisenä, kuin näitä muitakin, ja sen lisäksi hän oli musiikillinen nero. Eli en sillä tavalla asiaa erottele, vaikka totta kai hänen taiteensa edessä pitää olla aika nöyrä. Se on niin suurta, että sitä pitää yrittää käsitellä pieteetillä. Minusta olisi ollut mahdotonta ajatella, että olisin tehnyt fiktiivisen tarinan ja antanut sille nimeksi Sibelius. Se olisi ollut aikamoista ryöstöviljelyä.”
Bronson oli avioitunut jo vuonna 1949 Harriet Tendlerin kanssa ja heillä oli kaksi lasta. Pariskunta erosi vuonna 1967 ja Bronson siirtyi Eurooppaan, jossa tapasi Jill Irelandin. Kumpikin näytteli Espanjassa kuvatussa elokuvassa Pancho Villa ratsastaa jälleen (Villa Rides, 1968). Pari avioitui vuonna 1968 ja teki useita yhteisiä elokuvia, heille syntyi myös yhteinen tytär. Ireland oli Bronsonin elämän suuri rakkaus, joka kuoli rintasyöpään vuonna 1990.
Mykkäelokuvan tarunhohtoisin miestähti Rudolf Valentino (1895-1926) nousi myyttisistä syvyyksistään Forssan täyteen ahtautuneen Elävienkuvien teatterin valkokankaalle lauantai-iltana kaupungissa järjestetyillä neljänsillä mykkäelokuvajuhlilla. Nähtävänä oli räiskyvästi sävytetty kopio Valentinon läpimurtoelokuvasta Neljä ratsastajaa (1921). Syntyessään Italiassa nimen Rodolfo Alfonzo Raffaelo Pierre Filibert Guglielmi di Valentina d’Antonguolla saanut elokuvan tuleva ensimmäinen miespuolinen seksisymboli aloitti elokuvauransa 1910-luvun lopulla esittämällä latinogangsterityyppejä. Vuonna 1913 Amerikkaan muuttanut Valentino oli tätä ennen ehtinyt elättää itseään uudessa kotimaassaan sekalaisilla töillä kuten tiskaajana ja gigolona, lopulta myös kohtalaisen tunnettuna tanssijana. Elokuvan Neljä ratsastajaa käsikirjoituksen Vicente Blasco Ibanezin suosikkiromaanin pohjalta tehnyt June Mathis esitti Rudolf Valentinoa ohjaaja Rex Ingramille elokuvan miespääosaan. Metro-tuotantoyhtiön ensimmäinen suurtuotanto pelasti yhtiön ja teki Rudolf Valentinosta tähden.
Neuvostoelokuvan alkukauden neroksi korotetun Sergei Eisensteinin tuotanto herättää edelleen intohimoja ja kiinnostaa yhä uusia elokuvanystävien sukupolvia. Forssassa hänen tuotannostaan nähtiin kaksi ensimmäistä pitkää elokuvaan, Lakko (1924) ja maailman parhaiden elokuvien äänestyslistoilla paikkansa jo ammoin vakiinnuttanut Panssarilaiva Potemkin (1925). Elokuvat oli Forssaan saapunut esittelemään Moskovan elokuvamuseon johtaja ja verraton Eisenstein-tuntija Naum Kleiman. Panssarilaiva Potemkin tehtiin alkujaan vain yhtä esitystä, vuoden 1905 vallankumouksen 20-vuotisjuhlia varten. Elokuvaa pidettiin kuitenkin jo syntyessään mestariteoksena ja se myytiin Saksaan. Siellä sitä ei sisällöltäänkin liian vallankumouksellisena päästetty läpi sensuurista ennen leikkausta. Rahapulaa poteva Neuvostoliiton elokuvateollisuus oli valmis myymään Saksaan elokuvan alkuperäisnegatiivin, josta sensuuri saksi pois parhaiksi katsomansa kohdat. Niinpä vallankumouksellisesta leikkauksestaan tunnetun elokuvan tunnetuimman version leikkaus oli saksalaisten sensorien viimeistelemä.
Maailmalla jostain syystä ristiriitaisen vastaanoton saanut Solaris (USA, 2002) on parasta Steven Soderberghia sitten Trafficin. Lemin ja Tarkovksin puritaanit ystävät eivät voi tietenkään tyytyä mihinkään, minkä tähden ohjaaja ei ole heitä kosimaan lähtenytkään, vaan on rakentanut oman tarinansa rakkauden, menetyksen, muistin, identiteetin, aitouden ja jäljittelyn vaikeille teemoille. Avaruusaseman eristynyt ympäristö tarjoaa kuitenkin ideaalin laboratorion niin Solariksen salaperäiselle älymerelle kuin ohjaajallekin: hiljaisissa, steriileissä tiloissa harvojen päähenkilöiden -samoin kuin heitä seuraavan katsojan – ajatukset fokusoituvat tarkkailemaan pienimpiäkin poikkeamia ja vihjeitä todellisuuden, muistin, toiveiden ja unien limittyvässä kudoksessa. Usein Soderbergh ei tarvitse dialogiakaan, vaan antaa musiikin, unisten kamera-ajojen, epäloogisten esillepanojen ja utuisen Solariksen toteuttaa taikuuttaan. Elokuva ei ole tulossa Suomessa teatterilevitykseen, mikä on sääli, sillä visuaalinen puoli on saatu varsin näyttäväksi. DVD kannattaa silti ostaa.
Toinen dramatisoitu dokumenttimateriaali löytyy Bloody Sundaysta (UK/Irlanti, Paul Greengrass, 2001), kenties festivaalien parhaasta elokuvasta. James Nesbittin (tv-sarja Rimakauhua ja rakkautta) tunteella kuvaama pasifisti Ivan Cooper putoaa aran toivon ilmapiiristä kauhuun todistaessaan brittisotilaiden summittaista väkivaltaa mielenosoittajia kohtaan Derryn Verisenä Sunnuntaina 30.1.1972. Nopealle filmille käsivaralla kuvattu elokuva näyttää tasapuolisesti niin marssijoiden keskinäiset erimielisyydet ja RUC:n maltillisuuden kuin laskuvarjojääkäreistä löytyvät berserkit ja skeptikot, mutta loppupäätelmä voi olla vain yhdenlainen. Kolmetoista kuollutta, useat heistä alle 20-vuotiaita, ovat taivaanlahja radikalisoituvalle IRA:lle, kuten murtunut Cooper lopussa toteaa: ”All over town young boys and men are joining in. And you will reap the whirlwind.” IRA:n pommituskampanja laajeni seuraava vuonna Englantiin tuhoisin seurauksin. Tajunnan vangitsevaa ja historiallisella uskottavuudella pönkitettyä huippuelokuvaa.
Calendar Girls -elokuvassa (UK, Nigel Cole, 2002) elämä kulkee rauhallisia raiteitaan Knapeleyn Naisten Yhdistyksen jäsenten keskuudessa. Kaikki muuttuu, kun erään jäsenen mies kuolee syöpään. Yhdessä rouvat päättävät ryhtyä hyväntekeväisyystempaukseen syöpäsairaiden hyväksi – kuvauttamalla itsestään ja muista yhdistyksen jäsenistä alastonkalenterin. Niin konservatiivinen ja byrokraattinen mielenlaatu kuin perhe- ja ihmissuhteet luovat ongelmia suunnitelman toteuttamiselle. Fokusoiminen keski-ikäisten naisten harrastuksiin ja kansalaistoimintaan on sinänsä virkistävän poikkeuksellista, mutta ei Colen ohjauksessa onnistu uudistamaan elokuvatyypin kliseisen tutuilta vaikuttavia kulku-uria.