Seitsemäs Helsingin dokumenttielokuvafestivaali keskittyy todellisuuden rakentumisen kysymyksiin. 23.–27.1.2008 järjestettävä DocPoint luottaa omiin perinteisiinsä ja korostaa tänä vuonna entistä enemmän faktan ja fiktion rajojen kyseenalaistamista. Teema näkyy lukuisissa elokuvasarjoissa, seminaareissa ja oheisohjelmistossa.

Kosketusta Iranin ja Itävallan perinteisiin

DocPointin huomion kohteeksi nousevat Iran ja Itävalta. Festivaalin taiteellinen johtaja, dokumenttielokuvaohjaaja Virpi Suutari korostaa, miten molempien maiden dokumenttiperinteissä todellisuuden rakentuminen näyttäytyy vahvana, vaikkakin eri tavoin. Iranilaisissa elokuvissa todellisuutta lähestytään runouden keinoin ja korostuneen esteettisistä lähtökohdista. Sen sijaan Itävaltalaiset nostavat etualalle kameran roolin todellisuuden rajaajana ja muokkaajana.

Festivaalille saapuu itävaltalainen elokuvaohjaaja Ulrich Seidl, jonka dokumenttielokuvissa on fiktiivisiä piirteitä ja fiktioelokuvissa amatöörinäyttelijöitä esittämässä itseään. Festivaalilla nähdään useita Seidlin elokuvia, kuten viime vuonna Cannesissa shokeerannut Import Export (2007). Vaikka painopiste on Seidlin töissä ja vierailussa, nähdään valikoima muitakin itävaltalaisia dokumentteja. Muun muassa Anja Salomonowitz puuttuu ajankohtaiseen ihmiskauppa-kysymykseen. It Happened Just Before (2006) kertoo viiden naisen tositarinan ulkopuolisten, kuten tullimiesten, näkökulmasta.

Iranilainen elokuva on ollut viime vuosina maailmankartalla ja DocPoint nostaa vuorostaan maan dokumentit valokeilaan. Esityssarjan tavoitteena on kurkistaa uutismedian antaman kuvan taakse iranilaiseen arkeen, kuten Samira Makhmalbafin kertomuksessa The Apple, jossa kaksi tyttöä olivat vankeina kodissaan 12-vuotiaiksi saakka. Elokuvassa fakta ja fiktio sekoittuvat omalta osaltaan, sillä pääosia tarinassa esittävät tytöt itse.

Pääteema ja keskeiset maat on huomioitu myös festivaalin seminaareissa. Erityisesti lauantaille sijoitettu seminaari Jokapäiväisen outous – Stranger than fiction käsittelee faktan ja fiktion sekoittumista ja keskustelemassa on dokumentin tekijöitä Iranista, Itävallasta ja Tanskasta.

Kotimaista ja karvalakkeja

Perinteitä kunnioittaen kotimainen dokumenttituotanto on hyvin esillä festivaalilla. Kotimaisessa esityssarjassa nostetaan esille parhaat tuoreet tuotannot: 105 tarjokkaasta on valittu 20 teosta ja oppilassarjan puolella esitetään 10 uutukaista. Keskeisiä teemoja ovat lapsen kokemusmaailma, miehinen elämänkaari ja mielen särkyminen. Erityisnäytöksenä mainittakoon Sopimus, joka kertoo Tehyn syksyisestä työtaistelusta ja joka valmistuu varta vasten festivaalille.

Kotimaista elokuvaa on tarjolla myös teemallisissa esityssarjoissa. DocPoint-festivaalin Apollo-palkinto luovutetaan tänä vuonna Jörn Donnerille tunnustukseksi dokumenttielokuvan tuottamisesta, ohjaamisesta ja alalla vaikuttamisesta. Palkinnon kunniaksi festivaaleilla esitetään Donnerin elokuvista koottu sarja, jossa mukana on myös legendaarinen Perkele! Kuvia Suomesta vuodelta 1971.

Hieman toisenlainen, mutta myös vahvasti suomalaiseen dokumenttiperinteeseen vaikuttanut mies pääsee esille festivaaliohjelmistossa. Karpon Suomi -esityssarja on kunnianosoitus Hannu Karpolle suomalaisen arjen ja ihmisyyden tulkkina. Karpon dokumentit on tuotettu televisiolle ja nyt festivaalilla ne on mahdollisuus nähdä valkokankaalta itsensä Hannu Karpon seurassa.

Lisätietoa festivaalista osoitteessa www.docpoint.info

Ennätyssuuren yleisön houkutellut Tukholman elokuvafestivaali on laskenut esirippunsa tämän syksyn osalta. Yhdentoista päivän aikana valkokankailla nähtiin 170 elokuvaa, joista valtaosa pyöri loppuunmyydyille saleille. Ian Curtis -potretti Controlin kysyntä kävi peräti niin suureksi, että näytösten lippuja kaupiteltiin e-bayssa asti. Parhaan filmin palkinnon pokkasi Cannesin kultaisen palmun voittaja 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää. Yleisö äänesti suosikikseen ei-toivottuja teiniraskauksia sisältävän Junon, joka on Thank You For Smoking -ohjaaja Jason Reitmanin käsialaa.

Festivaaliohjelmiston kymmenestä kategoriasta löytyi elokuvia moneen makuun. Takuuvarman kolmen tähden tavaran joukkoon mahtui hienoisia pettymyksiä sekä muutama napakymppi. Pukinkontillisen risuja Tukholma ansaitsee siitä hyvästä, että lyhytelokuvat jäivät aivan liian pienen marginaalin herkuksi. Siinä missä kullekin pitkälle festivaalielokuvalle järjestettiin vähintään kolme näytöstä, esitettiin paketeiksi kootut lyhytelokuvat vain kertaalleen, pienimmässä mahdollisessa salissa.

Tapahtui tosielämässä

Festivaaliohjelmistoon oli poimittu varsin monipuolinen valikoima dokumentteja. Visuaalisesti huikea War/Dance kertoo Ugandan sisällissodassa orvoksi jääneistä lapsista, jotka arjen kurjuudesta huolimatta jaksavat haaveilla kansallisen musiikkikilpailun voitosta. Elokuva rakentuu vuorottelevista sotakertomuksista sekä riehakkaista musiikkikohtauksista, ja kokonaisuuden koossa pitävänä liimana toimii tarina kilpailuun valmistautumisesta.

Täysin toisentyyppistä dokumenttikerrontaa edustaa Fados: kaikki elokuvan sisältämä faktatieto on tiivistetty alkuteksteihin. Muuten puolitoistatuntinen omistetaan täysin fado-musiikin erilaisille perinteille, ja musiikin annetaan kuvittaa itse itseään. Kokonaisuus on dramaattinen ja melankolinen, ja onnistuu sanaakaan sanomatta herättämään kysymyksiä kolonialismista, globalisaatiosta ja musiikin universaalista kielestä.

Kiinnostava oli niin ikään musiikkiaiheinen dokumentti The Old, Weird America: Harry Smith’s Anthology of American Folk Music. Smith oli antropologi, taiteilija, mystikko ja etnomusikologi, joka keräsi kattavan kokoelman kansanmusiikkia 1900-luvun alun Amerikasta. Hänen ansiokseen luetaan 50- ja 60-luvuilla tapahtunut folkmusiikin jälleensyntymä ja popularisaatio, ja moni tämän päivän muusikko mainitseekin Smithin tärkeäksi innoittajakseen. Harry Smithin eksentristä henkilökuvaa kootaan tässä kollaasissa pala palalta. Haastatteluita ja arkistomateriaalia säestävät livemusiikkitaltioinnit, joissa viime vuosisadan alun folkia versioivat mm. Beck, Elvis Costello, Sonic Youth ja Jarvis Cocker.

Musiikkidokumentin lisäksi edustettuna oli rankempia aiheita käsitteleviä tositarinoita. Sensaatiolehdistö veisteli pari vuotta sitten otsikoita seattlelaisesta miehestä, joka menehtyi oltuaan sukupuoliyhteydessä täysikasvuisen orihevosen kanssa. Ohjaaja Robinson Devor tarttui aiheeseen ja saatteli valkokankaalle runsaasti puhetta ja puistatusta herättäneen Zoon, joka ei kuitenkaan mässäile tapahtuman shokkiarvolla. Elokuva keskittyy ilmiön ympärillä laajalti käytävään keskusteluun ja normien kulttuurisidonnaisuuden pohdiskeluun. Devor antaa kameroiden pyyhkiä uneliaiden maalaismaisemien yli verkkaisesti samalla kun soundtrack luo hypnoottista tunnelmaa. Lopputulos on runollinen ja pohdiskeleva teos ihmisluonnon mysteereistä.

Normeja venyttää myös Red Without Blue, jossa pureudutaan identiteettikysymyksiin kaksosveljesten Markin ja Alexin tarinan kautta. Lapsuuden idylli särkyy teini-iän huumekokeiluihin ja poikien yhteiseen itsemurhayritykseen. Viimeistään Alexin muuttuminen Claireksi ravistelee veljesten symbioottista suhdetta, ja ajaa väistämättä myös Markin pohtimaan sukupuolta, seksuaalisuutta ja ihmisen perimmäistä olemusta. Perinteisin keinoin kuvitettu dokumentti jää valitettavan pinnalliseksi, mutta rivien välistä voi lukea paljon sellaista, mitä ei tohdita sanoa ääneen.

Fantastista fantasiaa

Dokumenttikategorian helmistä huolimatta festivaalin mieleenpainuvimmat elokuvat olivat mielikuvituksen ilotulitusta. Oldboyn ohjanneen Chan-wook Parkin uutukainen I’m a Cyborg but That’s Ok on lumoavan omintakeinen rakkaustarina à la Amélie. Mielisairaalaan joutuva Young-goon pitää itseään cyborgina ja nuoleskelee ruokalassa paristoja. Robottitytön subjektiiviset kokemukset ja unet on kuvitettu henkeäsalpaavan kauniisti ja säestetty klassisella orkesterimusiikilla. Park hallitsee yltäkylläisen visuaalisuutensa täydellisesti ja osaa annostella siirapin oikein.

Harmony Korinen Mister Lonely on kaukana siitä aneemisesta toivottomuudesta, joka on ollut läsnä ohjaajan aiemmissa töissä. Tällä kertaa Korine on loihtinut absurdin, hieman surusävyisen elokuvan, jossa nunnat lentävät, paavi hyppää sänkyyn Englannin kuningattaren kanssa ja Michael Jackson rakastuu Marilyniin. Hetkittäisen hajanaisuutensa Mister Lonely saa anteeksi, sillä varsinkin aloitus- ja lopetuskohtaukset jättävät täydellisyydessään sanattomaksi.

Akira Kurosawan samurait ovat innoittaneet belgialaista Micha Waldia käsikirjoittamaan ja ohjaamaan Horse Thievesin, joka tasapainottelee westernin ja eeppisen elokuvan välillä. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun alkuun, ”jonnekin Itä-Eurooppaan”, jossa kahden veljesparin tiet kohtaavat. Hienovaraista homoerotiikkaa viljelevä Horse Thieves on brutaali, mutta kaunis teos, jossa kohtalokkaan kilpajuoksun voittajaa odottavat oikeus ja mielenrauha.

Nuoruus näyttää julman puolensa myös Gus Van Santin Paranoid Parkissa, joka niin teemaltaan kuin kerronnaltaankin jatkaa Columbinen verilöylystä kertovan Elephantin linjaa. Teini-ikäisten laahustavia päiviä seuraava draama on ohjaajalle tyypilliseen tapaan runollista visuaalisuutta parhaimmillaan. Epätarkat kuvat, ilmava kerronta ja kliseitä välttelevä soundtrack muodostavat virheettömäksi hiotun kokonaisuuden, jonka kruunaa pääosanäyttelijä Gabe Nevinsin viaton luontevuus.

Sokeria pohjalla

Festivaaliohjelman lähiluku kannattaa, sillä suureen ääneen mainostetut ensi-illat keräävät usein enimmän huomion itseensä. Festivaalin musta hevonen ja tällä erää ehdottomasti hätkähdyttävin, kiehtovin ja tyylikkäin elokuva oli Nina Menkesin ohjaama Phantom Love, Menkes on palkittu elokuvantekijä, jonka töissä toistuvia elementtejä ovat mystiikka, feminismi, seksuaalisuus ja väkivalta. Phantom Love tuo mieleen Maya Derenin avantgarden sekä Resnais-klassikon Viime vuonna Marienbadissa. Elokuvan tummanpuhuva surrealismi ajoi osan yleisöstä kotiin pian alkutekstien jälkeen, ja palkitsi saliin jääneet katsojat fantastisella elokuvakokemuksella. Tätä ei kannata jättää näkemättä!

Iso kiitos Tukholman elokuvafestivaalille.

Taas on yksi Vinokino-festivaali takana. Kaiken kaikkiaan Vinokinon tapahtumiin myytiin neljässä kaupungissa noin 3 500 lippua. Elokuvanäytöksissä kävi kaikkiaan noin 2 800 katsojaa ja oheistapahtumista nautti noin 700 ihmistä. Turussa viikonlopun aikana kävi katsojia yhteensä 1200, ja monet näytöksistä olivat Kino Thaliassa tupaten täynnä. Festivaalilla vallitsi lämmin ja rento tunnelma, ja ohjelmistossa oli monipuolista tarjontaa. Pitkistä elokuvista minulta saattoivat jäädä näkemättä ihan parhaat, mutta lyhytelokuvakoosteet Dames ja Available Men sekä musiikkivideokoosteet paikkasivat ilahduttavasti tämän aukon.

Näkemistäni pitkistä elokuvista Itty Bitty Titty Committee vei voiton iloisella feminismillään. Se oli yleisönkin suosikkeja. Shelter taas puolestaan oli melko ansiokas draama aiheensa alleviivaamattomuudessa. Elokuva kertoi lomalta palaavan naisparin elämästä, ja siihen yllättäen tunkeutuvasta marokkolaisesta salamatkustajapojasta. Italialainen elokuva ei tuutannut että ”ohoo, meillä on tässä tämä lesbopari”, vaan käsitteli henkilöidensä pari- ja perhesuhteita kuin mitä tahansa muuta yleisinhimillistä teemaa. Käsikirjoitus ja näyttelijätyö kuitenkin töksähtelivät Shelterissä paikoitellen.

Taiwanilainen teinikuvaus Eternal Summer oli pateettisuudessaan ja sisältönsä löyhyydessä puuduttavaa katsottavaa. Elokuvan alussa jännite kahden kaveruksen ja yhden tytön välillä oli vielä kiinnostava. Mutta ehkä käsky on tullut korkeammalta byrokraattiselta taholta tai jotakin muuta on sattunut, kun alun asetelma elokuvan edetessä valitettavasti lässähti ja intensiteetti katosi. Etenkin dramaattinen merenrantaloppu löi yli: kaverukset, jotka jo kerran olivat harrastaneet seksiä keskenään tunnustivat ihan oikeasti välittävänsä toisistaan. Ei uutta eikä rohkeaa.

Isobritannialainen Tick Tock Lullaby pohdiskeli Sashan ja Mayan mahdollisuuksia hankkia yhteinen lapsi. Muutoinkin äitiyden kysymykset olivat elokuvan käsittelyn aiheita. Vaikka Sashan piirtämät sarjakuvat toivat mukavaa rytmiä kerrontaan, kärsi se hitaudesta ja lievästä näköalattomuudesta. Osuvaa pilkettä hetkittäin aiheeseen kuitenkin löytyi.

Toista oli sitten edellä mainitun elokuvan alkukuvana nähty Sanna Liinamaan dokumentti Pidä kii. Siinä parisuhteensa rekisteröineet turkulaiset Annu ja Mickan miettivät vaihtoehtoja perheenlisäykselle hedelmöityshoitolain ollessa kesken ja adoption edelleen ollessa naispareille Suomessa mahdoton. Pidä kii oli lämmin, humaanin rosoinen ja sympaattinen, ja tarjosi yleisölle ilonpilkahduksen keskellä synkkää syksyä. Tämä oli Vinokinon ohjelmiston paras yksittäinen elokuva. Jos Pidä kii elokuva tulee jossain harvinaisessa tilaisuudessa vastaan, ei sitä kannata ohittaa.

Koosteet

Dames- ja Available Men- lyhytelokuvakoosteet olivat hykerryttävän hauskoja ja itkettävän koskettavia. Mukana oli sekä fiktiota että dokumenttia. His Name Is Cosmo nauratti naisparin dildo-kokeiluilla, Dames taas kutkutti film noir- tunnelmallaan. Turun Taideakatemian opiskelijoiden Iida Rauman ja Emma Vartiaisen Karusellileikki, joka nähtiin myös kotimaisessa musiikkivideosarjassa, oli aivan ihastuttava pienoistarina tyttöjen kesämökkiretkestä. Itse kappalekin jäi soimaan pirteänä päähän vain yhden kuuleman jälkeen.

Maskuliinisten naisten julkisissa vessoissa kokemaa ennakkoluuloa ilmensi terävästi Kattis Honkasen ja Katarina Jungarin dokumentti Queer-toilet. Koko festivaaliohjelmiston oivaltavin lause kuultiin erään haastateltavan suusta, kun hän pohdiskeli naisten ja miesten wc-tiloja ja niihin liittyviä sosiaalisia koodeja. Kyseistä haastateltua luullaan toistuvasti yleisissä naisten wc-tiloissa mieheksi ja vaaditaan usein tästä syystä poistumaan. Dokumentissa hän toteaa tähän, että ”saahan siitä tietyllä tapaa kicksit, kun voi järkyttää muita käymällä naisten vessassa, kun on kuitenkin niinkun nainen”.

Mies-koosteessa liikuttiin myös kaikenkattavissa tunnelmissa. Hauskin ja varmasti monelle vaivaannuttavankin läheinen oli Communicator, jossa poika kertoo vihdoin isälleen homoudestaan. What’s up With Adam? oli suloinen tarina koulupojista, jotka löytävät toisensa. Näissä kummassakin lyhärissä oli läsnä ihanaa optimismia ja rohkeutta, jota toivoisi kaikille kaapista ulos tuleville.

Available Menissä mentiin neljän miehen keskinäisissä tapaamisissa aivan sekaisin, ja sekös aiheutti hupaisia kommelluksia. (In)Visible Years oli koskettava dokumentti vanhenevista homomiehistä, jotka kertoivat siitä, miten maailman suhtautuminen homoihin on muuttunut vuosikymmenten saatossa. Le Weekend taas oli ranskalaisen elokuvaopiskelijan dokumentti omasta Lontoon-retkestään yhden viikonlopun aikana. Opiskelijan harhaanjohdattelevuus kuvattavaa kohdettaan kohtaan herätti katsojassa ristiriitaisia tuntemuksia, ja käänsi koko kysymyksen matkasta moraaliseksi. Opiskelija itsekin pohti omaa moraaliaan ja toimintaansa reflektiivisesti, joten täysin kyseenalaiseksi eivät tämän motiivit katsojalle jääneet.

Kaiken kaikkiaan koosteet olivat rikkaita, monikerroksisia ja ajatuksia herättäviä. Niissä oli sopivassa suhteessa fiktiota ja dokumenttia, ja ne olivat laadultaan tasaisen vahvoja. Suuria notkahduksia ei ollut, ja kokonaisuutena ne olivat erittäin nautittavia.

Musiikkivideot

Etenkin ulkomaisessa musiikkivideosarjassa oli visuaalisesti hengästyttäviä teoksia. Mukana oli muun muassa Cocorosieta, Final Fantasya ja Gossipia. Voiton veivät kuitenkin Peachesin Wanna Be Herräväkällä estetiikallaan, The Knifen Pass This On ennalta arvaamattomalla draq-videollaan ja etenkin Sigur Rósin Viðrar vel til loftárása sydäntäsärkevällä kauneudellaan ja voimallaan.

Suomalaisten videoiden sarjassa valittiin ensimmäistä kertaa Suomen homoin musiikkivideo. Sekä raati että yleisö valitsi voittajaksi Tommi Pietiläisen The Crashille ohjaaman Sugared-videon. Video on vuodelta 1996, mutta toimii edelleen visuaalisesti ja temaattisesti kauniina ja osuvana teoksena. Cristal Snow oli erittäin gay/draq videossaan Pump it Up, mutta joissain videoissa tuntuivat perusteet homovideosarjaan kuulumiselle olevan hieman heppoisia. Suomessa tietysti musiikkivideokulttuuri ja etenkin lesbo/homovideoiden kuvaaminen on vielä nuorta ja uutta, eikä valikoimaa ole liiaksi, joten Rasmuksen ja Ultra Bran videoiden sisällyttäminen kilpailusarjaan hyväksyttäneen. Eiköhän tulevaisuudessa tämäkin populaarikulttuurin osa-alue kotimaassamme elinvoimaistu ja monipuolistu.

Vinokino jatkaa onneksi ensi vuonnakin. Se on elokuvafestivaalien sarjassa paikkansa jo aikaa sitten ansainnut. Toivottavasti ohjelmisto viihdyttää ja ravistelee jatkossa entisestään. Synkkään syksyyn mahtuu aina yksi homo- ja lesboelokuvafestivaali mieltä piristämään.

Yhdeksi Tukholman elokuvajuhlien pääteemaksi kiteytyi nuorallakävely nuoruuden ja aikuisuuden välillä. Elokuva-aiheet vetosivat ainakin ostovoimaiseen, pääasiassa nuorista aikuisista koostuvaan yleisöön, jota saapui festivaaleille tänä vuonna ennätyksellisen paljon.

Hämmentävä nuoruus

Festivaalin odotetuimpia elokuvia oli Gus van Santin tuore ohjaustyö Paranoid Park, joka yhdistää skeittileffan murhamysteeriin. Kerronta on moneen kertaan leikkauspöydällä pätkittyä tunnelmatrippailua, jossa vansantlaisittain ei ole tärkeintä itse tapahtumat vaan niiden harkiten jäsennetty esittäminen. Ohjaajan edelliseen, uuvuttuvan etäiseen Last Daysiin verrattuna Paranoid Park on hieno elokuva, jonka tunnelmallisia kohtauksia tukee suorastaan nerokas ääniraita. Ohjaustyön voi nostaa Cannes-palkitun Elephantin rinnalle, ellei sen ohikin.

Toinen taide-elokuvan perinteistä ammentava kasvutarina saapui festivaalille itänaapuristamme Virosta. Kadri Kousaarin esikoisohjaus Magnus kuvattiin suppean rahoituksen turvin, mutta epäilemättä sitä suuremmalla antautumuksella. Elokuva paneutuu huumehuuruisen teinipojan vaikeuksiin tulla sinuiksi elämänsä ja yhteiskunnan kanssa. Elokuvan jännite rakentuu nuoruuden näköalattomuuden sekä siitä seuraavan itsemurhan suunnittelun ja sen toteuttamisen varaan. Magnuksen juoni kuulostaa angstisuudessaan melkein kiusaannuttavalta, mutta elokuvan värimaailma, kolea jokapäiväisyys ja tekijätiimin sinnikkyys vetävät elokuvan sittenkin voiton puolelle.

Toisin käy Cherie Nowlanin ohjaamalle lähiödraamalle Clubland. Veljesparin nuorempi on henkisesti jälkeenjäänyt, ja vanhempi yrittää tästä huolehtimisen ja elähtäneen yökerho-viihdyttäjä-äitinsä kanssa taistelemisen ohessa etsiä miehisyyttään ja paikkaansa perheessä. Pääosissa esiintyvät Saving Grace -hamppuhupailussa ilostuttanut Brenda Blethyn ja yhden ilmeen ihme Khan Chittenden. Lopputulos, televisiotasoinen draamantapainen, jättää huulille kysymyksen siitä, miten tälläiset ohilaukakuset pääsevät ylipäätään valkokankaalle saakka?

Matka on perille pääsyä tärkeämpi

Martin Hynesin The Go-Getter kertoo tarinan opiskelijasta, joka varastaa äitinsä kuoltua auton ja karauttaa road tripille kadonnutta isoveljeään etsimään. Nuoren miehen odysseia sisältää kohtaamisia naisten ja menneisyyden haamujen kanssa. Tämä pieni suuri elokuva rullaa leppoisan letkeästi eteenpäin, vaikka ei mitään ikimuistoisia hetkiä tai elämää suurempia ajatuksia kykene tarjoamaan.

Samaa veljestenvälistä yhteydenetsintää ja matkantekoa käsitteli festivaaleilla muutama muukin teos. Yksi koko elokuvajuhlien kiinnostavimpia elokuvia, Wes Andersonin Intiaan sijoittuva The Darjeeling Limited, heittää veljeskatraan (Owen Wilson, Adrien Brody ja Jason Scwartzman) henkiselle matkalle Intiaan vuosi isän kuoleman jälkeen. Micha Waldin Voleurs de chevaux on puolestaan 1800-luvun itäiseen Eurooppaan sijoittuva eeppinen kuvaus hevosia ryöstävistä veljistä. Suurellisen historiallisen paatoksen sijaan ohjaustyö keskittyy sisun ja kostonhimon kuvittamiseen.

Kulkemisen teemaa käsittelee myös Sean Pennin tuore ohjaustyö, tositapahtumiin perustuva Into the Wild. Elokuva kertoo porvariperheen lupaavasta vesasta, joka koulusta valmistuttuaan katkaisee välit perheeseensä, hylkää haaveet turvallisesta tulevaisuudesta ja lähtee reppu selässä tien päälle. Pennin ote aiheeseen on tavanomainen, eikä hän tahdo löytää yhteyttä pätevän tarinan ja ohjauksensa välille. Tarina tarjoaa raamit suureen elokuvaan, ja juuri tässä Penn astuu harhaan. Hän on halunnut tehdä putkiaivoajattelua kyseenalaistavan elokuvan, jolla puhutella suuria ihmisjoukkoja. Pintapuolisesti elokuva tässä onnistuukin, mutta tärkein, uskottavan päähenkilön luominen ja tämän toiminnan kautta ajatusten herätteleminen jää, harmillista kyllä, saavuttamatta.

Hurrikaanit pauhaavat, ilmasto lämpiää, sukupuuttoaalto kasvaa – ja palmuöljydieselillä käyvässä citymaasturissa pudistellaan hetki päitä ja suunnataan sitten kauppakeskuksen lämmitettyyn ja ilmastoituun parkkihalliin. Kuten dekadenssin ylipappi Borgia Ginz sanoi Derek Jarmanin mainiossa The Last of Englandissa: ”As long as the music is loud enough, we won’t hear the world falling apart.” Näkymiä muzakin, mediahälyn ja infoähkyn tuolta puolen tarjoilee Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin ja Ulkoasiainministeriön kehitysyhteistyöosaston yhteistyönä järjestämä Yhdestoista hetki -elokuvatapahtuma, jossa katsellaan ilmastonmuutos- ja kehitysaiheisia elokuvia. Pääkaupungista käynnistynyt festivaali on jo Helsingin osalta ohi, mutta jatkuu ympäri Suomea 7.12.2007 asti

Tapahtuman avasi Al Goren Nobel-tunnustuksen kirvoittanut Epämiellyttävä totuus (2006). Koska ilmastonmuutosta käsittelevä elokuva on kuitenkin jo niin hyvin tunnettu, en käsittele sitä tässä sen enempää vaan siirryn sen jälkeen esitettyyn Werner Herzogin ohjaamaan elokuvaan Lektionen in Finsternis (Lessons of Darkness, 1992)

Ensimmäisen Persianlahden sodan jälkimainingeissa kuvattu impressionistinen dokumentti muodostaa ravistelevan ennakkotapauksen nykyiselle, paremmin tunnustetun öljyaddiktion aikakaudelle. Pitkät, helikopterista kuvatut, verkkaisesti panoroivat otokset maalailevat tummia helvetinnäkyjä Kuwaitin roihuavilta öljykentiltä. Osin maa näyttää olevan tulvan vallassa, mutta horisonttiin ulottuvat lammikot ovatkin öljyä. Toisaalla öljy syöksyy ulos maasta ja pelottavan jyrinän säestämänä muuttuu jättimäisiksi läpinäkymättömiksi mustiksi verhoiksi taivaalle. Maisemassa hyörii öljyn tahraamia ihmisiä ja dinosaurusmaisia maansiirtokoneita. Mordor ja Gustave Doren raamattukuvitus tulevat väkisinkin mieleen ja Herzogin – kieltämättä ärsyttävä kertojanääni – säestääkin kuvia valikoiduilla ilmestyskirjasitaateilla. Öljy palaa, saadaan sammumaan ja välillä sytytetään uudestaan. Nokea ja savua on kaikkialla. Mitään muuta kertomusta ei enää tarvita.

Festivaalin varsinaiseksi vetonaulaksi tarkoitettu Leonardo DiCaprion The 11th Hour (2007) ei pettänyt, mutta ei aivan säihkynytkään. Vaikka alun mykistävä shokkimontaasi lupasi ehkä visuaalisesti näyttävämpää elokuvaa, tuttu ja turvallinen puhuvat päät -formaatti toimi oikein mallikkaasti. Taustojen ja oireiden erittelyjen kautta mahdollisiin ratkaisumalleihin edennyt dokumentti sisälsi lukuisia napakoita kiteytyksiä ja muistutuksia luonnon tilaan liittyvistä teemoista. Urbaanissa ja postmodernissa mediahälyssä näyttää unohtuneen, että ihmiset ja kulttuuri ovat osa luontoa. Se, että vain ihmisillä ja yrityksillä on oikeuksia omaisuudeksi ja oikeudettomaksi käsitetyn luonnon ylitse, on johtamassa ei vain yhteen tai kahteen vaan useampaan, konvergoituvaan kriisiin. Samalla aika ratkaisun löytämiseksi hupenee: ”The earth has all the time in the world. We don’t.”, kuten elokuvan lopussa todetaan. Jouluisen kulutusorgian aattona lienee syytä myös mainita toinen aforismi elokuvasta: ”Things are thieves of time.” Pakollista katsottavaa, jos ja kun elokuva tulee joskus valtavirtalevitykseen.

Öljyn hinnan hipoessa sataa dollaria per tynnyri ei Crude Awakening (2006) voisi olla ajankohtaisempi. Dokumentti käsittelee öljyn globaalia huipputuotantoa ja sen taloudellis-sosiaalisia vaikutuksia. Välistä kenties turhankin syvälle teknisiin yksityiskohtiin paneutuva ja siten hieman taustatietoja vaativa elokuva kertoo kuitenkin perusviestinsä selvästi. Kun kaikesta öljystä on noin puolet pumpattu ylös maasta, ei tuotanto voi enää kasvaa kuten ennen, vaan se tasoittuu ja kääntyy myöhemmin laskuksi. Jatkuvasti kasvavan kysynnän markkinoilla tämä johtaa öljyn hinnan nopeaan kallistumiseen. Koska öljyä tarvitaan länsimaissa lähes kaikkeen aina ruoantuotannosta autoihin ja kännyköihin, myös näiden hinnat tulevat nousemaan. Koska öljyä täysin korvaavia energiamuotoja ei ole näköpiirissä ja koska hintojen nousu tulee siten olemaan pitkäkestoinen, sosiaalisia seurauksia voidaan vain arvailla. Entä milloin huipputuotantoa voidaan odottaa? Pitkän linjan öljymiehen ja Yhdysvaltain presidentin neuvonantajan Matt Simmonsin analyysin mukaan odotus on jo ohi. Öljyn tuotannon ”huipputasanko” kestänee muutamia vuosia tästä eteenpäin. Sitten alkaa pitkä lasku. Hyytävää.

Tv-dokumentiksi rakennettu A World without Water (2006) analysoi ja kritisoi veden yksityistämisprojekteja. ”Sinisestä kullasta” on tullut rahakas toimiala, jolla hyörivät planeetan suurimmat korporaatiot. Vaikka usein toistettujen uusliberalististen uskonkappaleiden mukaan yksityistämisen pitäisi aina hyödyttää kuluttajaa ja tehostaa käytäntöjä, ovat vesiprojektit tuoneet muassaan lukuisia ongelmia. Olipa kyse Intiasta, Boliviasta, Tansaniasta tai Detroitista, näyttää siltä, että veden tuotteistaminen johtaa veden katoamiseen köyhiltä, jotka usein asuvat aivan puhtaan veden äärellä saamatta kuitenkaan käyttää sitä. Tämä johtaa laittomiin liittymiin, protesteihin ja pahimmillaan väkivaltaisiin levottomuuksiin. Joustavasti ja informatiivisesti maasta ja satuttavasta ihmiskohtalosta toiseen loikkiva dokumentti argumentoi vakuuttavasti perussäädyllisyyden ja ihmisoikeuksien – joihin puhdas vesi kuuluu – puolesta.

Maisemakuvaus ja maisemointi yhdistynevät herkimmin hempeisiin aiheisiin, kuten puutarhoihin, puistoidylleihin ja muuhun länsimaiseen luksukseen. Edward Burtynskyn valokuville perustuvassa Manufactured Landscapes -dokumentissa (2006) maisemilla tarkoitetaan ihmisen kaikkein räikeimmin ja rajuimmin työstämiä ja tukahduttamia ympäristöjä. Avolouhokset ja öljykentät, tietokoneiden ja kokonaisten laivojen kaatopaikat, suunnattomat tehdassalit ja päättymättömät jätevuoret kertovat karua kieltään teollisista prosesseista, joissa ekologiset reunaehdot ovat tyystin unohtuneet. Burtynsky on keskittynyt Kiinaan, jonka huimaava talouskasvu ja yleinen mittakaavan valtavuus tuovat nämä seikat pöyristyttävimmin ilmi. Still-kuvien kollaasit sekä hitaat, hyvin pitkät, mekaanista melua täynnä olevat kamera-ajot tuovat mieleen Godardin vastaavat elokuvista British Sounds ja Weekend. Eikä hypnoottinen työläisen vieraantumisen visuaalinen analyysi ole menettänyt tehoaan.

Kiinan eturivin arthouse-ohjaaja Jia Zhang-ke voitti elokuvallaan Still Life (Sanxia haoren, 2006) Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon, eikä syyttä. Burtynskyläiset maisemat Kolmen rotkon padolta ja patoaltaan syvyyksiin katoavista, tuhottavista kaupungeista yhdistyvät tässä koruttomassa kertomuksessa lähimmäisten ja edistyksen jyräämän menneisyyden etsintään. Dokumentaarinen on-location-ote, amatöörinäyttelijät ja maisemien maailmanhistoriallinen poikkeuksellisuus tekevät vähäeleisestä tarinasta koskettavan. Mielleyhtymien ja muistikuvien nostalgialla ei mässäillä, vaan ne häilähtävät kuvissa hennon etäisinä joko välitekstien, pienten esineiden tai vain lyhykäisten tableaux vivantien kautta.

Jos Zhang-ken elokuvassa järjestelmä kuljettaa ihmistä, niin Stephanie Boydin seitsemän vuoden aikana kuvatussa dokumentissa Tambogrande: Mangos, Murder, Mining (2007) solidaarisuus löytyy ja saa kerrankin voiton. Perulaisen Tambogranden maanviljelijät onnistuvat yhteisrintamallaan kaatamaan alueelleen pyrkivän kaivosyhtiön brutaalit avolouhossuunnitelmat. Paikallisten ihmisten sanavalmius ja oikeutettu suuttumus tulevat kärjekkäästi esiin ja muodostavat kutkuttavan vastakohdan yrityksen ja valtion sikariportaan hämmentyneille kiertelyille ja kaarteluille. Lopputuloksen sinetöi asukkaiden itsensä organisoimat vaalit, jotka osoittavat kaivoksen varauksettoman vastustuksen. Uljaan aiheen ja kuvamateriaalin täyttä hyödyntämistä varjostaa hieman taustatiedon vähäisyys, muutamat tarkkaavaisuutta vaativat hypyt sekä Boydin kömpelö kertojaääni, joka ei onneksi esiinny kovin usein.

Sepitteellisessä ympäristökauhussa hytistään Larry Fessedenin ohjaamassa ja Ron Perlmanin tähdittämässä elokuvassa The Last Winter (2007). Alaskan öljykentät, nousevat lämpötilat ja sulava ikirouta muodostavat ekologisen viitekehyksen; eristynyt tutkimusasema, säikky ihmisjoukko ja tundralla liikkuva tuntematon, tappava ilmestys puolestaan kauhulle lajityypilliset raamit. Vaikka säväykset etenevät pitkin tuttuja ratoja ja vaikka luonto kostaa -tematiikan ympärille rakennetut selitysmallit eivät aivan vakuuta, voi näistä teemoista halutessaan koostaa vertauskuvallisen tulkinnan ihmiskuntaa odottavasta äärimmäisen haasteellisesta tulevaisuudesta.

Kaiken kaikkiaan Yhdestoista hetki -tapahtuma paitsi muistuttaa valtavista ja moninaisista ekologisista haasteista, myös osoittaa jälleen kerran elokuvan dokumentaarisen ja visuaalisen iskuvoiman – ja olisikin siksi myös ansainnut näyttävämmän mainoskampanjan. Ainakin Helsigissä yleisö näytti koostuvan lähinnä aiheisiin jo tutustuneista ja niiden parissa opiskelevista ja työskentelevistä ihmisistä. Yhden euron lipun hinnalla mukaan olisi mahtunut muitakin.

Muiden kaupunkien esitysaikatauluista ja myös tapahtuman muista elokuvista löytyy lisätietoa täältä.

Tänä vuonna kolmatta vuotta järjestetyn Rokumentti-festivaalin vetovastuun otti ensimmäistä kertaa Ilosaarirockista tunnettu Joensuun Popmuusikot ry. Elokuvafestivaalia vietettiinkin samanlaisessa hyväntuulisessa vaihtoehtohengessä mitä kesäistä esikuvaansa. Samalla rikki meni myös yleisöennätys, viittäkymmentä elokuvaa tuli katsomaan yhteensä 4450 kävijää.

Näistä viidestäkymmenestä festivaalielokuvasta enemmistö oli kotimaisen ohella etenkin yhdysvaltalaista alkuperää. Löyhänä teemana festivaali tarjoilikin oman näkemyksensä amerikkalaisen musiikkikentän diversiteettiin, sekä itse enemmän tai vähemmän introvertteihin ja eksentrisiin muusikoihin. Dokumenteissa liikuttiin toisaalta perinteisen kerronnan kronologiassa ja genrejen syklisyydessä, sekä toisaalta maantieteellisesti suuren maanosan sisällä. Jo dokumenttien valinnoissa piili ideologinen kannanotto valtavirran ja vaihtoehtojen välillä. Rokumentissa keskityttiin ala- ja vaihtoehtokulttuurien rikkauteen ja valtavirtaa sivutessa ote oli yleensä perin kriittinen.

Geografisia genrejä

Totutun ja perinteikkään murtamisesta on kyse Kill Your Idols -elokuvan (2004) dokumentoimassa, 1970- ja 1980-lukujen vaihteen New Yorkissa syntyneessä no wave -tyylissä. Ohjaaja Scott Cary pyrkii vetämään suuria linjoja parin kolmenkymmenen vuoden takaiseen underground-kentän sekä saman kaupungin nykykuvioiden välillä. Dokumentissa toistuukin vahvana teemana musiikkityylien syklisyys, miten aikanaan tahallinen ja näennäisen tulevaisuudeton kulttuurihäirintä poikii pitkän jatkumon pioneeri-esikuvien pohjalta. Ääneen pääsevät muun muassa aikansa kauhukakara, Teenage Jesus & The Jerks -yhtyeessä vaikuttanut ja punkrockin konservatiivisuutta kakofonialla vastustanut Lydia Lunch sekä aikalaisensa aina Martin Revistä (Suicide) Michael Giraan (Swans). Dokumentaarisemman retrospektiivin jälkeen filmi heittäytyy poleemisempaan suuntaan tuoden mukaan sukupolvien välittäjäyhtye Sonic Youthin ohella joukon 2000-luvun alun nyky-yhtyeitä pohtimaan esikuviaan ja vaikutteitaan. Joidenkin kohdalla (Liars, Black Dice) yhteys no wave -liikkeeseen on ilmeinen, toiset bändit (Yeah Yeah Yeahs, Gogol Bordello) vaikuttavat poimittaneen haastatteluihin enemmänkin ohjaajan suosikkiyhtyeinä.

Vanhojen ja uusien tekijöiden rinnakkain leikattu pohdiskelu tuottaa herkullisia ristiriitoja. Lunchin johdolla no waven ensimmäinen polvi ilmoittaa musiikkinsa lähtökohdiksi sisäisen pakon purkaa itseään taiteen, väkivaltaisenkin ääni-ilmaisun kautta. Näin varttuneina sitten muistellaan nostalgisesti, miten silloiset ambitiot olivat enemmänkin pakottavan psyykkisiä kuin musikaalisia. Saman tien taas juuri nykyinen nostalgiaan ja vanhojen tyylien kierrätykseen perustuva revival-henkisyys, New Yorkissakin paljon jalansijaa vallannut, saa jyrkän tuomion – kuten nykymusiikki markkinapaineiden lamauttamana yleensäkin. Sukupolvierot ja vanhassa vara parempi -ajattelu siis vallitsee vankasti aikanaan ennakkoluulottomasti kenttää uudistaneidenkin ajattelussa. No wave -henkisen musiikin tulevaisuudennäkymiä kysyttäessä Kill Your Idols esitteleekin leikaten sarjan koomisia hiljaisuuden eleitä. Ja yhtä epämääräisiä ovat nykypolvenkin musiikintekijät. Selväksi käy, ettei nykyinen polvi ole yhtä avoimesti ideologinen kuin 1970–80-luvuilla – syvästi ironinen enemmänkin.

No wave -nihilismin jälkeen Amerikka-teemaa käsittelee kymmenen kertaa hilpeämmin dokumentti Danielson: A Family Movie (2006). Ja vaikka kyseessä on kristillinen yhtye ja ilmiö, ei elokuvassa niinkään naureta rock-hihhuleille vaan yksinkertaisesti hillittömälle kollektiiviselle meiningille. Filmin keskiössä on Daniel Smith ja tämän perheensä jäsenistä ja ystävistä perustama indiepop-yhtye Danielson Famile, joka esittää poukkoilevan ja ylipirteän musiikkinsa sairaanhoitajan asuihin pukeutuneena. Perhepiirissä musiikkiharrastusta on kuvattu videokameralla pienestä pitäen, joten ohjaaja J.L. Aronsonin ei ole tarvinnut materiaalin puutteesta kärsiä.

Yleisestikään uskonnollisiin aspekteihin ei ole suhtauduttu indie-kentällä yhtä umpimielisesti kuin esimerkiksi metallin tai punkin parissa. Danielson Familekin on psykedeelisessä ilmaisussaan lähellä esimerkiksi alkuaikojen The Flaming Lipsiä. Vertauskuva on herkullinen: toiset hakivat tuolloin inspiraationsa haposta, toiset Jeesuksesta. Mutta siinä missä happoveikot joko selvisivät kuiville tai katosivat kuvioista, dokumentti kuvaa miten Danielson Familen jäsenet hajoilevat hiljalleen onnellisesti omille teilleen perheitä perustelemaan ja kuinka johtohahmo Smith jatkaa sooloartistina, tehden uransa kehutuimman levyn vanhojen ystäviensä avustamana. Danielson-elokuvan erityisen kiinnostavaa antia on myös yhdessä sivujuonteessa kerrottu tarina Suomessakin arvostelumenestykseksi ja kulttisuosikiksi nousseesta Sufjan Stevensistä. Danielson Familen riveissä kiertueilla esiintynyt multi-instrumentalisti kun onnistuu kohoamaan kuin vaivihkaa indieväen suursuosioon ja sellaisiin myyntilukuihin, mihin itse Smithin perhepoppoo ei ikinä päässyt, saatikka pyrkinyt.

Far Off Town (2006) vie Yhdysvaltain etelävaltioihin, tarkemmin Nashvilleen. Road-henkinen dokumentti kertoo uusiseelantilaisen rock-muusikko David Kilgourin reissusta ja oleskelusta Nashvillessä levynsä nauhoituksissa. Mies lyö hynttyyt yhteen kantrikaupungin vaihtoehtoisempaa ja kokeellisempaa laitaa edustavan Lambchop-yhtyeen kanssa ja tutustuu pinnallisesti paikalliseen musiikkikenttään. Hajanainen ja haahuileva elokuva kärsii kuitenkin näkökulmastaan: Kilgour on täkäläisittäin tuiki tuntematon artisti, Lambchopia ei kuulla elokuvassa läheskään tarpeeksi ja muut esittelyssä mainitut artistit (Yo La Tengo, Will Oldham) sivuutetaan lähes kokonaan. Tylsänpuoleinen elokuva keräsikin yhden festivaalin pienimmistä katsojajoukoista.

Amerikan ohella Rokumentti teki selkoa mittakaavassa aivan vastakkaisen maan, Islannin, musiikkiympyröistä. Festivaali oli ehättänyt ottaa ennakkoa aiheeseen jo torstaina esittämällä taiteellisen kiertuedokumentin Sigur Rós – Heima (2007). Samasta teemasta jatkoi sunnuntainen Screaming Masterpiece (2005), ehdottomasti suuren kankaan ja äänentoiston vaativa, musiikkipitoisuudessaan runsas yleiskatsaus Islannin rock-kenttään. Dokumentti osoittaa, miten maassa ei sittenkään pyöri niin pieni piiri mitä median perusteella saattaisi kuvitella. Toki aimo osan dokumentinkin tilasta ja ajasta vievät – ansaitusti – juuri Sigur Rós ja Björk, mutta fasadin takaa poimitaan esille artisteja niin heavyn kuin hiphopinkin puolelta. Käytännössä Screaming Masterpiece jatkaa kuitenkin perinteistä tulkintaa, missä islantilaisten eteerinen musiikki yhdistetään saarivaltion eksoottisen karuun luontoon. Mystiikan purkamista estää myös se, miten islanninkielinen dokumentti esitetään ilman tekstityksiä, eivätkä artistit täten pääse selittämään työtänsä puhki ainakaan suomalaiskatsojalle. Tyytyminen on siis kiitettävän runsaisiin ja parhaimmillaan syvästi säväyttäviin, herkkiin musiikkiesityksiin.

Tee-se-itse -tie taiteilijaksi

Festivaalin ohjaajavieraista saksalainen Peter Sempel saapui Joensuuhun esittämään kaksi elokuvaansa, Motörheadin Lemmy Kilminsteristä kertovan henkilökuvan sekä 1980-luvun saksalaista underground-kulttuuria taiteellisesti lähestyvän Dandyn (1988). Parhaaksi elokuvakseen nimeämässään Dandyssä Sempel seuraa ja hengailee tuon ajan rappeutuneissa miljöissä Blixa Bargeldin (Einstürzende Neubauten), Nick Caven ja Nina Hagenin kaltaisten hahmojen seurassa, ja tulosta voi vain hyvällä tahdolla sanoa dokumentaariseksi. Kyse on enemmänkin levottomasta tutkielmasta, avantgardesta, jossa vallitsevat irrationaalisuus, dekadenssi ja ylipäänsä vahva symboliikka. Musiikkiesityksiä, tanssia ja silkkaa fyysistä ilmaisua yhdistelevä elokuva lähentelee häiriintynyttä videoinstallaatiota. Parhaimmillaan. Huonoimmillaan Dandy taas tuntuu kehnolta tekosyyltä Sempelin päästä esittelemään Egyptin ja Intian matkafilmejään ja kavereitaan.

Jälkisanoissaan festivaalilla Sempel selvitti lähtökohtiaan kuvaamiensa artistien ihailijana, ja sittemmin kollegana. Sempel korosti, miten kuka tahansa voi kameraan tarttumalla olla taiteilija itsekin, jos vain niin todella päättää ja toimii. Väitteen päivittääkin 2000-luvulle niin ikään Rokumentissa paikan päällä pistäytynyt parikymppinen amerikkalaisnuori Kyle Keyser. Miehen yhdessä kahden ystävänsä kanssa tekemä Stories From the Road (2003) oli Rokumentin elokuvista riemastuttavin ruohonjuuritason fanituksen tulos. Dokumentti kertoo hupaisan kotikutoisesti, miten Keyserin haaveet seurata amerikkalaislaulajatar PJ Harveyn Euroopan kiertuetta realisoituvat puoliammattimaiseksi kiertuedokumentin kuvaamiseksi.

Stories From the Road osoittautui piristävän anarkistiseksi dokumentiksi, sillä se kertoi enemmän tekijöistään kuin kohteestaan. Nuoret kohkaavat kameroiden ja kaljapullojen kanssa kuin interreilillä, ja yrittävät päästä henkilökohtaiseen kontaktiin itse artistin, PJ Harveyn kanssa. Valmiin elokuvan tämänhetkinen kohtalo on kuitenkin vähemmän hauska. Nuoret, kuvia kumartelemattomat tekijät ajautuivat kiistoihin artistin levy-yhtiön kanssa, joten filmi on tällä hetkellä laitonta kamaa levitettäväksi. Toivottavasti pätkä kuitenkin päätyisi vielä joskus esimerkiksi laajempaan nettilevitykseen, sillä filmillä on omat oivat ja koomiset ansionsa.

Taiteilijamyyttiä tulkitsemassa

Perinteisemmistä, artistikeskeisistä dokumenteista kiehtovin oli Stephen Kijakin Scott Walker: 30 Century Man (2006). David Bowien tuottama dokumentti rakentuu erään pop-historian varjelluimman ja aikoinaan jo unohdetun artistin, Scott Walkerin, uran ja nykyhetken ympärille. Aikoinaan 1960-luvulla Walker Brothers -yhtyeen nuorisoidolina läpi lyönyt laulaja loi sittemmin uraa sooloartistina, saavuttaen enemmän uskollista ja valistunutta yleisöä kuin varsinaista kaupallista menestystä. Hiljalleen täysin julkisuudesta kadonnut ja erakoitunut Walker teki kuitenkin äänekkäämmän paluun hiljattain, ja tuli myös Kijakin kameroiden eteen toissa vuonna uusimman, synkän ja avantgardistisen The Drift -levynsä äänitysten merkeissä.

Scott Walker: 30 Century Man toimiikin oivasti tarkoitustaan palvelevana henkilökuvauksena. Se käy artistia tuntemattomille kattavana esittelynä ja historiikkina, sukelluksena yhden kaikkien aikojen hienoäänisimmän ja kohtalokkaimman pop-laulajan tuotantoon. Walkeriin jo ennestään ihastuneille dokumentti avaa miehen ympärillä vellovaa taiteilijamyyttiä vieden samalla kulissien taakse, studioon seuraamaan uusimman teoksen syntyä. The Drift on minimalistinen, kaoottinen ja pelottavakin kokonaisuus, jonka äänityksissä muun muassa perkussiosoundeja tuotettiin hakkaamalla raakaa lihaa paljain nyrkein. Walker on kulkenut pitkälle 1960-luvun harmonioista, lievästi sanottuna haasteelliseen nykytuotantoon. Arkistomateriaaliin tukeutuen Kijak seuraa artistia vuosien varrella sekä hiljentyy kuulemaan, mitä Scott Walkerilla itsellään on sanottavana kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Fiktiivisemmän otteen artistimyyttiin ottivat festivaalin pääelokuvat, viimeisen festarinäytännön ennen virallista ensi-iltaansa saanut Joy Division -filmatisointi Control (2007) sekä Bob Dylan -mukaelma I’m Not There (2007). Edellinen on etenkin tunnelman ja tyylin juhlaa. Rock-valokuvaajana ja musiikkivideo-ohjaajana uransa luoneen Anton Corbijnin mustavalkoinen näkemys 1970–80-lukujen Manchesteristä luo hienot puitteet Joy Divisionin synkälle post-punkille. Filmin painotus on musiikkinäkökulman kustannuksella lähinnä yhtyeen laulaja Ian Curtisin elämässä, mikä on ymmärrettävää bändin surullisen historian tuntien. Kaikessa tunnelmallisuudessaan Control malttaa olla asenteellisesti neutraali teemojensa suhteen, eikä esimerkiksi lähde moralisoimaan aviorikoksella, saati glorifioimaan itsemurhaa.

Venetsian filmifestivaaleilla menestynyt I’m Not There ottaa riemastuttavan epäkorrektin ja luovan näkökulman niinkin arvostettuun ja kanonisoituun artistiin kuin Bob Dylaniin. Martin Scorsesen taannoisen Dylan-elokuvan jälkeen dokumentaarinen polku on jo tallattu, mutta ei ohjaaja Todd Haynes (Velvet Goldmine) ole Walk the Line -tyyliseen fiktiiviseen henkilökuvaankaan malttanut tyytyä. Tuloksena onkin konventioista poikkeava, limittäinen episodielokuva, joka kuuden eri näyttelijän ja roolihenkilön kautta pyrkii vapaasti tulkiten lähestymään Dylanin eri aikakausia ja identiteettejä. Vaikeaselkoisina esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa Christian Balen näyttelemä 1960-luvun alun folk-Dylania esittävä hahmo tai Richard Geren rooli erakoituneena villin lännen Billy the Kidinä, Dylanin julkisuutta pakoilevia taipumuksia ilmentävänä hahmona. Suurimman vaikutuksen tekee kuitenkin Cate Blanchett sähkökitaran varteen ja mulkvistin maineeseen siirtyneenä 1960-luvun lopun Dylan -alter egona. Blanchett on roolityössään aivan suvereeni, ja viimeistään sen myötä elokuva lunastaa lupauksensa eriskummallisimpana artistielokuvana aikoihin. Haynes on tehnyt jotain hyvin omanlaatuista. Ei parodiaa, ei elämäkertaa, vaan hajanaisen ja hämmentävän, mutta myös tuoreen ja näkemyksellisen tulkinnan läpeensä representoidusta rock-henkilöstä. Loppuvuodesta Suomen ensi-iltaan saapuvan elokuvan nimi kannattaakin ottaa vihjeenä: itse todellinen Bob Dylan on suoraan läsnä elokuvassa vain sen ääniraidalla.

Oulun kansainvälinen lastenelokuvafestivaali on ehtinyt jo maailmanlaajuisestikin vertaillen kunnioitettavaan kahdenkymmenenkuuden vuoden ikään. Tämän vuoden festivaalin pääteema on lastenkirjallisuuden suurnimen Astrid Lindgrenin syntymän satavuotisjuhla. Festivaali esittää kattavan otoksen filmisovituksia Lindgrenin kirjoista. Lisäksi nähdään tuttuun tapaan runsas valikoima uutta kansainvälistä lastenelokuvaa sekä totta kai Oulun festivaalin mainio erikoisuus, lasten ja nuorten itse tekemien elokuvien Oskari-kilpasarja.

Olle, Lasse, Eemeli ja Peppi

Astrid Lindgrenin kirjojen todellisena hoviohjaajana tuli tunnetuksi Olle Hellbom, joka saattoi valkokankaalle klassikoita aina synkästä Veljeni Leijonamielestä ultrakevyisiin Saariston lapset -kohelluksiin saakka. Oulun Lindgren-sarjassa ei keskitytä pelkästään tai edes pääasiassa Hellbomin ohjauksiin, mutta hänenkin tunnetuimpia töitään sarjassa nähdään. Vaahteramäen Eemeli (1971), Peppi Pitkätossu karkuteillä (1970) ja Tässä on Peppi Pitkätossu! (1972) kierrättävät ainakin keski-ikäisillä katsojilla edelleen muistissa olevien hienojen tv-sarjojen materiaalia, mutta toimivat itsenäisinä elokuvinakin. Peppinä nähdään (edelleen, jos meiltä vanhuksilta kysytään…) se ainoa oikea Inger Nilsson, Eemelinä Jan Ohlsson.

Muitakin kiinnostavia Lindgren- pätkiä siis on Oulussa näytillä. Melukylän lapset -elokuvien ohjauksesta vastasi 1980-luvun puolenvälin paikkeilla sittemmin mittavan Hollywood-urankin luonut Lasse Hällström. Kaisa Kullanmurun (1988) parissa puolestaan aloitteli uraansa Daniel ”Ingmarin poika” Bergman.

Kilpailua ja kansainvälisyyttä

Vuodesta 1992 saakka arvovaltainen lapsiraati on palkinnut festivaalin kilpasarjan parhaan elokuvan ohjaajan Tähtipoika-patsaalla ja 3000 eurolla. Oman palkintonsa jakaa myös Kansainvälinen lasten- ja nuortenelokuvien järjestö CIFEJ.

Kilpasarjan elokuvista tutuin on elokuvateatterikierroksella aiemmin tänä vuonna pyörähtänyt Nanna Huolmanin ruotsalais-suomalainen yhteistuotanto Aavan meren tällä puolen. Ennakkoon kiinnostaviksi voisi olettaa myös ainakin avajaiselokuvaksi nostetun australialaisen Poltetta jaloissa (Ohj. Darren Ashton) sekä ennen kaikkea kauhuelokuvastaan Yövahti muistetun norjalaisen Ole Bornedalin Sijainen.

Kilpasarjan ulkopuolisista uuden kansainvälisen lastenelokuvan sarjoista etukäteistärppien poimiminen on melkoista hasardipeliä – kelläpäs näitä olisi ollut tilaisuus ennalta nähdä. Festivaalilla joka tapauksessa nähdään elokuvaa, jota ei muuten näkisi. Katsomisen arvoisia voisi arvailla olevan muun muassa meilläkin rakastettua iranilaista nykyelokuvaa edustava Sirous Hassanpourin Kobran valinta (2007), israelilaisen Dina Zvi-Riklisin noitakuvitelmia arkipäivän elämään naittava Lempeä ja loitsuja (2005) sekä Karin Babinskan rankaksi mainittu tsekkiläinen matkaelokuva Pissikset (2007).

Näytöksistä ja esityspaikoista ja muista festivaaliin liittyvistä asioista löytää lisätietoa festivaalin kotisivuilta osoitteesta: www.ouka.fi/lef/

Tämänkertainen London Film Festival herätti pohtimaan elokuvateollisuuden armotonta ulkonäkökeskeisyyttä. Oikeanlaisen ulkonäön tavoittelu on kaksiteräinen miekka, sillä mitä hehkeämpi näyttelijä valkokangasta koristaa, sitä miellyttävämpi häntä on katsella, mutta toisaalta sitä helpommin katsojan silmät ja ajatukset myös pysähtyvät kimaltavan pinnan tasolle.

Ei koreassa kuoressa sinänsä mitään vikaa ole, mutta jos koko elokuva on pakattu niin siloiseen pakettiin, että se liukastelee katsojansa otteesta kylmänä ja onttona, ongelma realisoituu yllättävän äkkiä samaistumisen vaikeudeksi ja emootioiden puuttumiseksi.

Liian kivannäköinen?

Puhuttelevalla Häiden jälkeen (2006) draamallaan suomalaisellekin elokuvayleisölle tutuksi tullut Susanne Bier oli saanut Lontoon elokuvajuhlille uusimman elokuvansa Things We Lost in the Fire (2007). Nimekkäiden näyttelijöiden (David Duchovny, Halle Berry, Benicio Del Toro) tähdittämä elokuva on niin komea ja tyylikäs, että pramea ulkokuori peittää alleen kaikki potentiaalisesti voimalliset tunteet. Katsoja on ymmällään: valkokankaalle heijastetaan hyvin tehtyä draamaa, jossa käsitellään suuria teemoja kuolemasta rakkauteen, luottamukseen ja kaipaukseen, mutta henkilöhahmot ovat niin kivannäköisiä ja elävät niin hienoissa ympäristöissä, että teemat eivät tunnun uskottavilta. Särmikkäällä olemuksellaan edukseen erottuva Del Toro varastaakin joka ikisen kohtauksen, joissa hän on läsnä. Muuten Things We Lost in the Fire näyttää hyvältä, muttei tunnu juuri miltään.

Sama ongelma vaivaa Sean Pennin tositapahtumien ja Jon Krakauerin samannimisen kirjan (1996) inspiroimaa ohjaustyötä Into the Wild (2007). Christopher McCandless (1968–1992) oli parikymppinen, korkeasti koulutettu nuorukainen hylätessään kaiken ja kadotessaan erämaahan. Maansa onton materialismin turhauttama nuorukainen päätti kääntää selkänsä keskiluokkaiselle amerikkalaiselle unelmalle töineen, perheineen ja kuukausiansioineen, lahjoittaa säästönsä hyväntekeväisyyteen ja aloittaa pitkän ja vaiherikkaan liftauksen kohti Alaskaa. Matkan varrella älykäs ja herkkä nuori mies kohtasi lukuisia ihmisiä, joihin kaikkiin hän teki lähtemättömän vaikutuksen.

Christopher McCandlessin kohtalo on poikkeuksellisen kiinnostava, mutta valitettavasti Sean Penn hukkaa tarinan potentiaalin pääosanäyttelijävalinnallaan, taajaan toistettuina tehonsa menettävillä hidastuksilla ja kömpelöllä dialogilla. Emil Hirsch on yksinkertaisesti liian nätti ja näyttelijänä ulkokohtainen suoriutuakseen uskottavasti ristiriitaisen ja ilmeisen älykkään esikuvansa roolista. Lähestulkoon jokaiseen kohtaukseen ympätyt hidastuskuvatkaan eivät jatkuvasti toistettuna tehokeinona tehosta lopulta mitään muuta kuin itseään. Lisäksi elokuvaa vaivaa asioiden puhki selittäminen ja sen dialogia lievä muka-älyllisyys, jotka viimeistään vieraannuttavat katsojan ja valuttavat hienon tarinan hukkaan.

Fatih Akinin (Suoraan seinään, 2004) Edge of Heaven (2007) toistaa viime vuosina turhauttavan tutuksi käynyttä monijuonisen käsikirjoituskikkailun kulunutta kaavaa. Laajalle leviävä tarina ei ole riittävän kiinnostava elokuvan kahden ja puolen tunnin kestoa perustelemaan, eikä pääosanäyttelijöiden näyttävä ulkomuoto ainakaan lisää tarinan ja sitä elävien henkilöiden uskottavuutta. Elokuvan keskeisintä pääosaa nuorena ja vahvana vastarintataistelijana näyttelee nimittäin nuori Nurgul Yesilcay, jonka esittämän hahmon ulottuvuudet peittyvät naisen rintavarustuksen ulottuvuuksien hämmästelyyn.

Söpöä ja liian söpöä

Jason Reitmanin (Thank You for Smoking, 2005) ohjaaman Junon (2007) samanniminen päähenkilö on rasavilli poikatyttö nuoren naisen kehossa. Ristiriita vain kärjistyy Junon ja poikaystävä Michaelin ekan kerran johtaessa raskauteen. Nasevan ja nuorekkaan dialogin varassa kulkeva nörtteihin älykkönuoriin keskittyvä komedia kertoo tutun aikuistumistarinan varsin sympaattisella tavalla. Ennen kaikkea Juno on nuoren Ellen Pagen elokuva. Page on kovassa nousussa oleva taskukokoinen söpöläinen – särmistään ja sanavalmiudestaan huolimatta ajoittain jopa hieman liiankin söpö nuori näyttelijälupaus. Kaiken kaikkiaan Juno on kuitenkin varsin mainio komedia vahinkoraskauden kasvattavista seurauksista.

Kovin söpöksi laimenee Cannes-palkittu japanilaiselokuva Mourning Forest (2007). Vanhuksen ja tämän hoitajan merkillisestä metsätaipaleesta pintatasollaan kertova visuaalisesti ilmava elokuva tukehtuu miespääosassa kompastelevan Shigeki Udan kammottavan kehnoon näyttelemiseen. Seniiliksi elokuvan synopsiksessa luonnehdittu vanhus muuttuu Udan kaltoin kohtelemana vähämieliseksi örisijäksi.

Säröissä on voimaa

Täysin silkkoa eivät Lontoossa tarjoillut elokuvat sentään olleet. Ulrich Siedlin Import Export (2007) on haikeassa ankeudessaan huvittavuuteen asti raastava kuvaus siirtolaisuuden säännöttömästä, edestakaisesta liikkeestä.

Boy A (2007) on John Crowleyn vähitellen avautuva tarina nuoren pojan uudesta alusta. Chrisin raskasta menneisyyttä on vaikea uskoa sen vähitellen alkaessa hahmottua kaikessa karmeudessaan – siksi vastuuntuntoinen, herkkä ja huomioiva nuorukainen entisestä rikollisesta on kasvanut. Nuoren Chrisin roolissa loistaa suurenmoisen sävykäs Shaun Evans, mutta sen kantavaksi voimaksi muodostuu Katie Lyons, jonka elokuvanäyttelijälle epätavanomaisen ulkonäön ja hauskan ja fiksun persoonallisuuden yhdistelmä on vastustamaton.

Wolfsbergen (2007) on hollantilaisohjaaja Nanouk Leopoldin tasapainoinen tutkielma ruumiillisuudesta, rakkaudesta, elämästä ja kuolemasta. Vastakohtien kautta suurten teemojensa syvyyksiä lähestyvä elokuva kasvaa kauniiksi ja monitasoiseksi kertomukseksi, jossa ruumiillisuuden monet ulottuvuudet avautuvat vajavaisten kehojen, rakkaus yksinäisyyden, elämä kuoleman ja kuolema elämän kautta.

Water Lilies (2007) on tapahtumien tasoltaantavanomainen nuorten tyttöjen kasvutarina, mutta se on toteutettu niin vastustamattomalla luontevuudella, että kyseessä on kiinnostavin esikoiselokuva pitkiin aikoihin. Nuoret näyttelijät suoriutuvat rooleistaan hienosti ja ohjaaja-käsikirjoittaja Céline Sciamma todella tietää mistä puhuu kertoessaan nuorten tyttöjen kasvusta aikuisiksi naisiksi. Uskottavan särmikäs näyttelijäkaarti ja tarinan voimaan luottava ohjaustyö tekivät Water Liliesistä yhden tämänvuotisen London Film Festivalin hienoimmista elämyksistä.

Tukholman kahdeksannentoista kerran järjestettävä elokuvafestivaali käynnistyy 15. marraskuuta. Yksitoistapäiväinen festivaali tuo valkokankaalle kertomuksia monesta maailmankolkasta, kunnioittaa jo elokuvahistoriassa paikkansa lunastaneita suuruuksia sekä kokeilee elokuvan tekemisen rajoja. Tapahtuma on omistettu kesällä menehtyneelle ruotsalaisen elokuvan mestarille, Ingmar Bergmanille, jonka vaikutus elokuvan historiaan on kiistämätön. Bergmanin tuotannosta ohjelmistoon on valittu legendaarinen Mansikkapaikka.

Festivaaliohjelmisto pitää sisällään lukuisia kiinnostavia uutukaisia. The Darjeeling Limited lienee Wes Andersonin töille tyypilliseen tapaan hykerryttävä sekoitus ihastuttavaa visuaalisuutta, lakonista huumoria sekä omintakeisia henkilöhahmoja. Paranoid Park on oregonilainen skeittipuisto ja kodittomien suosima vapaavyöhyke, jonne Gus Van Santin samanniminen elokuva sijoittuu. Nuoruudesta, kalvavasta syyllisyydentunteesta ja toivottomuudesta kertovaa elokuvaa on kehuttu ohjaajan kauneimmaksi ja haastavimmaksi teokseksi. Amerikan tuliaisista mainittakoon myös Coenin veljesten No Country For Old Men, film noirin ja westernin välillä tasapainotteleva synkeänhauska takaa-ajotarina, sekä Sean Penn -uutuus Into The Wild.

Elokuvataiteen demokratisoituminen on nostettu erääksi festivaalin pääteemaksi, vastapainoksi tunnettujen ohjaajien töille ja suurten budjettien elokuville. Mumblecore on Teksasissa alkunsa saanut pienen piirin indieilmiö, joka vannoo nollabudjetin ja erityisesti elokuvafestivaaleilla tapahtuvan verkostoitumisen nimeen. Tukholmassa Mumblecore-elokuvaa edustavat Hannah Takes The Stairs sekä Quiet City. Ensin mainittu kertoo rakkaudesta ja sitoutumisen pelosta, jälkimmäinen vanhaa ystäväänsä etsivästä Jamiesta, joka löytääkin itselleen uuden ystävän. Mumblecorea on moitittu merkityksettömästä omaan napaan tuijottelusta, mutta kritiikkiin on vastattu toteamalla, että pienetkin asiat voivat tuntua tärkeitä, varsinkin silloin kun itse on vielä nuori.

Marjane Satrapin omaelämäkerrallinen sarjakuva-albumi Persepolis on taipunut Cannesin festivaaleillakin palkituksi animaatioelokuvaksi. Kansainvälistä huomiota herättänyt Persepolis kertoo sodan jaloissa rypevästä Iranista nuoren tytön silmin. Alusta loppuun käsityönä tehdyn animaation poliittisuus ei estä sitä leikittelemästä populaarikulttuurin viittauksilla. Festivaalin kilpailusarjasta on nähtävä myös kulttileffa Gummon jalanjäljillä asteleva Mister Lonely, joka siis myös on Harmony Korinen käsialaa, sekä Ian Curtisin elämäkertaan perustuva Joy Division -herkuttelu Control.

Festivaalin kenties puhuttavimmat elokuvat lukeutuvat dokumenttielokuvien kategoriaan. Red Without Blue on kertomus identtisistä kaksosveljeksistä, joiden keskinäinen suhde joutuu koetukselle, kun toinen heistä päättää korjata sukupuolensa naiseksi. Elokuvan tunnelmallinen soundtrack kuulostaa muun muassa Anthony and the Johnsonsilta, Cocorosielta sekä The Magnetic Fieldsiltä. Zoo vaikuttaisi aihepiirinsä puolesta sopivan parhaiten 4D-dokumentiksi. Ohjaaja Robinson Devorin kuvaus hevosten kanssa lemmiskelevistä miehistä ei kuitenkaan ole shokeeraavilla kuvilla mässäilyä, päinvastoin. Zoo on saanut kehuja visuaalisuudestaan ja poeettisuudestaan. Rankkoja ja puistattavia tarinoita voi kertoa sortumatta mauttomuuksiin.

Kiinnostavan elokuvavalikoiman lisäksi Tukholman elokuvafestivaali tarjoaa monenlaista oheisohjelmaa, muun muassa seminaareja sekä mahdollisuuksia tutustua erilaisiin elokuvaprojekteihin. Festivaalin kotisivuilla voi osallistua yleisölle avoimeen käsikirjoituskilpailuun, jonka parhaat ehdotukset saatetaan valkokankaalle ammattilaisohjaajien voimin, vieläpä festivaalin aikana. Tukholman elokuvajuhlien aikataulu sekä ohjelmisto kokonaisuudessaan löytyvät osoitteesta www.stockholmfilmfestival.se.

Kauhuelokuvafestivaali Hurme järjestetään Turussa nyt toista kertaa. Tarjolla on psykologista kauhua sekä rempseämpää veren roiskimista; sekä vanhoja klassikoita että uudempia elokuvia, joita ei muuten Suomessa pääse valkokankaalta näkemään. Viikonlopun aikana Kino Thaliassa esitetään kahdeksan elokuvaa. Lisäksi lauantaina Dante’s Cornerissa on ohjelmistoon sopiva metallipitoinen päätösklubi.

Ohjelmiston ääripäät ovat ajallisesti ja kenties muutenkin Ingmar Bergmanin Suden hetki (1968) ja Eli Rothin Hostel: Part II (2007). Bergmanin ainoasta kauhuelokuvasta on saatu käyttöön pitempi versio, jota tiettävästi ei ole julkaistu dvd:llä ja jota ei löydy edes Elokuva-arkistosta. Tässä pidemmässä versiossa on mukana kehyskertomus, jonka Bergman päätti leikata pois ennen ensi-iltaa. Elokuva kertoo taiteilijasta, jota alkavat vaivata sisäiset demonit. Käsikirjoitus syntyi samaan aikaan Personan käsikirjoituksen kanssa. Jos Suden hetki muistuttaa yhtään sisarteostaan kauhukontekstiin siirrettynä, on se luultavasti festivaalien ahdistavin elokuva. Joka tapauksessa tämä on harvinaista herkkua.

Hostel: Part II pääsi Suomessa iltapäivälehtien otsikoihin suomalaisen Vera Jordanovan osan ansiosta. Rothin elokuvat kuuluvat tuoreimpaan amerikkalaisen kauhun aaltoon, ja ovat äärimmäisen väkivaltaisia. Tyylisuuntaa on kutsuttu gornografiaksi väkivallan ja pornografisten elementtien takia, joten kaikille elokuva ei varmasti sovi. Elokuva ei tule teatterilevitykseen, joten tämä on ainoita mahdollisuuksia nähdä se valkokankaalla.

1970–1980 -lukujen taitteesta nähdään kolme elokuvaa. Festivaalin aloittava Tobe Hooperin Eaten Alive (1977) kertoo psykopaatista hotellinpitäjästä, joka pitää vieraidensa paloittelemisesta. Abel Ferraran Driller Killerissä (1979) taiteilija joutuu vähitellen hulluuden valtaan. Elokuva on erittäin osuvasti nimetty. Don’t Go In The Housessa (1980) lapsena äitinsä kiduttamaksi joutunut mies kostaa tuntemattomille naisille. Edellä mainitut elokuvat liitettiin 1980-luvulla Isossa-Britanniassa ”video nasties” -kohuun, jonka aiheutti videojulkaisujen yleistyminen ja löyhä valvonta niiden sisällöstä. Don’t Go In The House kiellettiin Suomessakin ”raaistavana”. Muita kahta tuskin edes yritettiin julkaista täällä.

Hieman tuoreempaa kauhua edustaa Kathryn Bigelow’n Pimeän läheisyys (1987), joka yhdistää vampyyrit ja westernit sopivan toiminnalliseksi kokonaisuudeksi. K18-elokuvana se joutui aikoinaan uuden videolain uhriksi ja sen levittäminen kiellettiin. Uutta eurooppalaista kauhua on mukana Jaume Balaguerón tunnelmallisen Frágilesin (2005) muodossa. Siinä suljettavaksi tarkoitetussa lastensairaalassa kummittelee haamu menneisyydestä.

Ohjelmisto vaikuttaa hieman vaihtelevammalta kuin viime vuonna. Onko tänä vuonna yritetty tavoitella suurempaa yleisöä?

– Ei ole ollut tarkoitus tavoitella laajempaa yleisöä – jos väkeä tulee enemmän, niin se on totta kai kiva juttu, mutta ohjelmistoa ei suunniteltu sitä silmällä pitäen, vaan enemmänkin laatua ajatellen, ohjelmistovastaava Johanna Hakanen kertoo.

Hurmeella ei vielä ole resursseja omaan maahantuontiin, joten yhteistyö muiden maan kauhuelokuvafestivaalien (Night Visions, IIK, Cinemare) kanssa on tiivistä. Riippuvaisuus muista ei tunnu olevan huono juttu ainakaan tänä vuonna, sillä ohjelmisto vaikuttaa tasapainoiselta.

– On kyllä totta, että vaihtelevuutta on enemmän. Oman lisänsä tuo erityisesti Suden hetki, koska se eroaa muusta joukosta aika lailla ja sopii varmasti laajemmallekin yleisölle.

Kaikista festivaalin elokuvista ei voi sanoa samaa, mutta genren harrastajille ne sopivat kuin kulmahammas kaulavaltimoon.

Lisätietoja osoitteesta http://hurme.org

Festivaalipassi 25 euroa (opiskelijoille 20 euroa). Sisältää kaikki elokuvanäytökset sekä sisäänpääsyn Dante’s Cornerissa järjestettävälle päätösklubille.

Yksittäiset näytökset maksavat 6 euroa.

Kolmatta kertaa järjestettävä rock-elokuvatapahtuma Rokumentti pitää Joensuun maan musiikkikartalla talvisaikaankin. Festivaali tuo 16.–18. marraskuuta näytille neljäkymmentä rock-elokuvaa kahden näytöspaikan, elokuvateatterikeskus Tapion ja Teatteri Montun, puitteissa. Myös teeman mukaista oheisohjelmaa on tarjolla viikonlopun jokaisena iltana.

Tämän syksyn Rokumentin pääelokuvat eivät ole dokumentteja, vaan kyse on kahdesta profiilikkaasta uutuusfilmistä. Festivaalin avaa Anton Corjbinin ohjaama Control, joka keskittyy Joy Division -yhtyeen vokalistin Ian Curtisin vaiheisiin. Vuoden puhutuin musiikkielokuva näkee siis toisen esityksensä Rokumentissa syksyisen Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin jälkeen.

Festivaalin päätöselokuva I’m Not There tulee niin ikään laajaan levitykseen vielä tämän vuoden puolella. Elokuva on Velvet Goldminesta tutun ohjaajan Todd Haynesin näkökulma Bob Dylanin uraan. Luvassa on mielenkiintoisesti rakennettu elämänkerta, jossa eri aikakausien Dylania tulkitsevat muun muassa Christian Bale ja Richard Gere. Lisäksi Rokumentin fiktiopuolta edustavat muun muassa jamaikalainen road-movie Roots Time sekä Kuuban Oscar-ehdokas El Benny.

Varsinaisen musiikkidokumentaarin saralla festivaalin tämänvuotinen teema liittyy Yhdysvaltoihin, jonka parjatun julkikuvan alta pyritään löytämään hyviä puolia, kulttuurin rikkautta ja vaihtoehtokentän voimaa. Toisenlaista USA-kuvaa luodaan genreittäin; dokumentin muodossa esittäytyvät niin punk, no-wave, blues, rockabilly, hiphop kuin nykyindie. Ulkomaisen dokumentin puolelta löytyy myös kytkös paikalliseen Ilosaarirockiin – High and Dry -filmi käsittelee Arizonan Tucsonin musiikkikenttää, josta on lähtöisin muun muassa viime kesänä Laulurinteellä festivaalikansan valloittanut Calexico.

Pohjoisempaa näkemystä Rokumentissa edustavat kotimaiset tuotannot lyhkäisistä yhtye-, fani- ja festivaalikuvauksista aina kokonaisen genren haltuunottoon. Jälkimmäistä edustaa Punklandia, joka käy läpi suomalaisen punkin 30-vuotisen kehityskaaren. Pidempi sarjamuotoinen versio Punklandiasta esitetään Yle Teemalla alkaen tammikuussa 2008.

Eikä ole tietenkään Rokumenttia ilman festivaalivieraita ja oheisklubeja. Yhdysvalloista paikalle saapuvat elokuvineen Gram Parsons -dokumentaristi Gandulf Hennig sekä End of the Century -nimisen The Ramones -dokumentin ohjannut Michael Gramaglia. Saksalainen Peter Sempelin puolestaan saapuu alustamaan elokuvaansa 1980-luvun Berliini-undergroundista sekä Motörheadin legendaarisesta johtohahmosta Lemmy Kilmisteristä. Festivaalin iltaohjelmistoa puolestaan piisaa laajalla skaalalla pitkin kaupunkia, aina Remu & Hurriganesista Manifesto Jukeboxin punkkiin ja Ruudolfin hip-hoppiin.

Lisätietoa festivaalin ohjelmasta osoitteessa: www.rokumentti.com

Kuusi tuntia animaatioiden katselua päivässä aiheuttaa mielenkiintoisia muutoksia havaintokyvyssä. Autot ja ihmiset kadulla näyttävät kaksiulotteisilta paperihahmoilta ja esineistä kuuluu hassuja ääniä. Tajuntaa laajentavia kokemuksia tarjoiltiin Andorrassa Animatricks-festivaalilla, joka keräsi tänä vuonna ennätysmäärän yleisöä.

Kilpasarjojen voittajat punastuttivat sekä yleisön että tuomariston poskia, sillä Pohjois- ja Baltianmaiden parhaaksi valittu, hillitön Malakiaksen ohjaama Syötti (2007) oli myös yleisön suosikki kotimaisten animaatioiden sarjassa. ANOBA-ehdokkuus meni virolaisen Mati Kütin elokuvalle Une Instituut (2006). Uusien kotimaisten animaatioiden Laurea-palkinto myönnettiin Kim Helmisen tyylikkäälle 2D-animaatiolle Säieteoria (2007).

Viimeistään rohkeiden tekijöiden käsissä animaatiosta karisee sen mainetta vaivaava näennäinen keveys ja naiivius. Mainio esimerkki on kunniamaininnan saanut Tommi Juutilaisen Ankkuri (2006), jonka vahva kuvakieli ja absurdisti rajoja rikkova tarinankerronta on kaukana Disney-maailmankuvasta. Mainitsemisen arvoinen on myös jokaisella katsomiskerralla paraneva Ardent Martyr (2007), jonka on ohjannut Heli Ellis.

Animatricks antaa vuosi toisensa jälkeen vastauksen kysymykseen, minkälainen on hyvä lyhytanimaatio. Salaisuus ei piile täydellisessä tekniikassa, ei yksinään nerokkaassa äänisuunnittelussa, eikä maailmoja syleilevässä taiteellisuudessa. Animaatioelämyksen antaa odottamattomalla tavalla katsojaa naruttava tai koskettava yksinkertainen oivallus. Herkistyttyään Michael Dudok de Witin The Aroma of Tea -teeanimaation (2006) minimalismin äärellä, katsoja voi tukehtua nauruun seuratessaan sammakon pullistelua Herkko Eskelisen animaatiossa Painovoima (2007).

Lukuisia oivalluksen hetkiä tarjosi myös festivaalin kunniavieras, valkohapsinen hollantilainen animaatiomestari Paul Driessen, joka antoi tilaisuudelle liikuttavaa arvoa läsnäolollaan. Driessen esitteli itse retrospektiivinsä elokuvat, piti masterclass-luennon sekä vastasi ajatuksella yleisön kysymyksiin. Hänen tuotantonsa, joka sai alkunsa vuonna 1970 elokuvalla The Story of Little John Bailey, jatkuu edelleen kirja- ja animaatioprojektien muodossa.

Internetin itsenäisten jakelukanavien ja elokuvayhteisöjen lisääntyessä lyhytelokuvan ja erityisesti animaation muoto on muuntautumisen paineen alla. Driessen totesi, että monia hänen visuaalisesti vaativia animaatioitaan ei voi edes katsoa tietokoneen pieneltä ruudulta, koska niiden kuvasto, tarina, kompositio ja rytmi on alun perin kirjoitettu valkokankaalle.

Vivaldin tahtiin etenevän, kahdeksasta pienestä ruudusta koostuvan The End of The World In Four Seasonsin (1995) kaltaisia taideteoksia on täysin mahdotonta yrittää sopeuttaa nykyteknologian kanssa samaan muottiin. Animatricks tekeekin tästä syystä tärkeää sivistystyötä tuodessaan animaatiomestareiden töitä filmikopioina valkokankaalle pikselipuuron tarjoilemisen sijaan.

Festivaalijohtaja Saara Konttinen, joka on ollut järjestämässä Animatricksia vuodesta 2004, oli tyytyväinen päätöksestä laajentaa tapahtuma viisipäiväiseksi. Itsekin ohjaajana tunnettu Konttinen ei ole huolissaan mahdollisesta animaation katselun yliannostuksesta, päinvastoin, hänen mielestään havaintokyky vain paranee entisestään kun oppii lukemaan animaation visuaalista kieltä.

Konttinen viittaa kohtaan Paul Driessenin elämänkertakirjassa (Images and Reflexions, s.175), jossa kerrotaan että Driessenillä on aina ollut vaikeuksia tunnistaa ja muistaa tuttujenkin ihmisten kasvoja. Häiriö visuaalisen havainnoinnin ja aivojen toiminnan välillä on kuitenkin enemmän taiteellisesti hyöty kuin haitta. Se on vapauttanut hänen mielikuvituksensa soljumaan sellaisiin ulottuvuuksiin, joiden kuvaamiseen animaatio on mitä mainioin väline, kuten Driessenin tuotantoa katsellessa ymmärsi.

Niille jotka animaatiofestivaaleilla vieraillessaan alkavat epäillä, voisiko viivojen, palahahmojen ja stop motionin tuijottamisella sittenkin olla negatiivisia vaikutuksia, on Saara Konttisella hyvä neuvo: ”Toisaalta liika nyt on aina liikaa, ehkä katsomisen välissä voi sitten vaikka tehdä oman animaation, jos päätä alkaa liikaa pakottamaan”.

Kuuteentoista ikävuoteen ehtinyt Vinokino tarjoilee taas tänä syksynä homo- ja lesboelokuvia neljässä Suomen kaupungissa. Festivaalin kotikaupungin Turun lisäksi festivaalia vietetään Tampereella (30.10.–1.11), Helsingissä (2.11.–4.11) ja Oulussa (9.11.–11.11.). Turussa katsotaan Vinokinon elokuvia 26.–28.10. tämän vuoden lopussa toimintansa lopettavassa Kino Thaliassa. Nyt on siis korkea aika mennä nauttimaan ainutlaatuisen vinosta festivaalitunnelmasta pian katoavassa elokuvamiljöössä.

Musiikkivideot ovat tänä vuonna festivaalin pääteema. Kahdessa näytöksessä katsotaan homo- ja lesbosilmällä sekä kotimaisia että ulkomaisia musiikkivideoita. Mukana on videoita muun muassa Ultra Bralta, Killeriltä, Coco Rosielta, The Knifelta ja Sigur Rósilta. Helsingissä populaarimusiikin ammattilaisista ja asiantuntijoista koostuva Vinoraati valitsee kotimaisen koosteen tarjonnasta Suomen homoimman musiikkivideon.

Ulkomaisia pitkiä elokuvia on nähtävänä yhteensä yhdeksän. Aiheet liikkuvat muun muassa sukupuolenkorjauksen ja siihen liittyvien identiteettien problematiikan (Boy I am, 2006), rock-energialla höystetyn tyttöaktivismin (Itty Bitty Titty Committee, 2007) ja teinidraaman (Eternal Summer, 2006) maailmoissa. Naisparien perheenlisäyksen mahdollisuuksia pohditaan sekä fiktion että suomalaisen dokumentin kautta Tick Tock Lullaby (2007)- ja Pidä kii (2007)- elokuvissa.

Ohjelmistossa on lisäksi kaksi lyhytelokuvakoostetta, Available Men ja Dames, joista jälkimmäisessä nähdään ilahduttavasti myös neljä suomalaista lyhytelokuvaa.

Tarkemmat aikataulu- ja ohjelmistotiedot sekä lippujen hinnat voi tarkistaa Vinokinon sivuilta: www.vinokino.fi.

Lontoo näyttää jälleen parhaat puolensa 51. London Film Festivalin pyörähtäessä käyntiin. Kahden viikon aikana festivaalilla esitetään 184 pitkää ja 133 lyhyttä elokuvaa. Mukaan on mahtunut vain yksi suomalainen elokuva, Aleksi Salmenperän oivallinen Miehen työ (2007).

Festivaalien festivaalin runsaassa ohjelmistossa on tarjolla uusien lupausten esikoispitkiä teoksia, valikoima lyhytelokuvia ja animaatiota, Iso-Britanniassa ja Suomessakin teatterilevityksen saavia valtavirtaelokuvia, arkistojen aarteita, rohkeita indie-töitä ja kokeellista elokuvaa.

Tarinoita läheltä ja kaukaa

London Film Festival esittelee ohjelmistossaan mittavan joukon kiinnostavia uutuuksia eri puolilta maailmaa. Suomessa Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalilla ensi-iltansa saaneet 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää (2007), Mister Lonely (2007), Persepolis (2007), Shotgun Stories (2007) ja Roy Anderssonin hieno Sinä elävä (2007) sekä Espoo Cinéssä esitetty The Banishment (2007) ovat nyt nähtävillä Lontoossa.

Tämänvuotisen Cannesin pääpalkinnon voittaja, 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää (2007), on karunkaunis kertomus nuoren tytön kohtalosta ceauseculaisessa Romaniassa. The Banishment puolestaan on hienon, isän paluusta kertoneen The Returnin (2003) ohjanneen venäläisen Andrei Zvyagintsevin uusin elokuva. Zvyagintsev hämärtää jälleen todellisuuden rajoja erittäin hypnoottisella ja vangitsevalla tavalla tässä dialogin sijaan tunnelmiin ja symboliikkaan luottavassa taideteoksessa. Amerikkalaisen indie-ilmiön, Harmony Korinen (Gummo, Julien Donkey Boy) uutuus, Mister Lonely, yhdistelee vaihtelevalla menestyksellä kevyitä ja raskaampia elementtejä. Hajanaiseksi jäävä elokuva kurkistaa imitaattoreiden maailmaan.

Iranilaissyntyisen Marjane Satrapin omaelämäkerrallisten sarjakuvien pohjalta animoitu Persepolis on toteutettu hyvällä maulla ja tyylikkäästi. Satrapin omaan kasvutarinaan perustuva, mutta yksityisen kautta yleisinhimillisiin vapauden, rakkauden ja rohkeuden teemoihin kurottuva elokuva on omaperäinen ja viisas kertomus poliittisen ahtauden ja yksilön vapauden repivästä ristiriidasta. Vakavia teemoja huumorin ja musiikin avulla keventävä mustavalkoinen teos on myös kunnianosoitus islamistien kuristavaa valtaa vastaan kapinoiville rohkeille kanssakansalaisille.

Shotgun Stories kertoo tarinan kaksista veljeksistä Yhdysvaltain takamailla. Vanha kaunan ketju ei ota katketakseen, sillä kukaan itsepäisistä ja ylpeistä miehistä ei ole valmis ottamaan ensimmäistä askelta sovinnon tiellä. Toteavasti kuvattu elokuva on kaikessa eleettömyydessään ravisteleva kertomus vihan ja rakkauden toisiaan kiertävistä kehistä.

Eurooppalaisena yhteistuotantona toteutettu El Otro (2007) on erikoinen matka erään miehen sielunmaisemaan. Samaa voisi omalla tavallaan sanoa Zoosta (2007), jossa liikutaan ihmisyyden äärirajoilla: elokuva käsittelee yhtä länsimaiden viimeisistä tabuista, eläimiin sekaantumista.

Ennakkoesittelyjen perusteella mielenkiintoisilta vaikuttavat myös afrikkalainen lasten hyväksikäyttöä käsittelevä Ezra (2007), intialaisista naisista kertova Four Women (2007), omaperäisen Dog Daysin (2001) ohjanneen Ulrich Siedlin ylistetty uutuus Import Export (2007), Terrence Malickin alulle saama ilmastonmuutosta käsittelevä dokumentti The Unforseen (2007) sekä kiarostimalaiseksi luonnehdittu Milky Way (2007).

Elokuvien ohella luvassa on tähtivieraiden esiintymisiä, mestariluokkia ja live-tapahtumia. Lisätietoja elokuvan juhlasta lontoolaisittain löytyy British Film Instituten internet-sivuilta osoitteesta www.bfi.org.uk/whatson/lff.

Suomen ainoa animaatioille omistettu festivaali Animatricks tuo värikkään ohjelmistonsa Helsingin kulttuurikompleksi Andorran valkokankaalle lokakuussa jo seitsemättä kertaa. Viisipäiväiseksi paisuneen festivaalin tavoitteena on tuoda kotimaiset animaatiot tekijöiden pöytälaatikoista katsojien iloksi, sekä lisätä eurooppalaisen animaatiotaiteen näkyvyyttä Suomessa. Palikka ry:n organisoima Animatricks on nyt valtion elokuvataidetoimikunnan puolesta hyväksytty kansallisesti merkittävien elokuvafestivaalien joukkoon.

Perinteiset ja uudet kilpasarjat

Uudet kotimaiset -kilpailu koostuu joukosta tuoreita animaatioelokuvia, joista mielenkiintoisin palkitaan Laurea-palkinnolla. Animatricksin konkreettinen laajennus kansainvälisempään suuntaan on Pohjoismaiden ja Baltian maiden elokuville tarkoitettu kilpasarja, josta rahapalkinnon myöntämisen lisäksi valitaan Animatricksin ehdokas yhteistyöverkoston ANOBA-palkinnon saajaksi.

Kilpasarjojen lisäksi festivaali esittelee vuoden eurooppalaisen erikoisteeman, joka on tänä vuonna hollantilainen animaatio, sekä kunnioittaa suomalaisia alan pioneereja retrospektiivein. Sinivalkoista animaatiotaituruutta edustaa 80 vuoden ikään ehtinyt siluettianimaattori Reino Niiniranta.

Tulppaanimaan taiturit

Hollantilaisen animaatiotaiteen keulakuvana toimii 40-vuotisen uran tehnyt Paul Driessen, jonka kynänjälkeä on nähty mm. Beatles-animaatiossa Yellow Submarine (1968). Driessenin retrosprektiivien ja Hollannin helmet -koosteen lisäksi Animatrickseilla saa harvinaisen tilaisuuden tutustua Michael Dudok de Witin moneen kertaan palkittuihin töihin valkokankaalla.

Animatricksin ohjelmistoa ryydittää animoitujen musiikkivideoiden kavalkadi sekä monipuolinen tarjonta myös perheen pienimmille. AnimaKids -näytöksiin on koottu festivaalin lapsiystävällisin ohjelmisto sekä Reijo Niinirannan elokuvia. Erityismaininnan ansaitsee myös Michel Ocelot’n uuden animaation Suomen ensi-ilta.

Lisätietoa ohjelman aikatauluista ja lipunmyynnistä löytyy tapahtuman sivuilta.

20. juhlavuottaan viettävät Rakkautta & Anarkiaa -festivaali vakuutti monipuolisella tarjonnallaan. Omat kategoriansa löysivät niin Latinalaisesta Amerikasta tuleva, ranskalainen kuin brittiläinenkin elokuva. Tarjolla oli myös, festivaalille tyypillisesti, aasialaista räimettä ja animea. Avainelokuvien sarjassa esitettiin muun muassa Cannesin kultaisella palmulla palkittu 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää, Kim Ki-dukin Breath ja Paul Verhoevenin Black Book. Juhlanäytökseen valikoitui David Cronenbergin tuorein ohjaustyö Eastern Promises. Paitsi luotto-ohjaajien viimeisimmistä töistä, festivaaliyleisö sai osansa myös uusista ja yllättävistä elokuvanautinnoista.

Ajatuksia ajastamme

Ryan Fleckin ohjaama Half Nelson oli festivaalin ehdottomia kohokohtia. Elokuva käsittelee crack-riippuvaisen, sympaattisen opettajan ja tämän 13-vuotiaan oppilaan ystävyyttä. Ilahduttavasti elokuva ei sorru sen enempää huumeongelman ja ghettoelämän romantisoimiseen kuin moraaliseen puntarointiinkaan. Elokuva keskittyy ihmisiin, joita ohjaaja kuvaa todella tarkkanäköisesti ja läheltä. Ryan Goslingin pääosa-veto huomioitiin ansaitusti myös Oscar-ehdokkuudella. Taitava kamerankäyttö ja erinomaiset henkilöhahmot rakentavat pienestä tarinasta aidosti koskettavan, muotovalion draaman.

Lähtöasetelmiltaan hyvää draamaa edusti myös islantilaiselokuva Parents, joka kuvaa tämän päivän lähiön elämää. Vanhempien ja lasten väliset vaikeat, mutta vahvat suhteet muodostavat elokuvan ytimen. Kolme rinnakkain kulkevaa tarinaa ihmiskohtaloista ehtivät koskettaakin, mutta lopulta vuodatetaan liian paljon verta ja itketään liian monta kyyneltä. Toinen kiinnostava pohjoismainen, Lukas Moodyssonin Container, ei lipsunut niinkään ylidramaattisuuden kuin pateettisuuden puolelle. Erityisesti ilman ennakko-odotuksia katsottuna Moodyssonin elokuvaa elämän mielekkyyden etsimisestä voi pitää kiehtovana, kauniinakin. Mutta hienoimmat oivallukset menettävät teränsä, kun jankkaus maailman epäarvoisuudesta ja julkkisten palvonnasta jatkuu minuutista toiseen. Moodysson on kolmessa viimeisimmässä ohjaustyössään pulahtanut synkkiin vesiin. Siirtyminen vähemmän saarnaavaan kerrontaan takaisi ohjaajan elokuvataiteelle vaihteeksi yleisöäkin.

Samannimiseen menestyskirjaan perustuva Fast Food Nation lukeutui festivaalin pettymyksiin. Elokuvan lähtökohta, pikaruokakulttuuriin pureutuminen jää reippaasti puolitiehen. Teema on hyvä, mutta iskevä kritiikki on korvattu kauniin valkoisilla hammasrivistöillä. Suurta yleisöä ajatellen mukaan on palkattu tuttuja naamoja Bruce Willisista ja Kris Kristoffersonista lähtien. Elokuvan tunteisiin vetoavassa huipentumassa meksikolaistyttö joutuu työskentelemään teurastamossa. Sinänsä surkeaa, että lihan paloittelulla, tuolla vuosituhansia kestäneellä perinteellä, pyritään järkyttämään sen sijaan että otettaisiin härkää sarvista ja mietittäisiin miten ihmisten asenteisiin ja kulutustottumuksiin voitaisiin vaikuttaa.

Harvinaisen hauskaa

Festivaalin odotetuimpia oli loistavan, jos kovin synkän Oldboyn ohjanneen Chan-wook Parkin uusin elokuva I´m a Cyborg But That´s Ok. Aiempien ohjaustöiden sadistiset sävyt ovat vaihtuneet kahden mielisairaala-teinin suloiseen rakkaustarinaan. Täysin yllättävä suunnanvaihto toimii. Huolellisesti rakennettu, mielikuvituksellinen maailma ja sinne tänne viljelty omaperäinen komiikkaa valloittavat jopa kyynisen katsojan. Absudilla huumorilla operoiva teos on selvästi vahvan vision ohjaamana toteutettu. Park osoittaa hallitsevansa hyvinkin erilaiset tyylilajit ja tunnelmat. Pitkitetty, ironiseksi luettava joukkoteurastusjakso iskee särmää muuten pehmeäpintaiseksi siloiteltuun elokuvaan, joka sijoittui osaksi elokuvajuhlien aurinkoisempaa tarjontaa.

Huumorilinjaa edusti myös vanhan likaisen miehen John Watersin kahdesta stand up -keikasta koostettu elokuva This Filthy World. Ilmiömäinen tarinankertoja osoittaa, että yksinkertaisesta ideasta voi syntyä mainiosti toimivaa viihdettä. Waters kiskoo huumorinsa kaukaa hyvän maun ja sovinnaisuuden tuolta puolen, mutta säilyttää jutuissaan tietynasteisen älyllisen ulottuvuuden. Halvempaan huumoriin sortui korealaiseen kulttisarjakuvaan pohjaava Dasepo Naughty Girls, joka kosiskeli teiniyleisöä hekottelemaan pikkutuhmille koulutytöille ja vessavitseille. Lars von Trierin uusin, Boss of It All, näytti tanskalaisohjaajan taidot selkeälinjaisen komedian saralla. Onnistuneesti von Trier katsojan nauruhermoja kutkutteleekin, vaikka ohjaustyö jää kauas miehen hienoimmista töistä.

Kovin usein ei pääse nauttimaan yhtä herkullisesta hahmogalleriasta kuin Harmony Korinen uusimman elokuvaaparissa. Ranskan maaseudulle vetäytyneeseen imitaattoriseurueeseen kuuluvat mulattiversio kuningatar Elisabethista, elämäänsä kyllästynyt Michael Jackson, groteskisti kasvojaan vääntelevä Abraham Lincoln ja näkemys kaikille tutusta Punahilkasta. Mister Lonelyssa hetkittäin hapuileva pääjuoni saa voimaa odottamattomasta sivujuonteesta, jossa nunnaporukka hyppii ilman laskuvarjoja Werner Herzogin ohjaamasta lentokoneesta. Kyseessä on poikkeuksellisen kaunis, ei traaginen tapahtuma! Erityismaininnan ansaitsevat elokuvan aloitus- ja lopetuskohtaukset, joiden veroisia neronleimauksia näkee nykyelokuvissa liian harvoin. Kaikkiaan jenkki-indien oudon pojan viimeisin on hieno, hauska ja selkeätajuinen elokuva – jotain muuta kuin ennalta olisi osannut odottaa.

Tämä tarina on tosi

Festivaalin musiikkielokuvien tarjonta oli tänä vuonna ilahduttavan laadukas ja laaja. Avajaiselokuva Control on musiikkivideo-ohjaajana kunnostautuneen Anton Corbijnin ylistetty, Joy Divisionin laulaja Ian Curtisin viimeisistä elinvuosista kertova mustavalkokuvaus. Festivaalin päätöselokuvana näytettiin Sigur Rós -yhtyeen Home-dokumentti, jonka yhteydessä akustisesti esiintynyt yhtye maalaili Bio Rexin täyteen eteeristä utuiluaan. Kahden kovan väliin mahtui muitakin kiinnostavia teoksia. Riipaisevalla äänellään tapettivuodatkin seinältä repivästä Scott Walkerista kertova dokumentti osoittautui vaikuttavimmaksi. Scott Walker – 30 Century Man hahmottelee taiteilijan luomisprosessia ja näkemyksiä onnistuneesti. Elokuva onnistuu tavoittamaan omaa tietä kulkevasta, julkisuutta karttavasta päähenkilöstään yllättävän paljon.

Festivaalin mieleenpainuvinta ja samalla rankinta puolta edusti Taxi to the Dark Side, Yhdysvaltain armeijan kidutuskäytäntöihin muun muassa Abu Ghraibin ja Guantanamon vankiloissa paneutuva dokumentti. Elokuvan sisältö on pelottava, vaarallinen ja vastenmielinen. Entisten vankien ja vangittujen tarinat kuulostavat täysin epätodellisilta ja kouraisevat vatsanpohjasta. Kohtalaisesti toteutettu raina ei äidy pahimmanlaatuiseksi katsojan mielen rusikoimiseksi, mutta silti elokuvan katsominen on melkoinen shokkikokemus. Vaikka Abu Ghraibin kidutuskuvat epäinhimillisesti nöyryytetyistä vangeista loopattiin tiedotusvälineissä aika lailla loppuun, niin vastenmielisyyttä ne herättävät yhä. Suuren kysymysmerkin kanssa voidaan kysyä, onko tätä todistusaineistoa tarpeen esittää strobovaloin ja tuskanhuudoin höystettyinä? Paljon pahuutta mahtuu maailmaan, sen tästä jälleen opimme, mutta samaan aikaan elokuvakokemuksesta jää merkillisen ristiriitainen, voimaton olo.

Ristiriita voisikin olla elokuvafestivaalin toinen nimi. Rakkautta & Anarkiaa on pyrkinyt herättämään kahden vuosikymmenensä aikana keskustelua elokuvista ja näyttämään suomalaiselle yleisölle vaihtoehtoisia näkemyksiä ympäri maailmaa. Skaala oli tänäkin vuonna hätkähdyttävän laaja. Tänä syksynä elokuville, niille fetissoidun väkivaltaisille, moraaliltaan löyhille ja erikoisuutta tavoitteleville, löytyi ennätysmäärä katsojia. Yli 45 000 ostettua lippua osoittavat ohjelmiston olleen kiinnostavasti ja monipuolisesti valittu. Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla toisen kaunis on rumaa, ja toisinpäin. On erityisen hienoa huomata, että tuo kaunis, ja ruma, tarjotaan ajatuksella ja laadukkaasti toteutettuna.

Tästä on hyvä jatkaa seuraavaa vuosikymmentä kohti.

Rakkautta & Anarkiaa -festivaali täytti tänä vuonna 20 vuotta. Pienen piirin pienestä juhlasta on kasvanut kahdessa vuosikymmenessä hieman hallitsematon, mutta ohjelmistoltaan erinomaisen laadukas tapahtuma. Juhlavuoden festivaali oli elokuvien alkukuvana nähtyä traileriaan myöten historiansa parhaimpia. Takanani ei ole aivan 100 elokuvaa, mutta lähes kolmanneksen niistä nähtyäni en ole entiseni.

Avaimia tulevan syksyn ensi-iltoihin

Rakkautta & Anarkiaa esitteli ohjelmistossaan useita syksyn mittaan Suomen elokuvateattereihin saatavia elokuvia. Levitykseen saapuvat esimerkiksi Marjane Satrapin samannimiseen sarjakuvaan perustuva animaatio Persepolis (2007), Julie Delpyn viihdyttävä 2 päivää Pariisissa (2007), David Cronenbergin väkevä uutuus Eastern Promises (2007), Petri Kotwican positiivisesti yllättävä Musta jää (2007), Joy Divisionin traagisen laulajan Ian Curtisin mustavalkoinen muotokuva Control (2007) sekä ruotsalaismestari Roy Anderssonin upea uutuus Sinä Elävä (2007).

Elokuvan vuosikymmenessä tehtaileva Roy Andersson naurattaa ja hämmentää jälleen kaiken nähnyttä elokuvakansaa. Ohjaajan – vai pitäisikö Anderssonia ennemmin kutsua taiteilijaksi? – omaperäisten teosten perin pessimistinen maailmankuva on aiemminkin esitetty hurtin huumorin pehmentämänä, mutta Sinä elävää voi luonnehtia hänen optimistisimmaksi teoksekseen. Musiikin yhteen nivomista episodeista rakentuu pikkutarkasti viimeistelty ja huolella harkittu kokonaisuus. Sinä elävä on lempeän lakoninen kuvaus ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan melankolisista lähiöeläjistä.

Musiikivideoiden ohjaajana ja valokuvaajana tunnetun Anton Corbijnin ensimmäinen pitkä elokuva Control on onnistunut kuvaus nuorena kuolleesta Joy Division-laulajasta Ian Curtisista. Mustavalkoisen elokuvan ankara visuaalinen ilme tukee Curtisin ehdotonta luonnetta ja ristiripainetta jättimenestyksen kynnyksellä olleen yhtyeen laulajana ja kahden naisen sekä vaikean sairauden myllerryksessä kamppailleena traagisena nuorukaisena. Nuori Sam Riley on huikea ensimmäisessä suuressa elokuvaroolissaan.

Eastern Promises on David Cronenbergin viiltävä kuvaus Lontoon alamaailmasta, ihmiskaupasta ja vähän rakkaudestakin. Veteraaniohjaajan yhteistyö loistavan Viggo Mortensenin kanssa jatkuu tässä kolean harmaassa jännitysnäytelmässä. Mortensenin esittämän venäläisgangsteri Nikolain vastavoimana toimii oikeudentajunsa vuoksi venäläismafian puuhiin sekaantuva kätilö Anna (Naomi Watts). Cronenberg todistaa jälleen taitonsa ristiriitaisten tunnelmien luojana ja jännityksen kasvattajana, vaikka kaikkia lupauksiaan Eastern Promises ei lunastakaan.

Petri Kotwica on kertonut kehitelleensä Mustan jään käsikirjoitusta kuusi vuotta. Välissä ehti valmistua levoton ja oudon musiikkivideomainen Koti-ikävä (2005), Mustan jään vuoro on vasta nyt. Maltti on ollut valttia ja hiljaa tullut hyvää, siksi viimeistelty ja erinomaisesti käsikirjoitettu Musta jää on. Osuvat roolisuoritukset täydentävät sujuvasti etenevää elokuvaa. Keskivaiheilla tarina jää hetkeksi junnaamaan paikalleen kuin epäröiden, mihin suuntaan kehittyisi, mutta pääasiallisesti Musta jää on nimeään myöten kiinnostava ja katsojaansa askeleen edellä kulkeva draamatrilleri.

Pohjoisen poikia

Festivaalin ohjelmistossa oli useita laadukkaita pohjoismaalaisia elokuvia. Ruotsista tuli Sinä elävän lisäksi toinenkin hieno teos, Falkenberg Farewell (2006). Se on monitasoinen kuvaus viiden parikymppisen kaveruksen viimeisestä yhteisestä kesästä ennen hyvästien heittämistä pienelle kotikaupungille, lapsuudelle ja toisilleen. Kasvukivut ovat kovat, sillä jotain pitäisi tehdä, vaikka oma tie ei vielä ole löytynytkään. Nuorten miesten hapuilu ja hengailu on kuvattu sellaisella vaivattomalla luontevuudella, että elokuva lähestyy paikoin dokumenttia. Aitoutta lisännee osaltaan se, että kaveriporukkaa esittävät tosielämän ystävykset, ohjaaja-käsikirjoittaja Jesper Ganslandt tovereineen.

Norjalaisia elokuvia festivaalilla oli kolme. Reprise (2006) on esikoisohjaaja Joachim Trierin vielä hieman keskeneräinen, mutta lupaava tarina nuorten aikuisten levottomasta oman paikan hakemisesta. Sons (2006) on niinikään ohjaajansa Erik Richter Strandin esikoispitkä elokuva pientä yhteisöä repivästä skandaalista. Toimiva huumori keventää elokuvaa, jossa pedofiiliteemaa käsitellään paikoin turhankin suurella ymmärryksellä. The Art of Negative Thinking (2006) kertoo vammautuneiden aikuisten vastaiskusta yltiöpositiivista naminami-filosofiaa vastaan.

Vaivannäköä vaaditaan

Vaivattomammin avautuvien 2 päivää Pariisissa (2007), Half Nelsonin (2006) ja Hallam Foen (2007) vastapainona tarjolla oli myös haastavampia katselukokemuksia. Vähäeleinen henkivartijan tarina, El Custodio (2006), tajunnanvirtainen Container (2006)ja imitaattoreiden sielunmaisemaan syventyvä Mister Lonely (2007) vaativat katsojalta vaivannäköä.

Harmony Korine tuli tunnetuksi yhtenä Larry Clarkin ohjaaman, kohua herättäneen Kidsin (1995) käsikirjoittajista. Miehen omat ohjaustyöt (Gummo, Julien Donkey Boy) eivät ole olleet yhtään vähemmän rankkoja. Viime vuodet ovat olleet ohjaajalle seestymisen aikaa, ja Mister Lonely on kuin metafora tästä kasvuprosessista. Mister Lonely on hienojen kohtausten, kauniiden kuvien ja hauraiden hahmojen kokoelma, paikoin hajanainen mutta lopussa katsojansa luottamuksen palkitseva elokuva kuuluisuuksien imitaattoreista.

Lukas Moodysson tuli maailman tietoisuuteen ruotsalaisen elokuvan uutena toivona erinomaisella Fucking Åmålilla (1998). Väliin mahtui komediallinen Kimpassa (2000), mutta ihmiskauppaa ja lapsiprostituutiota käsitellyt Lilja 4-ever (2002) vei elokuvantekijän rankkojen aiheiden pariin. Reikä sydämessä (2004) jatkoi tätä linjaa erittäin vaativalla tavalla, Container vie ihmismielen, seksuaalisuuden ja identiteetin tarkastelun vielä paljon pidemmälle. Container on avantgardistisena, mustavalkoisena taide-elokuvana erittäin marginaalisen yleisön teos. Pääsy elokuvan sisälle vaatii keskittymistä, mutta palkitsee vaivannäön.

Argentiinalaisohjaaja Rodrigo Morenon El Custodio on vähäpuheinen ja etäinen kuin päähenkilönsä Ruben. Ministerin henkivartijana toimiva Ruben on järkähtämätön pokerinaama, jolle huomaamattomuus on elinehto. El Custodio on hiljainen ja hidas elokuva tapahtumattomista tapahtumista. Katsoja jätetään keskustelujen ja toiminnan ulkopuolelle, odottamaan autoon, käytäville ja ikkunan ääreen, aivan kuten Rubenkin. Tapahtumien tason taakse jättäytyvä kerronta imee vastustamattomasti mukaansa tässä statistin rooliin eläytymään pakottavassa hypnoottisessa elokuvassa.

Sigur Rós

Dean DeBlois on loikannut Mulanista (1998)ja Lilo & Stichistä (2004) tyystin toisenlaiseen tunnelmaan. Sigur Rósin ihailijaksi tunnustautuva mies on ohjannut tästä eksentrisestä islantilaisilmiöstä kohteensa näköisen elokuvan. Home – Sigur Rós (2007) on nimittäin kaikkea muuta kuin tavallinen musiikkidokumentti. Se on huikean hieno taideteos musiikista ja pienestä kansasta pohjoisen Euroopan kauimmaisella laidalla.

Home – Sigur Rós esitettiin Helsingissä heti Islannin ensi-iltansa jälkeen. Ennen kaikkea Helsingin esitys oli Islannin rajojen ulkopuolella ensimmäinen, jossa yhtye oli paikalla ja esiintyi lyhyesti ennen elokuvaa. Ennakkoon suurta närää herätti lippujen korkea hinta esityksen lyhyeen kestoon ja sen akustisuuteen suhteutettuna, Sigur Rósin kappaleiden juju kun piilee niiden henkeäsalpaavan voimakkaiksi kohoavissa äänivalleissa. Intiimi alkusoitto oli kuitenkin tyrmäävä yhdistettynä elokuvaan, joka alkaa huikealla kuvallisella ja äänellisellä vyörytyksellä. On vaikea sanoa, olisiko elokuva yksinään onnistunut herättämään sellaista tunnemyrskyä, minkä se aiheutti yhdistettynä yhtyeen esitykseen, mutta näiden kahden muodostama kokonaisuus oli sanalla sanoen henkeäsalpaava.

Kyllä tällä jaksaa pitkälle pimenevään syksyyn.

Elokuvafestivaali Rakkautta & Anarkiaa käynnistyy Helsingissä 20.syyskuuta jo 20. kerran. Varhaiseen aikuisikään ehtineiden elokuvajuhlien ohjelmisto on juhlavuoden kunniaksi erityisen komea. Tarjolla on jälleen vaihtoehtoisia näkemyksiä elokuvamuodon ja sisällön rajoja koettelevien ohjaustöiden muodossa.

Avajaiselokuvana esitetään Anton Corbijn esikoisohjaus Control. Elokuva kertoo Joy Divisionin laulaja Ian Curtisin elämästä, joka päättyi 23-vuotiaana itsemurhaan. Suurta ennakkohuomiota nauttinut ja innokkaimpien jo kaikkien aikojen rock-elokuvaksi nimeämä Control on eittämättä yksi festivaalin odotetuimmista elokuvista.

Erittäin kiinnostava tulee olemaan myös David Cronenbergin tuore ohjaustyö Eastern Promises, joka käsittelee tärkeää ja cronenbergilaisittain niinkin harvinaista aihetta kuin ihmiskauppaa. Ohjaajan elokuvat ovat olleet festivaalin vakiokalustoa jo vuosien ajan ja Eastern Promises esitetäänkin elokuvajuhlien juhlanäytöksenä.

Ohjelmisto pitää sisällään mielenkiintoisia pohjoismaisia teoksia. Islantilaisen Vesturport-ryhmän elokuvapari Children ja Parents ovat rehellisiä realismin kuvauksia tämän päivän ongelmista. Lukas Moodysson pallottelee identiteettikysymyksillä kokeellisessa, synkkäsävyisen lyyrisessä elokuvassaan Container. Festivaaliohjelmistoon on valittu myös Lars von Trierin suoraviivainen komedia The Boss of It All.

Rakkautta & Anarkiaa tarjoaa tänäkin vuonna monia kiehtovia elokuvakokemuksia Aasiasta. Kenties odotetuimpia ovat Liikkuvan Linnan ohjanneen Hayao Miyazakin pojan esikoisohjaus Maameren tarinat sekä Viiden vuodenajan ohjaajan Kim Ki-dukin vankilaromanssi Breath. Huomionarvoisia elokuvatapauksia tulevat varmasti olemaan myös väkevästä Old Boysta vastanneen Park Chan-wookin I´m a Cyborg But That´s Ok, Auraeus Soliton tyttörakkautta ja aikuistumisriittejä kuvaava Tuli ja Je-yong Leen ohjaama, perverssiin kulttisarjakuvaan pohjaava Dasepo Naughty.

Jenkkitarjonnasta voidaan nostaa esiin pahamaineisen Harmony Korinen uusin, edellisiä ohjauksia helpommin lähestyttävä, julkkis-imitaattori-draama Mister Lonely ja crack-koukussa olevan opettajan ja 13-vuotiaan tytön välisestä ystävyydestä kertova, Ryan Fleckin ohjaama Half Nelson. Dokumenttipuolella on tarjolla sekä Michael Mooren uusin että hänestä tehty dokumentaari, ruokailutottumuksia ruotiva Fast Food Nation, Hunter S.Thompsonin tuhkat taivaalle räjäyttävä Blasted!!! ja Yhdysvaltain armeijan kidutuskäytäntöihin keskittyvä Taxi to the Dark Side.

Varsin kansainväliseltä ohjelmakartalta löytyy omat sarjansa ranskalaiselle, brittiläiselle, intialaiselle ja Latinalaisen Amerikan elokuville. Katsojille tarjotaan elokuvanäkemyksiä myös vähemmän perinteikkäistä elokuvamaista kuten Israelista, Serbiasta ja Egyptistä. Elokuvien esityspaikkoina toimivat Bio Rex, Kinopalatsi, Maxim, Kino Engel 1–2, Kesäkino Engel ja Andorran Koff-Sali Dubrovnik. Festivaalien lipunmyynti on käynnistynyt. Ohjelmisto kokonaisuudessaan, aikataulu ja lisätiedot löytyvät osoitteesta www.hiff.fi.

Rauman Blue Sea Film Festival osoitti kotimaisen elokuvan olevan voimissaan. 16.–19. elokuuta järjestetyt elokuvajuhlat vetivät paikalle viitisentuhatta katsojaa. Yleisöä kiinnostivat etenkin tuoreet suomalaiset elokuvat, kuten Miehen työ, Suden vuosi, Onni von Sopanen ja Kalteva Torni.

Blue Sea Film Festival tarjosi ohjelmaa laidasta laitaan. Mukana oli muun muassa lastenelokuvaa, mykkäelokuvaa, dokumentteja, suomalaisia klassikoita sekä Itämeren maiden elokuvia. Oheisohjelmaan mahtui kaikkea Kauko Röyhkästä kärpäslätkänäyttelyyn. Vieraana elokuvajuhlilla nähtiin muun muassa Peter von Bagh, joka esitteli yleisölle vuonna 1971 valmistuneen elokuvansa Kreivi.

Baltialainen elokuva hyvin edustettuna

Kenties kiinnostavinta antia nähtiin baltialaisten elokuvien sarjassa. Lauantaina nähty Andres Maimikin ja Rain Tolkin 186 kilometres on Viron kaikkien aikojen kolmanneksi suosituin elokuva. Tragikoominen road trip -elokuva kuvasi viinaan menevän näyttelijän matkaa Tallinnasta Tartoon. Matkan varrelle osui hämmentäviä kohtaamisia ja henkilöhahmoja. Nyky-Viroa ja talouskasvun tavoittelua kuvattiin myös Peeter Urbian elokuvassa Shop of Dreams. Sarjassa nähtiin myös latvialaista ja liettualaista elokuvaa.

Kilpailusarjan voittosilakat uivat Itämeren toiselle puolelle

Itämeren alueen elokuvantekijöille ja alan opiskelijoille suunnattuun Baltic Herring-lyhytelokuvakilpailuun osallistui tänä vuonna ennätykselliset 67 elokuvaa. Ammattilaissarjan voitto meni Puolaan, opiskelijasarjan silakka-oscar puikahti Saksaan. Kotimaiset tekijät nousivat kakkoseksi kummassakin sarjassa. Hannu Lajusen ja Tomi Riionheimon animaatio Tango Finlandia menestyi yleisessä sarjassa ja opiskelijapuolella tuomaristoa miellytti Hannaleena Haurun Jos kaadun.

Kotikutoista festivaalihenkeä

Ohjelmisto oli jaettu sarjoihin lähinnä maantieteellisten ja lajityyppiperusteiden mukaan, kuten kotimaiset pitkät elokuvat, kotimaiset klassikot ja lasten animaatiot. Osaston ”muut ulkomaat” alle sijoitettu osasto piti sisällään sekalaista seurakuntaa Scorsesen 1980-luvun Kuin Raivo härkä -elokuvasta Lynchin tuoreeseen Inland Empireen sekä japanilaiseen animaatioon.

”Jotakin kaikille” -periaatteelta kalskahtava ohjelmisto vaikutti kokonaisuutena hivenen sekavalta. Toki monipuolisuus toimii myös takeena katsojien tavoittamisesta. Vaikka 14. kertaa järjestetty tapahtuma on vuosien varrella kehittynyt, tietynlainen kotikutoinen talkoohenki oli edelleen aistittavissa. Se olikin yksi festivaalin viehättävämpiä piirteitä. Etenkin festivaalin sydämenä toiminut Rauman taidemuseon pihapiiri on miljöönä mitä mainioin.

Tänä vuonna Espoo Ciné päätti kesän ihan kirjaimellisestikin. Kun festivaalin avajaismaljoja nosteltiin tiistaina vielä liki helteisissä tunnelmissa, sai kuusi päivää myöhemmin keskioluttuoppia hamuava värjötellä jo alle kymmenen asteen lämpötilassa. Ulkoilman lämpötilalla ei tietenkään ollut suurtakaan merkitystä Tapiolan kulttuurikeskuksen elokuvateattereiksi muunnetuissa saleissa. Kahdeksattatoista kertaa järjestetty Espoo Ciné oli pitkälti eurooppalaisen elokuvan juhlaa, ja etenkin espanjalainen elokuva nousi tänä vuonna vahvasti esiin.

Naistarinoita meiltä ja maailmalta

Juhlaviikon aikana katsoin viisi keskenään hyvin erilaista naishahmoon keskittyvää elokuvaa, joista ensimmäinen, festivaalin avajaiselokuvana nähty Irina Palm on hienovaraisen realistinen, liikuttava draama seksibisnekseen päätyvästä Maggiestä. Tragikomedian sielu on uhrautuvan isoäidin roolissa loistava ilmeikäskatseinen Marianne Faithfull. Elokuvaan liittyen festivaalille saapui saksalaissyntyinen, Belgiaan asettunut ohjaaja Sam Garbarski. Mainoselokuvilla aloittanut mies tyytyi aiottua lyhyempään Suomen-vierailuun, mutta keräsi silti toiselle pitkälle ohjaukselleen rutkasti mediahuomiota.

Vieraaksi oli kutsuttu myös suomalainen, Saksassa elokuvaohjausta opiskellut Kirsi Marie Liimatainen, joka toi Espooseen esikoisohjauksensa, festivaaleja laajasti kiertäneen Sonjan. Pink Zone -sarjassa esitetty, saksalaislähiöön sijoittuva elokuva kertoo vähin keinoin 16-vuotiaan Sonjan kasvutarinan. Hieman jäykästi etenevä draama saa sävyjä pääosassa nähtävän Sabrina Kruschwitzin hiljaisen antautuvasta näyttelijäntyöstä.

Upeasta Elämäni ilman minua -elokuvasta (2003) muistettavan espanjalaisohjaaja Isabel Coixet’n viimeisin pitkä elokuvatyö The Secret Life of Words veti festivaaliyleisön hiljaiseksi. Sarah Polleyn ja Tim Robbinsin tähdittämä, intensiivinen ja rankasta aiheestaan huolimatta kaunis elokuva kärsii lievästä tekotaiteellisuudesta ja häpeilemättömästä tunteisiin vetoamisesta. Etenkään musiikin käyttö ei ole muuten tyylikkäästi toteutetussa, erinomaisesti näytellyssä draamassa erityisen onnistunutta.

Kauniskasvoinen mutta näyttelijänä mitäänsanomaton Anne Hathaway (Paholainen pukeutuu Pradaan, Brokeback Mountain) on ollut täysin väärä valinta Julian Jarroldin ohjaaman epookkidraaman Jane Austenin jalanjäljillä pääosaan. Merkittävän brittikirjailija Jane Austenin elämään pohjautuva romanttinen elokuva seuraa Austenin romaanien tarinarakenteita, mutta jää tyystin vaille klassikkokirjailijan viisautta ja tarkkanäköisyyttä.

Fantasiaelokuviin keskittyvässä Méliès d’Argent -kilpasarjassa esitettyä, realistisen fantastista Venus Drowningia on vaikea sijoittaa mihinkään lokeroon. Brittiohjaaja Andrew Parkinsonin genremäärittelyjä pakeneva, rosoinen mutta kiinnostava elokuva kertoo itsemurhayrityksestä toipuvan Dawnin tarinan. Kotikaupunkiinsa palaava nainen löytää rannalta merenneidon sikiötä muistuttavan olion. Surun kanssa kamppailevan Dawnin ja olennon välille syntyy seksuaalisia sävyjä saava, liki symbioottinen suhde.

Zombeja ja hiljaista kauhua

Katalonialaisohjaaja Nacho Cerdá lukeutui elokuvajuhlien odotetuimpiin vieraisiin. Lyhytelokuvillaan kulttimaineeseen noussut Cerdá saapui Espooseen ensimmäisen pitkän elokuvansa The Abandoned kera. Ristiriitaisen vastaanoton maailmalla kerännyt kauhuelokuva kertoo monikerroksisen, painajaisen logiikalla etenevän identiteettitarinan. Hopeinen Méliès -sarjassa nähty The Abandoned on hyvin toteutettu, mutta ei täysin onnistu saattamaan teemojaan päätepisteisiinsä.

Hopeisella Mélièsillä palkittiin lopulta Roy Anderssonin elokuvia muistuttava tanskalaissatiiri Hvordan vi slipper af med de andre (How to Get Rid of the Others). Tärkeästä sanomastaan huolimatta elokuva ei noussut suosikkieni joukkoon, sillä rankka yhteiskunnallinen dystopia jää lopulta kireän etäiseksi ja elokuvan henkilöhahmot karikatyyreiksi.

Kilpasarjaan osallistui myös espanjalaisohjaaja Juan Carlos Fresnadillon apokalyptinen 28 viikkoa myöhemmin, joka sijoittuu virusepidemian saastuttamaan Lontooseen. Tuotantoarvoiltaan huomattava, lähes piinavan lohduton elokuva pitää tiukasti otteessaan myös ne, jotka eivät ole zombielokuvien suurimpia ystäviä.

Yön tunteina -sarjassa esitetty La Belle bête edustaa astetta epäkonventionaalisempaa kauhuelokuvaa. Kanadalaisen Karim Hussainin levottomuutta herättävä, hiljaisen painostava ja runollinen psykoseksuaalinen draama tarkentaa kammottaviin perhesuhteisiin.

Festivaalin helmet

Espoo Ciné tarjosi tänä vuonna kolme helmeä: Gus Van Santin Paranoid Parkin, Ramón Salazarin 20 centimetrosin sekä Andrej Zvjagintsevin Izgnanijen. Espanjalaisen Salazarin Almodóvar-henkistä, hillitöntä komediaa ryydittävät värikkäät, parodiset musikaalinumerot. Naiseksi haikaileva Marie (Mónica Cervera) on kaikin puolin epätyydyttävässä elämäntilanteessa. Hän työskentelee prostituoituna, etsii yhä sitä oikeaa ja pohtii kuinka päästä eroon 20 sentistä tarpeettomalta tuntuvaa lihaa jalkojensa välissä. Salazarin musikaalielokuva on hurja, hauska ja herättävä.

Paranoid Park on sukua Van Santin nk. ”kuoleman trilogiaan” kuuluvalle Elephantille (2003), joka palkittiin aikanaan Cannesin filmijuhlilla Kultaisella palmulla. Teini-ikäisten arvaamattomaan maailmaan tarkentava julma draama on huikaisevan kaunis, niin kuvaukseltaan kuin äänimaisemaltaankin harkittu ja hiottu teos. Lisäksi Van Santilla on pistämätön silmä raikkaille nuorille kasvoille.

Venäläisen huippulahjakkaan Zvjagintsevin toinen pitkä elokuvatyö Izgnanije (The Banishment) lienee lukeutunut elokuvajuhlien hartaimmin odotettujen elokuvien joukkoon. Mestarillisen Isän paluun (2003) jälkeen uutuudelta tuli odottaneeksi liki liikaakin, mutta elokuva on yhtä kaikki erittäin onnistunut. Raamatullista symboliikkaa viljelevä, runollinen ja syvältä koskettava draama on tarina rakastamisen vaikeudesta, kohtaamattomuudesta ja ihmisen osasta.

Forssan kansainväliset mykkäelokuvafestivaalit järjestetään historiaa henkivässä Forssan Elävien Kuvien Teatterissa 31.8.–1.9.2007, nyt jo kahdeksannen kerran. Luvassa on jälleen menneen maailman nostalgiaa ja valkokankaan helmiä. Tämän vuoden teema on ranskalainen mykkäelokuva.

Ranskasta näytille tuodaan lukuisia mestariteoksia, mm. mykkäelokuvan moniosaaja Abel Gancen elokuvat Au secours! (1924) sekä La Dixième symphonie (1918). Elokuvan historiaan kädenjälkensä jättäneen Jean Renoirin tuotanto on edustettuna uskontoa ja miekkailua yhdistelevän Le Tournoi dans la Cité -elokuvan (1928) muodossa. Ranskalaisen elokuvahistorian suuriin nimiin kuuluvalta René Clairilta nähdään elokuva Ertr’acte (1924).

Kotimaista, komediaa ja westerniä

Kotimaisten elokuvien sarjassa juhlitaan Suomen elokuva-arkiston 50-vuotista taivalta. Arkiston yhteistyöllä festivaaleille on saatu Teuvo Puron ohjaama Vaihdokas vuodelta 1927 sekä Jaakko Korhosen Aatamin puvussa ja vähän Eevankin vuodelta 1931. Jälkimmäinen on itse asiassa ensimmäinen suomalainen äänielokuva.

Amerikan mantereelta tulee Eric Von Stroheimin arpajaisvoiton onnea ja kiroja peilaava, huikaiseva Greed (1924) eikä mykän komedian mestareitakaan ole unohdettu. Charlie Chaplin esiintyy festivaaleilla alkuaikojen herkkupaloilla The Pawnshop (1916) ja The Immigrant (1917).

Erikoisuutena festivaaleilla on tänä vuonna yhdeksän western-aiheisen lyhytelokuvan kimara. Esityksen takana on kuuluisa ranskalainen tuotantotalo Gaumont Pathè. Yllätyksiin kuuluu myös italialaisen elokuvan tuntematon harvinaisuus Il Fauno (1917).

Autenttista tunnelmaa

Festivaalien vieraaksi ja elokuvien pohjustajaksi saapuu Christophe Gauthier Toulousen elokuva-arkistosta. Elokuviin opastaa myös jo aiemmilta vuosilta tuttu Greta Garbo -fani ja mykkäelokuvan asiantuntija Yiannakis Ioannides Kyprokselta.

Elokuvien säestyksestä vastaavat alan parhaat ammattilaiset. Paikalle saapuvat mm. Heikki Elo Small Film Orchestransa kanssa, Trio Mutual, Hillel Tokazier sekä lukuisia muita esiintyjiä.

Mykkäelokuvafestivaalit tarjoavat näkökulmaa historiaan myös sijaintinsa kannalta. Esityspaikkana toimiva satavuotias Forssan Elävien Kuvien Teatteri on Suomen vanhin maaseutuelokuvateatteri. Innokkaimpien festivaalivieraiden kannattaakin varautua elokuvanautintoihin tyynyllä, sillä alkuperäisasuunsa entisöidyssä teatterissa on puiset penkit.

Lisätietoa: www.forssasilentmovie.com

Espoon Tapiolassa elokuun 21. päivä käynnistyvä, järjestyksessään kahdeksastoista Espoo Ciné tuo näytille 79 pitkää elokuvaa seitsemässä eri teemasarjassaan. Elokuvajuhlat avaa tapahtumassa vierailevan Sam Garbarskin elokuva Irina Palm. Festivaalin päätöselokuvana esitetään Giuseppe Tornatoren Tuntematon nainen (La Sconosciuta). Paraatipaikoilla nähdään myös Espoo Cinén vakio-ohjaajiin kuuluvan englantilaisen Michael Winterbottomin tositapahtumiin perustuva A Mighty Heart sekä Claes Olssonin uunituore, 1900-luvun alkuvuosikymmenten Pohjanmaalle sijoittuvan Colorado Avenue.

Espoo Ciné Selection

Espoo Ciné Selection -sarjaan on koottu näyttävä valikoima uutta, kiinnostavaa eurooppalaista elokuvaa – vahvistettuna muutamilla ulkoeurooppalaisilla filmeillä muun muassa Israelista ja Kiinasta. Cannesin kilpasarjasta Espoossa nähdään Andrei Zvjagintsevin uutuus Izgnanije (The Banishment) ja Gus Van Santin pysähdyttävä nuorisokuvaus Paranoid Park. Suomalaiskatsojia kiinnostanee ainakin hauskana kuriositeettina ranskalaisten rakastaman Arto Paasilinnan kansainvälisesti tunnetuimman romaanin, Jäniksen vuoden, ranskalaisfilmatisointi Le Lièvre de Vatanen, jossa pääosaa esittää toimintaelokuvista tuttu Christopher Lambert.

El mundo español

Espoo Cinén suosituimmat elokuvat ovat monesti tulleet Espanjasta, ja tänä vuonna tarjolle onkin koottu tavallista laajempi sarja. Festivaalin vieraaksi saapuva nousussa oleva espanjalaistähti Raúl Arévalo esiintyy kolmessa sarjaan valitussa elokuvassa. Flamencon ystäviä muistetaan legendaarisen flamencotanssijan Lola Floresin (1923–95) elämäkertaelokuvalla Lola, la película. Poliittista väriä sarjaan tuovat Manuel Huergan tositapahtumiin perustuva Salvador (Puig Antich), jonka sijoittuu Francon ajan Espanjaan, ja Isabel Coixetin käsikirjoittama ja ohjaama The Secret Life of Words.

Dokumentit

Espoo Cinén viime vuoden dokumenttisarjassa Al Gore esitti vakavan puheenvuoron ilmastonmuutoksen vaikutuksista. Tänä vuonna jatketaan samoilla linjoilla dokumenttielokuvassa The 11th Hour, jossa joukko eri alojen asiantuntijoita kertoo maapallon tilasta. Toinen sarjan amerikkalaisdokumentti Annie Leibovitz: Life through a Lens kertoo nimensä mukaisesti maailman ehkäpä tunnetuimmasta valokuvaajasta Annie Leibovitzista. Sveitsiläinen Chrigu on intiimi kuva nuoresta miehestä, joka päättää tehdä itsestään ja vakavasta sairaudestaan elokuvan. Sveitsiläinen on myös elokuvantekijä Raphaël Sibilla, joka on toteuttanut hämmentävän tutkimusmatkan seksuaalisuuden ja ruumiinmuokkaamisen ääri-ilmiöihin dokumenttielokuvassaan No Body Is Perfect.

Elokuvia Itä-Euroopasta

Tshekki on vakiinnuttanut asemansa eri filmifestivaaleilla nähtävien elokuvien suosikkimaana, ja myös Espoossa esitetään kaksi kiinnostavaa tshekkielokuvaa: Cinéssä aikaisemminkin mukana olleen Jan Hrebejkin uutuus Kráska v nesnázích (Beauty in Trouble) ja Suomeakin sivuava, Milan Cieslarin ohjaama historiallinen draama Krev zmizelého (Bonds of Blood). Teini-ikäisen bosnialaispojan ja hänen isänsä suhdetta kuvaava, Ognjen Svilicicin ohjaama Armin osoittaa vakuuttavasti, että entisen Jugoslavian alueelta tuleva elokuva voi olla muutakin kuin elokuva sodasta tai hillitön kusturicalainen komedia.

Pink Zone

Pink Zone -sarja on tänä vuonna laajempi kuin vuosiin. Espoo Cinén vieraaksi saapuvan Kirsi Marie Liimataisen saksalaisvalmisteisen esikoispitkän Sonjan lisäksi sarjassa nähdään muun muassa Lisa Gornickin hilpeä brittielokuva Tick Tock Lullaby sekä Jann Dunnin dogma-elokuva Gypo. Amerikkalaisia herkkupaloja tarjoilevat Jamie Babbitin komediahitti Itty Bitty Titty Committeen sekä Richard Glazerin ja Wash Westmorelandin kehuttu Quinceañera.

Méliès d’Argent -kilpasarja ja Yön tunteina

Eurooppalaisen fantasiaelokuvan kilpasarjan odotetuimpia tapauksia lienee lyhytelokuvillaan kulttimaineeseen nousseen espanjalaisen Nacho Cerdán The Abandoned. Ohjaaja Cerdá myös vierailee festivaalilla esittelemässä elokuvansa. Kilpailussa nähdään muun muassa myös varsin harvinaisesta fantasiaelokuvamaasta tuleva uutuus, hollantilainen DoodEind (DeadEnd), jonka ohjaaja ja tuottajat saapuvat hekin paikan päälle Espooseen. Myös Yön tunteina -sarjassa on tänä vuonna esillä harvinaisia kuriositeetteja, kuten vaikkapa Pakistanista tuleva gore-elokuva Zibahkhana (Hell’s Ground).

Lapsille ja nuorille

Tänä vuonna Espoo Cinéssä saa Suomen ensiesityksensä kolme pohjoismaista elokuvaa: Guldbagge-palkintoja kahminut nuortenelokuva Förortsungar, Stockholm Junior Film Festivalilla palkittu Trigger ja kaikkein nuorimmillekin katsojille sopiva viehättävä piirrosseikkailu Ville ja Villi Kaniini. Lasten- ja nuortensarjassa esitetään lisäksi saksalainen seikkailuelokuva Valkohaukkojen arvoitus.

Festivaalin erikoisnäytökset

Espoo Ciné aloittaa uuden perinteen esittelemällä ”Vuoden kotimaisen elokuvantekijän”, joka on tänä vuonna ohjaaja Klaus Härö. Ohjaaja itse saapuu esittelemään kaikki kolme pitkää elokuvaansa, jotka näytetään saman iltapäivän aikana. Festivaalin vanhemmat perinteet jatkuvat esimerkiksi aurinkoterassilla järjestettävällä ilmaisella ulkoilmanäytöksellä, jossa esitetään tänä vuonna yksi 1980-luvun parodisoiduimmista nuorisoelokuvista: Adrian Lynen Flashdance, jossa hitsarityttö toteuttaa taas kerran amerikkalaista unelmaa.

Espoon nykytaiteen museo EMMA isännöi myöhemmin syksyllä laajaa Salvador Dalí -näyttelyä, johon liittyen Ciné jo muistuttaa yleisöä Dalín vahvasta vaikutuksesta elokuvaan. Festivaalin erityisessä Dalí-näytöksessä esitetään Dalín ja Luis Buñuelin yhdessä tekemä avantgarde-elokuvan klassikko Andalusialainen koira (1928) ja Dalín pian toisen maailmansodan jälkeen Disney-yhtiölle suunnittelema piirroselokuva Destino, joka hyllytettiin vajaan vuoden valmistelun jälkeen taloudellisiin syihin vedoten. Dalin aloittama projekti herätettiin kuitenkin uudelleen henkiin 1990-luvun loppupuolella ja valmiiksi saatettu harvinainen piirroshelmi nähdään nyt ensimmäistä kertaa Suomessa.

Lisätietoja festivaalista, ohjelmistosta ja aikatauluista www.espoocine.fi/2007/

Jos mielikuvasi helvetistä sisältää myöhästelevät esitykset, keskustelutilaisuuksissa tinnituksen aktivoivan piuhojen räjähtelyn ja takanasi istuvan, taskumatistaan naukkailevan, hiuksiasi luvatta hivelevän VIP-vieraan – älä mene Sodankylän elokuvajuhlille. Jos edelliset eivät ravistele tai muistuttavat etäisesti peräti eksoottisia tuulahduksia pohjoisesta, varaa liput vuodelle 2008.

Ensimmäisellä vierailullani Sodankylässä näin niin kauniita mykkäelokuvia niin kauniilla säestyksellä, että uhkana väijyi psykoosi, kuin myös motivaationsa menettäneitä elokuvaohjaajia sekä motivaationsa heidän työstään imeneitä elokuvaopiskelijoita. Pakolaisuus festivaalin teemana ei jätä rauhaan vieläkään. Tarjolla oli kuin pienen paikallisen kuppilan hinnaston viekoittelevasti lupaamana: jukurttia ja krantimehua. Tunnetta, joka ei käskien tule.

Teemana pakolaisuus

Sodankylän elokuvajuhlien 2007 teemana oli ilahduttavasti ”pakolaisuus”. Suomen Pakolaisapu ry:n kanssa yhteistyössä toteutettuun teemasarjaan mahtui muun muassa palestiinalaisten, kurdien, kiinalaisten ja irlantilaisten näkökulmasta pakolaisuutta, siirtolaisuutta ja rauhanrakentamista käsitteleviä elokuvia.

Teemasarjan elokuvien ohjaajavieraiksi Sodankylään saapuivat palestiinalainen, veikeä Elia Suleiman (s. 1960), pitkään odotettu iranilainen Abbas Kiarostami (s. 1940) sekä italialainen Vittorio De Seta (s. 1923). Pääteeman ulkopuolelta festivaalia kunnioitti läsnäolollaan israelilainen Amos Gitai (s. 1950). Saksanturkkilainen, palkittu uuden polven ohjaaja Fatih Akin joutui perumaan tulonsa juhlille silmäleikkauksen vuoksi.

Pakolaisuus teemana ei ole yksinkertainen käsite. Nauttiessani sarjan elokuvista jäin pohtimaan, voiko kaltaiseni suomalainen perusjunttura ymmärtää taustansa ja yleissivistyksensä pohjalta elokuvia, joiden teemoihin henkilökohtainen tunnekokemus ja kosketus puuttuu? Peter von Baghin vetämä aamukeskustelu iranilaisen ohjaajalegenda Abbas Kiarostamin kanssa hämmensi mieltäni entisestään. Kiarostami puhui maansa elokuvakulttuurista politiikan, uskonnon ja tarinankerronnan perinteiden siivilöiden läpi diplomaattisesti niin, että sanojen merkitykset jäivät vellomaan lisäkeskustelua vaatien:

– Tarkoitukseni on tehdä elokuvia, jotka eivät liiku tai vaikuta ihmisiin yksinomaan tunnetasolla. Mielestäni melodraama tulisi kitkeä iranilaisesta elokuvasta niin, että nuoret elokuvantekijät pääsisivät käsiksi olennaiseen. Omassa työssäni elokuvaohjaajana ja opettajana luotan minimalismiin. Pieniin asioihin tarkentumalla voi nähdä ja tehdä jotain uutta.

Ihana Claude

Elokuvillaan Kutsut (1973), Pitsinnyplääjä (1977) ja Pikkukaupungin tyttö (1981) katsojien sydämet ostanut sveitsiläisohjaaja Claude Goretta (s. 1929) onnistui Sodankylässä valloittamaan puolelleen monta uutta sekä elokuvillaan että yksinkertaisesti lempeän charmantin persoonansa voimin. Goretta esitteli elokuvansa itse herrasmiesmäiseen tyyliinsä näytöksestä toiseen ja vastaili vuolassanaisesti yleisön kysymyksiin, antaen tulkin käyttää kaiken ammattitaitonsa työssään.

Claude Goretta tunnetaan Free Cinema -liikkeen vaikuttajana (Nice Time, 1957), mutta ennen kaikkea syrjäytyneiden ihmiskohtaloiden tarkkanäköisenä kuvaajana. Into tarkkailla ihmisiä, joilla ohjaajan mukaan ”ei ole sovittua tapaamista historian kanssa”, tuottaa inspiraation kerta toisensa jälkeen. Gorettan töistä erityisesti nuoren Isabelle Huppertin tähdittämä Pitsinnyplääjä osoittaa henkilöohjaajan kauniin, älykkään tavan ikuistaa kohteensa läheltä, lähes iholta, mutta taidemaalarin tavoin kohteena – ulkoa kuvailtuna:

– Haluan tutustua kuvattavaan hyvin saadakseni elokuvaan tarpeeksi intensiivisen tunnelman. Koska Isabelle Huppert oli elokuvaa suunniteltaessa hyvin nuori, ujo ja sisäänpäinkääntynyt, annoin hänen yksinkertaisesti asua asunnossani viikon, jonka aikana seurasin hänen liikkeitään ja tapaansa olla. Löytämiäni elementtejä käytin myös elokuvassa.

Peter von Baghin kysymykseen autiolle saarelle valittavasta elokuvasta Goretta mainitsi kaksi suurta vaikuttajaa: Ingmar Bergmanin Talven valoa (1963) sekä Jean Vigon L’Atalanten (1934).

Jokaisella on syynsä

Moni festivaalivieras, muiden muassa Claude Goretta ja Elia Suleiman ihmettelivät, kuinka tällainen tapahtuma voi ylipäätään olla olemassa. Goretta tarkkasilmäisenä kommentoi, kuinka juhlilta puuttuvat pompöösit, kulttuurimaailmasta tutut itsensä esittelijät. Abbas Kiarostami kehui tapahtuman intiimiä tunnelmaa sekä halusi tarkentaa festivaalien tarkoitusta valtion tuetta jääneiden elokuvien puolustajana.

Miksi järjestää elokuvajuhlat? Miksi tarjota elokuvansa elokuvajuhlille? Miksi vaivautua Sodankylään tahi mihin tahansa kylään? Minulle syyksi riittivät festivaalin tunnusmerkiksi kasvaneet, säestetyt mykkäelokuvat intiimeinä telttaesityksinä, inspiraation luojina.

Tänä vuonna katsojille tarjottiin Cleaning Womenin säestämänä Dziga Vertovin klassikko Yhdestoista vuosi (1928), Harold Lloyd –komedia Turvallisuus viimeksi (1923) säestäjinään monikansallinen Prima Vista Social Club sekäpianisti Neil Brandin briljanttisoolosäestys sotaelokuvaan Suuri Paraati (1925).

Esityksissä kiteytyi mielestäni se, mikä on elokuvan katsomiskokemuksessa tärkeintä: läsnäolo, huikea intensiteetti ja kahden elementin tuottama uutuuden tunne. Katsojat nauroivat, itkivät ja haukkoivat kuorossa henkeään – se on jo jotain. Jos jossain Suomen kaupungissa on lisäksi mahdollisuus valita harvinaisten elokuvaelämysten hengähdystauolla jukeboxista Matias Sassalin levyttämä Elämää juoksuhaudoissa, kannattaa kokeilla.

Elokuvajuhlien vuosittainen, suomalaisen elokuvakulttuurin puolesta merkittävän työn tehneelle yksityiselle henkilölle jaettava Viasat-palkinto myönnettiin tänä vuonna elokuvakriitikko, esseisti Jerker A. Erikssonille.

Voiko suomalainen ymmärtää iranilaista elokuvaa – oikein? Mitä on sensuuri ja kuinka se vaikuttaa elokuva-alan ammattilaisiin? Onko fiktiivinen pitkä elokuva oikea väline pakolaisuuden tematiikan käsittelyyn? Voi päätäni, Sodankylä ei päästä, ei. Pakolaisuus juhlien teemana ja Peter von Baghin käymä aamukeskustelu iranilaisen ohjaajalegenda Abbas Kiarostamin kanssa tuottaa kysymyksiä, jotka eivät jätä mieltäni rauhaan. Avatakseni elokuvajuhlien tuottamia ihmetyksiä päätän haastatella iranilaissyntyistä elokuvaohjaaja-toimittaja Alexis Kourosia.

Pakolaisuuden nimi

Monipuolisena kulttuurintuottajana ja maahanmuuttajien asioiden puolestapuhujana tunnetun Kourosin ansioluetteloon ohjaajana kuuluvat muun muassa elokuvat Seuraavaa lentoa odottaessa (2000), Ilman tytärtäni (yhdessä Kari Tervon kanssa, 2002) ja palkittu Rubina ei elä enää täällä (2002) sekä kirjailijana Finlandia Junior -palkittu Gondwanan lapset (1997). Englanniksi julkaistavissa lehdissä Six Degrees ja Helsinki Times päätoimittajana työskentelevä Kouros suunnittelee tulevaisuuteen osittain Iranissa, osittain Suomessa kuvattavaa fiktiivistä elokuvaa yhdessä iranilaisen tuottajan kanssa.

Lähes jokaisessa Kourosin työssä käsitellään pakolaisuuteen liittyviä ilmiöitä:

– Itse asiassa määritelmä ”pakolainen” on mielestäni hieman vanhahtava. Käsite määriteltiin Geneven sopimukseen toisen maailmansodan yhteydessä. Maailma on muuttunut. Ohjaamissani elokuvissa haluan kertoa eräänlaisesta siirtolaisuudesta, siitä kuinka ihmiset nykyään liikkuvat eri syistä maasta ja paikasta toiseen. Ihmisen paikka osana luontoa sekä siirtolaisuuden ympärille nivoutuvat teemat – juuret ja juurettomuus, liikkeet ja muutos ovat minulle tärkeitä tarinanlähteitä.

Pakolaisuuteen fiktioelokuvan teemana liittyy Kourosin mukaan tiettyjä ongelmia:

– Elokuva on loistava väline monikerroksisten asioiden käsittelyyn. Jos Steven Spielberg ohjaisi pakolaisuudesta kertovan elokuvan tähtinäyttelijänään Tom Hanks, tavoittaisi se varmasti paljon otollista katsojakuntaa. Kysymys lienee kuitenkin: Kertoisiko elokuva silloin edelleen todellisesta aiheestaan? Elokuvien viihteellisyys tuo ihmisille vapauden valita, mitä katsoa. Näin solahtavat kohderyhmiltä ohi helposti ne elokuvat, jotka todellisuudessa olisi tärkeää nähdä.

Kun suomalaisen, rahoituksensa ansainneen pitkän fiktion kerrontatapa nojaa pääosin länsimaalaisen, Hollywoodille tyypillisen rakenteen nimiin, Iranissa tehdään sekä perinteistä melodraamaa, että nuorten tekijöiden tuoretta, näkemyksellistä elokuvaa. Abbas Kiarostamin kaltaisten ohjaajien hitaasti kasvavaan, yksityiskohtien voimaan luottavan kerrontatavan elokuvaa valmistetaan maassa niin ikään, mutta vähemmän. Kiarostamin elokuvat eivät ole kotimaassaan saavuttaneet samanlaista suosiota kuin muualla maailmassa.

Pahin(ko) kaikista: Sensuuri

Alexis Kouros pyrkii olemaan ”myymättä itseään” liikaa rahoittajille. Pienten, ehdotettujen korjausten tekeminen tarjottuihin ehdotuksiin ei Kourosin mielestä ole vaarallista, mutta omista periaatteistaan tekijänä on pidettävä kiinni. Jos tarjottu ehdotus ei suurilta linjauksiltaan miellytä rahoittajia, on Kourosin mukaan parempi antaa olla, eikä muuttaa työtään liikaa muiden haluamaan suuntaan:

– Säännöllinen rahan (ja kiitoksen) kerjuu muuttaa luovan työn osaajia epämääräiseen suuntaan. Jatkuva omista näkemyksistä luopuminen ja niiden muokkaaminen muualta saneltuun muotoon tuottaa kaksinaamaista työskentelykulttuuria, kovia ihmisiä.

Sensuurista puhuttaessa Alexis Kouros tarjoaa omanlaisensa näkemyksen. Tietynlaiset rajat työlle voivat hänen mukaan tuottaa myös luovuutta. Samanlaisesta, olosuhteiden sanelemasta inspiraation lähteestä puhui Sodankylässä myös Abbas Kiarostami. Suomen ja Iranin tilanteita elokuvamaina verraten Alexis Kouros kuitenkin jatkaa muistuttaen tärkeästä, väliin unohdetusta puolesta:

– Sensuuri on mielenkiintoinen käsite. Kun Iranissa elokuvaohjaaja törmää työssään politiikan ja uskonnon sanelemiin reunaehtoihin, ei Suomessakaan sensuurilta vältytä. Suomessa tietyt tahot, kuten YLE ja Elokuvasäätiö, raakkaavat pienen osan tarjotuista käsikirjoituksista tuotantoon ja korjauttavat ne haluamaansa muotoon. Iranissa elokuvia tehdään paljon. Iranissa asuva, arvostetusta valtiollisesta elokuvakoulusta noin kaksi vuotta sitten valmistunut veljentyttäreni on ehtinyt ohjata jo monenlaista. Iranissa on paljon arvostettuja naisohjaajia. Töitä riittää.

Jälleen kannattaa vaivautua Napapiirin pohjoispuolelle. Sodankylän hienoille elokuvajuhlille ovat tänä vuonna tulossa esimerkiksi iranilainen Abbas Kiarostami, saksalaisen elokuvan nuori mestari Fatih Akin (s. 1973), joukko kotimaisen elokuvan tähtiä sekä parikymmentätuhatta elokuvan ystävää.

Suoraan seinään ja muihin esteisiin

Sodankylän elokuvajuhlien ohjelmisto rakentuu elävällä musiikilla säestettyjen mykkäelokuvien, kotimaisen elokuvan parhaimmiston ja uuden elokuvan helmien lisäksi vuosittain vaihtuvan erityisteeman varaan. Tänä vuonna erityisteemana ovat pakolaiset ja siirtolaiset. Ohjelmisto on toteutettu yhteistyössä Suomen Pakolaisapu ry:n kanssa.

Saksan turkkilainen Fatih Akin teki läpimurtonsa vuonna 2004 niin ikään siirtolaisteemaisella elokuvallaan Suoraan seinään (Gegen die Wand). Sodankylään mies saapuu uuden The Edge of Heaven -teoksensa kanssa. Saksassa elävien turkkilaissiirtolaisten elämästä vanhan kotimaan traditioiden ja länsimaisten tapojen ristipaineessa kertova elokuva sai vastikään Cannesissa parhaan käsikirjoituksen ja ekumeenisen juryn palkinnot.

Taiwanin lahja elokuvamaailmalle, Tshai Ming-Lian, tarjoaa yöttömän yön valoisiin tunteihin kolmiodraaman I Don’t Want to Sleep Alone (Hei yan quan 2006). Raa’an kauniisti tarinoitaan kertovan Ming-Lianin uutuus kertoo Kuala Lumpurin kodittomista siirtolaisista. Kiinalaisen Jia Zhang-Ken Still Life (2006) on elokuva Jangtse -joen patohankkeen alta maan sisäisiksi siirtolaisiksi pakotettujen noin kahden miljoonan kiinalaisen kohtaloista.

Siirtolaisuusteemaiset teokset näyttävät keskittyvän lähinnä kahden kulttuurin kohtaamisesta seuraaviin ongelmiin ja konflikteihin. Elia Suleiman on palestiinalainen elokuvantekijä, joka on käsitellyt kotimaansa ongelmallista tilannetta Keatonista ja Tatista muistuttaviksi luonnehdituissa elokuvissaan Katoamisen kronikka (1996) ja Rakkauden ja kärsimyksen kronikka (2002). Jälkimmäinen on esitetty Suomen televisiossa nimellä Tapahtuipa kerran Israelissa. Samalta suunnalta tulee myös vapaaehtoisessa maanpaossa elävä israelilainen, yhteiskuntakriittinen elokuvantekijä Amos Gitai. Hän aloitti ohjaajanuransa jo vuonna 1974. Gitain käsistä on lähtenyt esimerkiksi ylistetty sotaelokuva Kippuri (2000).

Pakolais- ja siirtolaisaiheisten elokuvien sarjassa nähdään myös Ken Loachin viime vuonna Cannesissa palkittu Wind That Shakes the Barley (2006) ja sveitsiläisen Andrea Stakan Fräulein (Das Fräulein, 2006).

Abbas Kiarostami ja muita vieraita

Kauan ja hartaasti Sodankylään odotettu iranilainen ohjaajalegenda Abbas Kiarostamion joutunut perumaan tulonsa jo niin monesti, että hänen tulonsa uskoo vasta kun näkee. Mestarin tunnetuimpia töitä ovat muun muassa Kultaisella palmulla palkittu Kirsikan maku (T’am e guilass 1997) ja iranilaisiin naisiin keskittyvä episodielokuva Kymmenen (Ten 2002).

Festivaalin muita kansainvälisiä vieraita ovat sveitsiläinen Claude Goretta, italialaiset Vittorio de Seta ja Giuseppe ”nuorempi veli” Bertolucci, Pascale Ferran Ranskasta ja Detlev Buck Saksasta.

Sodankylässä tarjoutuu tuttuun tapaan myös tilaisuus päivittää kotimaisen elokuvan tila ja tola, mikäli joku tuoreimmista teoksista on jostain syystä jäänyt näkemättä. Kotimaisen elokuvan tähdistä Sodikseen saapuvat ainakin Tommi Korpela, Heikki Kossi ja Jorma Kääriäinen.

Kenties maailman hienoimman festivaalin ohjelma ja muuta lisätietoa löytyy osoitteesta www.msfilmfestival.fi.

Turussa 16. kerran järjestetty Suomalaisen elokuvan festivaali tarjoili tällä kertaa pääteemojensa myötä yleisölleen laajan katsauksen kotimaisten nuorisokuvausten parhaimmistoon. Tapahtuman keskeisimmän ohjaajan, Mikko Niskasen (1929–1990) tuotannosta esitettiin makupaloja kaunistelemattomista kasvutarinoista, kuten Ajolähtö (1982), aina elokuvahistorian klassikkoteoksiin Käpy selän alla (1966) ja Kahdeksan surmanluotia (1972), kaiken kaikkiaan ennätysmäiset yhdeksän elokuvaa.

Kotimaisen näytelmäelokuvan 100-vuotisjuhla ja Suomen elokuva-arkiston 50. merkkivuosi toivat Kino Thalian ja Vanhan Dominon valkokankaille merkittäviä kotimaisia elokuvia ja näyttelijöitä. Niskasen ohella toinen pääteemoista oli näyttelijätär Liana Kaarina, jonka elokuvista nähtiin perjantaina Aarne Tarkaksen Oksat pois…(1961), Åke Lindmanin Jengi (1963) ja Toivo Särkän Kuu on vaarallinen (1962). Elokuvakokemusta elävöittämässä oli paikalla itse ensimmäiseksi suomalaiseksi seksipommiksi nimetty värikäs Liana Kaarina, joka kertoi ajatuksistaan omaa uraansa ja kiisteltyä imagoaan kohtaan. Nimikirjoitusten pyytäjien sankka joukko viivästytti hieman tähden saapumista, kuten elokuvamaailman ikonin tyyliin hyvin sopiikin.

Liana Kaarina Leskinen syntyi vuonna 1937 kasvaen isoäitinsä helmoissa, ja aloitti näyttelijänuransa Teatteri Jurkan lisäksi mainoksissa. Suomen Filmiteollisuuden koekuvauksissa runonlausuntaa esittänyt nuori Liana napattiin mukaan elokuvamaailmaan. 1960-luvun vaihteessa Liana pääsi osoittamaan komediennen taitonsa Aarne Tarkaksen ohjauksessa, mutta parhaiten hänet muistetaan festivaalilla nähdyistä, kohua herättäneistä elokuvista.

Kino Thaliassa esiintynyt tähti sanoi, että hänen päätymisensä eroottisiin rooleihin oli hyvin pitkälti sattumaa. Eläväinen nuori kaunotar, jolla oli hallussaan komedian lisäksi myös draama, sopi hyvin vaarallisen, seksikkään naisen rooliin, josta tuli hänen vakiohahmonsa elokuvasta toiseen. Tunnetuin tapaus lienee 40 maassa aikoinaan nähty Kuu on vaarallinen, joka oli monin paikoin Elokuvatarkastamolle liikaa, aina Lianan kesäisen ohuesta pukeutumisesta rohkeisiin rakastelukohtauksiin.

Film noir -tyylinen eroottinen trilleri esitteli kotimaiselle elokuvakansalle uudenlaisen, seksikkään naisen, jonka seurauksena 1960-luvun erotiikka ruumiillistettiin myöhemmin suoraan Liana Kaarinaan. Koko yhteiskunnan laajuinen kulttuurinen murros kohti avoimempaa seksuaalisuuden esittämistä näkyi selvästi ajan kotimaisessa elokuvassa sekä Liana Kaarinan kaltaisissa hahmoissa, että uutta kohderyhmää, nuorisoa, kiinnostavien aiheiden esiintulossa.

Kolmas Liana Kaarina -teeman alla festivaaleilla nähty, Åke Lindmanin elokuva Jengi oli alun perin nimeltään Ota minut nuorena, mutta sensuuri piti nimeä liian provosoivana. Lisäksi elokuvasta leikattiin pois kuusi minuuttia liian eroottista kuvamateriaalia. Elokuvan alkuperäisessä julisteessa sensuroitu nimi näkyy ylivedettynä, ja mainoslause lupaa sen olevan ”raju, mitään salaamaton elokuva kovanaamanuorista”. Vaikka aika on laimentanut Jengin sokkiarvoa, onnistuu se hieman hätkähdyttämään kaiken nähnyttä nykykatsojaakin, erityisesti nuorten naisten taipumus riisua vaatteensa joka käänteessä.

Vuosien 1959–60 Miss Suomen, Tarja Nurmen vaalean viattomuuden rinnalla Liana Kaarinan hahmo näyttäytyykin varsin erilaisena, urbaanina naistyyppinä, jota ei hellan vahtiminen kotituvassa enää kummemmin kiinnosta. Jengin kuvauksista Liana Kaarina ei itse muistanut mitään erityistä, koska siihen aikaan elokuvia tehtiin nopeaa tahtia ja usein kahta samaan aikaan. Yleisön parissa menestynyt, mutta kriitikoiden pinnalliseksi paheksuma Jengi jäi Suomen Filmiteollisuuden toiseksi viimeiseksi tuotannoksi.

Tarkaksen, Särkän ja Lindmanin lisäksi Liana Kaarina on nähty myös Maunu Kurkvaaran elokuvissa Patarouva (1959), Rakas… (1961), Naiset (1964) ja Kielletty kirja (1965). Hurmaavan ja räiskyvän isoäidiksikin ehtineen Liana Kaarinan elokuvaura koostuu 14 elokuvasta. Ajallisesti ura sijoittui 1950-luvun lopulta 1960-luvun puoliväliin, mutta kohua herättäneet roolit takasivat sen, että Liana Kaarina jäi lähtemättömästi aikansa elokuvayleisön mieliin. Runojen lausuntaa ja kirjoittamista harrastava Liana Kaarina on asunut kotimaan lisäksi Ranskassa ja Israelissa. Monissa haastatteluissa tähti on tuonut esille myös haaveensa valkokankaalle palaamisesta.

Seksikkäistä rooleistaan huolimatta filmitähti oli omien sanojensa mukaan arkielämässä kaikkea muuta kuin kohtalokas viettelijätär. Liana Kaarina kertoo, että hän koki aina olevansa ruma ja lihava, eikä ujoudesta kärsivänä ihmisenä ikinä tottunut tuijottelevien rouvien paheksuviin katseisiin. Hän sanoo opetelleensa tavan kulkea kadulla katsomatta ihmisiin, jotta pystyi ylipäätään näyttäytymään julkisesti. 1960-luvun juorulehdistön ylläpitämän seksipommin imagosta Liana Kaarina sanoo olevan mahdotonta päästä vieläkään irti. Olennaista onkin se arvostus, jonka yksittäinen merkittävä hahmo suomalaisen elokuvan historiassa voi saada osakseen vielä nykypäivänä, todellisen filmitähteyden glamourin haihtuessa kaupallisen elokuvatuotannon jalkoihin.

Suomalaisen elokuvan festivaalin pääteema oli tänä vuonna hyvin kokonaisvaltainen. Väkevän Mikko Niskanen -esillepanon ohessa ohjelmisto piti sisällään myös niin kiehtovia erikoisuuksia kuin kotimaisen elokuvan vankkoja peruskiviä.

Katsaus suomalaiseen elokuvahistoriaan on katsaus Suomen historiaan. Kuten politiikkaa, myös maamme kulttuurihistorian vaiheita värittää sijainti kahden suurvallan välissä. Erityisesti 1900-luvulla pienen maan asemaan mahtavan itänaapurin kyljessä on jouduttu ottamaan kantaa monessa produktiossa. Festivaalilla herkullisimmat ääripäät tarjosivat torstai-illassa esitetty Sampo (1959) sekä lauantaipäivän avannut Helmikuun manifesti (1939).

Historiallisen, Suomen kansakunnan itsenäistymiskamppailuista kertovan Helmikuun manifestin sisältöä määritti sen ilmestymisajankohta sotien kynnyksellä. Suomen Filmiteollisuuden spektaakkelissa on vaatimattomasti haluttu kuvata satavuotinen ajankulku kohti maan itsenäisyyttä. Käsikirjoitus elokuvaan tilattiin Mika Waltarilta, mutta elokuvan yltiöisänmaallinen sävy tuli suoraan politiikasta; toisen maailmansodan lähestyessä kansan isänmaantuntoa ja puolustusintoa piti vankistaa itäisen intervention varalta.

Helmikuun manifestin historiallinen spektaakkeli on rakennettu yhdistämällä historian suurmiehiä ja -tapahtumia ruohonjuuritason kansalaisten kokemuksiin. Nimi tulee sortovuodet käynnistäneestä Venäjän keisarin kirjallisesta julistuksesta, jossa Suomen autonomia käytännössä rampautettiin. Elokuva kuvaa julistuksen seurauksia, aina kenraalikuvernööri Bobrikoffin ampumisesta armeijan kutsuntalakkoihin ja käytännön elämän kulkuun.

Nykypäivän näkökulmasta Toivo Särkän ohjaama elokuva edustaa mitä mehukkainta kansallista propagandaa. Sinänsä komeaan historialliseen spektaakkeliin suhtautumista hankaloittaakin räikeä nationalistinen tyypittely. Suomalaiset kansanmiehet ovat fanaattisen patrioottisia uhrautujia ja Suomen venäläiset juonittelevia luihuja, itänaapurin hallitsijoiden ja armeijan esimiesten pahuudesta nyt puhumattakaan.

Helmikuun manifestin sisältö nähtiin aikanaan niin kyseenalaisena, että se joutui jatkosodan tappion jälkeen esityskieltoon, peräti neljän vuosikymmenen ajaksi. Vasta Neuvostoliiton hajottua filmi nähtiin ensimmäistä kertaa televisiossa. Esityskielto kertoneekin enemmän Suomessa vallinneesta ylivarovaisesta itsesensuurista – eihän manifestissa ”pahiksena” Neuvostoliittoa esitetty, vaan tsaarillinen Venäjä.

Jos Helmikuun manifesti avoimesti pui nyrkkiä itämiehittäjälle, olivat jo lähtökohdat perin vastakkaiset kaksikymmentä vuotta myöhemmin Kalevala-aiheista Sampoa valmisteltaessa. Kyseessä on niin sanottu suomalais-neuvostoliittolainen yhteistuotantoelokuva, yhdessä muun muassa Luottamuksen (1976) ja Tulitikkuja lainaamassa (1980) kanssa. Yhteistuotantoelokuville ominaista oli Neuvostoliittoon painottunut taloudellinen ja taiteellinen vastuu. Sampo on tästä tukeva esimerkki, sillä sen koko tuotantotiimi ja näyttelijät ovat miltei kaikki Neuvostoliitosta. Myös aloite elokuvaprojektiin tuli idästä, ja siihen lähdettiin puolipakolla mukaan aina valtiomiestason kehotuksia myöten.

NL-masinoidusta Sampo-elokuvasta tuli kunnianhimoinen, mutta tehosteissaan pompöösi fantasiaspektaakkeli. Löyhästi Kalevalan Sampo-runostoon perustuva mittaan replikoitu eepos oli kuitenkin jopa aikaansa edellä karamellivärein saturoiduissa studio-otoksissa ja liekehtivissä trikkitehosteissaan. Sampo on kuitenkin jäänyt pieneksi kulttielokuvaksi, suuremmalta huomiolta sen lienee säästänyt suomettumisesta muistuttava, elokuvan perin vahva YYA-henki.

Vuoden 2007 festivaalikatsojan silmään sekä Helmikuun manifesti että Sampo näyttäytyvät paljolti koomisina tuotoksina. Manifesti huvittaa äärimmäisillä karikatyyreillään, aina rintaansa takovista suomalaisuroista venäläisiin ”kätyreihin”, joista jokainen näyttää pirun valtaamalta Hercule Poirotilta. Toisaalta se toimii pätevästi myös kiehtovana ajankuvana, tai ainakin osoituksena tekijöidensä tunteen palosta.

Sammossa on ainesta vielä suuremmaksi tahattoman komiikan runsaudensarveksi. Vallattoman naivistinen ihmisen luontosuhteen romantisointi naurattaa, tulisuihku takamuksestaan taivaan halki kiitävä Louhi-noita naurattaa, ja niin naurattavat oikeastaan kaikki elokuvan muutkin erikoistehoste-innovaatiot. Lemminkäisen jääräpäisyydelle nauraessaan tosin herää kysymys, josko tekijät olisivat sittenkin myös itse edes hieman kieli poskessa. Produktion taustoja vasten moinen kuitenkin vaikuttaa epätodennäköiseltä.

Kaikista koomisin on kuitenkin ajatus Sammosta yhtenä kaikkien aikojen katsotuimmista (ainakin osittain) suomalaisista elokuvista maailmalla. Kansalliseepoksen tuntevalle Kalevalan hahmojen visualisointi valkokankaalle pitää otteessaan, mutta kylmiltään Sampo-elokuvan pariin saapuvalle voisi kuvitella kyydin olevan…todella kylmää. Tätä ennakoi jo USA-version nimikin: The Day the Earth Froze.

Pääsiäisen jälkeen 12.–15.4.2007 voi jälleen kokeilla viikonlopun mittaista todellisuuspakoa kuudettatoista kertaa järjestettävällä Suomalaisen elokuvan festivaalilla. Neljän päivän aikana voi vaikkapa juhlistaa satavuotiasta suomalaista näytelmäelokuvaa. Salaviinanpolttajia vuodelta 1907 ei festivaalilla voi nähdä, mutta ohjaaja Mikko Niskasen ja näyttelijä Liana Kaarinan töihin on mahdollista tutustua lähemmin.

Mikko Niskanen on kiistatta yksi vaikutusvaltaisimmista suomalaisista elokuvantekijöistä. Hän on ikimuistoisesti kuvannut suomalaista miestä ja mielenlaatua Kahdeksassa surmanluodissa (1972) ja hapuilevaa nuorisoa Käpy selän alla -elokuvassa (1966). Ennen Surmanluotien, Asfalttilampaiden (1968) ja Lapualaismorsiamen (1967) festivaalinäytäntöjä on oiva tilaisuus pistäytyä perjantaina Mikko Niskanen -seminaariin, jossa miehestä esitelmöivät Veijo Hietala, Pentti Stranius ja Sakari Toiviainen. Lauantaina elokuvantekijä on pääosassa ravintola Killassa, missä työtoverit muistelevat merkkimiestä.

Mikko Niskaselta esitetään viikonlopun aikana Kino Thaliassa ja Vanhassa Dominossa peräti yhdeksän elokuvaa. Valkokangasaikaa festivaalilla saavat myös sellaiset teokset, jotka eivät aikanaan nousseet kriitikoiden tai suuren yleisön suosikeiksi. Kunnianhimoisella tuotannollaan Niskanen oli varmasti jonkinlainen käpy suomalaisen elokuvatuotannon selän alla: perinteitä rikkova, ehdoton elokuvantekijä ja taiteilija. Niskanen vastaanotti uransa aikana kuusi Jussi-palkintoa, enemmän kuin kukaan toinen suomalainen elokuvaohjaaja.

Perussuomalaisten listoilta eduskuntaan yrittänyt Liana Kaarina on toinen festivaalin teemoista. Hyvin mielenkiintoinen, useita kieliä taitava ja ranskaksikin runoja julkaissut taiteilija tunnetaan parhaiten eroottisuutta tihkuvista elokuvarooleistaan kumouksellisella 1960-luvulla. Huolimatta vain vuosikymmenen ja 13 elokuvan pituisesta urastaan, näyttelijätär on takertunut vahvasti ihmisten elokuvamuistiin. Kolmesta festivaalilla nähtävästä Liana-elokuvasta tunnetuin on Åke Lindmanin ohjaama nuorisokuvaus Jengi (1963).

Sekä Liana Kaarina että Mikko Niskasen luottonäyttelijät Tarja-Tuulikki Tarsalasta Kristiina Halkolaan on mahdollista nähdä valkokankaan ulkopuolella ennen muutamaa elokuvanäytäntöä. Näyttelijät ja muut elokuvantekijät kertovat yleisölle näkemyksiään ja muistojaan elokuvien tekemisestä. Edellisten vuosien tapaan nämä lyhyet kohtaamiset tekijöiden ja katsojien välillä ovat varmasti festivaalin parasta antia.

Lauantai-iltana on luvassa elokuvataiteen ystäville todellista herkkua, kun satavuotisen suomalaisen näytelmäelokuvan juhlanäytöksessä esitetään säestetty mykkäelokuva Vaihdokas (1927). Elokuvan alkukuvina nähdään harvinaista materiaalia suomalaisen elokuvan alkutaipaleelta. Tässä juuri on Suomalaisen elokuvan festivaalin vastustamaton vetovoima: mahdollisuus nähdä isolta kankaalta pätkiä suomalaisesta mentaalihistoriasta. Kuohuva 60-luku, murtuvan murheellinen 80-luku ja 50-luvun viattomuus ovat täällä taas!

Lisätietoa festivaalista, elokuvista ja vieraista osoitteessa: www.suomalaisenelokuvanfestivaali.fi.

Vuoden 2007 Suomalaisen elokuvan festivaalin pääteemana ovat Mikko Niskasen elokuvat. Hänen uransa kattoi 14 pitkää elokuvaa ja yli kolme vuosikymmentä. Niskanen on palkittu kuudella ohjauksen Jussi-patsaalla, useammalla kuin kukaan toinen. SEF:n ohjelmistossa on tänä vuonna kaikkiaan yhdeksän näistä suuren suomalaisen ohjaajapersoonallisuuden elokuvista. Varhaisin festivaaleilla nähtävistä elokuvista on vuonna 1963 valmistunut sotaelokuva Sissit, joka oli suomalaisen elokuvahistorian siihen asti kallein tuotanto. Aikalaiskritiikki kehui sen taistelu- ja toimintakohtauksia kansainvälisen vertailunkin kestäviksi. Elokuva on Niskasen toinen kokopitkä ohjaustyö ja perustuu Paavo Rintalan tekstiin. Poikkeuksellisesti ensi-ilta oli puoli vuotta aiemmin kuin Sissiluutnantti-nimisen romaanin julkaisu. Jo Niskasen esikoisohjaus edelliseltä vuodelta, aikanaan erittäin hyvin menestynyt ja myöhemmin klassikon asemaan noussut sota-ajan kotirintamakuvaus Pojat, pohjautui Rintalan romaaniin.

Festivaalin sunnuntaina esitetään myöhemmin Niskasen nuorisotrilogiaksi nimetyt elokuvat Käpy selän alla (1966), Asfalttilampaat (1967) ja Lapualaismorsian (1968). Ne edustavat omanlaistaan suomalaisessa elokuvahistoriassa. Kultakauden studiojärjestelmä oli murtunut ja Suomessakin tehtiin ”uutta aaltoa”. Käpy selän alla kuvattiin kaukana studioista Puulavedellä. Päärooleissa on nuoria elokuvakasvoja: Kristiina Halkola, Kirsti Wallasvaara, Eero Melasniemi ja Pekka Autiovuori. Näyttelijäntyössä samoin kuin kerronnassa etsittiin uutta, dialogia improvisoitiin, kamera liikkui. 60-lukulaisuuden tihentymää täydentää Kaj Chydeniuksen musiikki. Moni tuoreempi suomalainen nuorisoelokuva on halunnut olla uusi, oman ajankohtansa Käpy selän alla.

Niskanen itse onnistui tekemään uuden, koskettavan ja menestyneen nuorisokuvauksen 16 vuotta myöhemminkin. Ajolähtö (1982) kuvaa toisenlaista nuorisoa toisenlaisessa Suomessa kuin Käpy selän alla. Elokuvan tarinassa seurataan armeijasta kotiutuvan poikajoukon hapuilua kohti aikuisuutta. Niskasen elokuville tyypillinen, vahva realismin ja elämän maun hakeminen toistuu tässäkin elokuvassa, jonka käsikirjoituksen on tehnyt sittemmin televisioelokuvillaan kansansuosikiksi noussut Matti Ijäs.

Elokuva, josta Mikko Niskanen parhaiten muistetaan, on Kahdeksan surmanluotia (1972). Rakennemuutoksen kourissa kamppailevaa Suomea lähes viisituntinen suurteos lähestyy perhetragedian kautta. Elokuvan syntytarina on värittynyt lähes myyttisiin mittasuhteisiin. Niskanen ryhtyi suunnittelemaan elokuvaa neljä poliisia surmanneesta pienviljelijästä ja sekatyömiehestä heti tositapahtumasta kuultuaan. Niskanen koki ”ettei hän valinnut tehtävää, vaan tehtävä hänet”. Pääosan hän päätti esittää itse, ettei joutuisi pakottamaan ketään toista raskaan roolityön kurimukseen. Osan materiaalista Niskanen on kuvannut rahoitusvaikeuksissa itse ilman kuvausryhmää.

Jos elokuvan teko on suuri suomalaisen sisun osoitus, on Kahdeksan surmanluotia tarinana traagisen suomalaisen mielenmaiseman kiteytymä. Se on alkoholin turmioon vievää tietä kulkevan, itsensä ja ympäristönsä kanssa tuhoisin seurauksin kamppailevan miehen epätoivoinen matka. Aki Kaurismäki valitsi Niskasen Kahdeksan surmanluotia vuonna 2001 kuvastamaan suomalaista itsetuntoa eurooppalaisten elokuvien sarjaan. Elämänkertakirjan Niskasesta kirjoittanut Sakari Toiviainen on pitänyt elokuvaa suomalaisen arkirealismin huipentumana.

Mikko Niskasen elokuvia voi nykypäivän perspektiivistä tarkastella ajankuvina ja vahvoina taiteellisina kannanottoina valmistumisajankohtiensa tai niiden lähihistorian Suomesta, joka on osin kovin tuttu ja osin hyvin kaukainen. Toisaalta nämä elokuvat asettuvat mielenkiintoisella tavalla pitkälle ajalle suomalaisen elokuvan historiaa. Vaikka suomalaisen elokuvan nykykulttuurissa ovat monet asiat toisin, pysyvät Niskasen elokuvista tutut sota-aika, maaseutu, ajelehtiva nuoriso ja tosielämän rikostarinat osana suomalaisen elokuvan aihekaanonia.

Tampereen elokuvajuhlien tämän vuoden päävieras, Jonas Mekas, on väsymätön ympärillään tapahtuvien asioiden tallentaja. Karismaattinen, jo 84-vuotias kokeellisen elokuvan ohjaaja ja puolestapuhuja elää ikuisesti nykyhetkessä ja on löytänyt jatkuvasti kehittyvän teknologian ihmeet.

Sodan kauhuista suurkaupunkiin

Alkujaan liettualainen Jonas Mekas lähti toisen maailmansodan aikana veljensä kanssa Itävaltaan. Kesken matkan heidät kuitenkin vietiin saksalaisten vankileirille. Leirin aikana Mekas kertoi nähneensä Itävaltalaissyntyisen ohjaajan Fred Zinnemannin pakolaisuutta käsitelleen elokuvan The Search (1948). Tämä katselukokemus oli Mekasille erityisen vahva, sillä elokuvassa kuvattu pakolaisuus ei vastannut lainkaan hänen omia kokemuksiaan. Tämän seurauksena Mekasin veljekset alkoivat kirjoittaa omia käsikirjoituksia aikeenaan tutkia, mitä mahdollisuuksia elokuva voi sisällään kantaa.

Neuvostovallan varmistuttua Mekasin veljekset siirtyivät Yhdysvaltoihin, sillä paluu kotimaahan ei ollut turvallista Jonasin Stalin-vastaisten kirjoitusten takia. Parivaljakko saapui New Yorkiin vuonna 1948. He liittyivät paikallisten elokuvantuntijoiden ja -tekijöiden yhteisöön ja alkoivat imeä itseensä sekä suurkaupungin että elokuvahistorian vaikutteita. 1950-luvun paikkeilla Jonas Mekas perusti avantgarde-elokuviin painottuvan Film Culture -lehden.

Vuosikymmenen lopussa pieni elokuvantekijöiden joukko muotoutui New American Film Groupiksi, joka muotoili niitä riippumattoman ja avantgarde-elokuvan pelisääntöjä ja strategioita, joiden perintöä vuonna 1962 perustettu New York Film-makers´ Cooperative lähti jatkamaan. New Yorkin skene toimi mallina niin San Franciscon Canyon Cinemalle kuin Lontoon Co-operativellekin. Mekas oli joukon keskeisimpiä hahmoja sosiaalisen toimintansa ja filmille tallentuneiden muistiinpanojensa kautta.

1960-luvun alkupuolella Mekasin elokuvallinen tyyli alkoi hahmottua. Hän oli jo jonkin aikaa kuvannut elokuva- ja avantgarde-kentän hahmoja ja tapahtumia, ystäviään, suurkaupungin ilmiöitä ja matkojaan. Pikkuhiljaa hän alkoi koota niitä elokuvalliseen muotoon.

Siivuja elämästä

Jonas Mekasia voi pitää elokuvantekijänä ennen kaikkea havainnoijana. Hänen elokuvansa ovat dokumentoituja hetkiä, tunnelmia ja kuvauksia tapahtumista, jotka ovat olleet jollain tavalla merkityksellisiä kuvaajalleen. Kuvaajan suhde kuvattavaan ei ole silti helposti jäljitettävissä, vaan kamera on usein toiminut huomaamattomana tallentajana vangiten kohteestaan jotain välitöntä ja aitoa. Mekasin havainnointi ei yleensä keskity vain yhteen kohteeseen, vaan valmiit elokuvat ovat tarkkaan valittuja koosteita satojen tuntien kuvamateriaalista.

Tampereen elokuvajuhlille valittu ohjelmisto keskittyi hieman yllättävästi elokuviin, joissa esiintyy ohjaajan kuuluisia ystäviä. Esimerkiksi Andy Warhol, John Lennon ja Jackie Kennedy olivat Mekasille tavallisia ihmisiä, läheisiä, joiden kanssa hän vietti aikaa ja vaihtoi ajatuksia. Hänen elokuvissaan kuuluisuudet eivät näyttäydy kuten mediassa yleensä. Julkinen rooli on ainakin jossain määrin karsitumpi ja ihmisten todellisempi luonne pääsee ehkä paremmin esille.

Mekas itse ei vaikuttanut olevan täysin tyytyväinen valittuun ohjelmistoon. Birth of a Nation -elokuvaansa ohjaaja evästi sanoin: ”En ole tyytyväinen moniinkaan päätöksiin, joita elokuvan suhteen tein. Mutta katsokaa se nyt kuitenkin.” Elokuva kertoo äärimmäisen nopein, luonnosmaisin potretein sadankuudenkymmenen vaihtoehtoisen elokuvataiteilijan elämästä. Ihmisistä elokuva näyttää korkeintaan ääriviivat, jos sitäkään, joten pikemmin sen voisi nähdä matkana tunteisiin ja menneiden vuosikymmenten henkeen.

Ohjaaja itse nostaa tuotannostaan esiin ensimmäisistä Yhdysvaltain vuosistaan kertovan elokuvan Lost, Lost, Lost (1976) sekä Reminiscences of a Journey to Lithuania (1971–72), jonka pohjana on Mekasin ensimmäinen sodan jälkeen tekemä matka takaisin kotimaahan Liettuaan. Viimeaikaisemmista töistään Mekas tahtoo nostaa esiin miltei viiden tunnin mittaista elokuvaa As I Was Moving Ahead Occasionally I Saw Brief Glimpses of Beauty (2000), joka kertoo ohjaajan avioliitosta Hollis Meltonin kanssa sekä pariskunnan kahdesta lapsesta.

Tuokiotaiteen siirtymä teknoaikaan

Mekasin elokuvia katsoessa mieleen hiipii välillä kumma tyytyväisyyden tunne. Elokuva, jossa ei ole jännitettä, juonta tai suuria käänteitä, on lähes poikkeuksetta auttamattoman tylsä. Mekasin tarkkailu ympäristöään ja maailmaa kohtaan onnistuu kuitenkin parhaimmillaan saamaan kiinni yksinkertaisesta mutta elintärkeästä ominaisuudesta. Avain hänen elokuviensa ymmärtämiseen löytynee Mekasin arvostuksesta arkihetkien taianomaisuuteen. Ohjaajan elokuvissa harvemmin tapahtuu mitään dramaattista, joka tuottaisi katsojille suuria elämyksiä. Katsomiskokemuksen nautinto rakentuu päin vastoin pienten asioiden ja oivallusten kautta, kuten oikeassakin elämässä yleensä.

Maailma, jonka rumuuden jokainen osaa itse havaita, ei ole Mekasin mielestä kuvaamisen arvoinen. Hän tahtoo itse keskittyä ohikiitävien hetkien ja pienten ihmeiden tallentamiseen nyt ja jatkossakin. Miehen tuoreimmassa projektissa syntyy lyhytelokuva vuoden jokaiselle päivälle. Mekasille on kertynyt vuosien varrella tuhansia tunteja käyttämätöntä kuvamateriaalia, jota hän yhdistelee tuoreisiin tallenteisiin näitä uusia, internetissä esitettäviä elokuvia koostaessaan. Julkaisupäivänään ilmaiseksi ladattavia elokuvia voi käydä ihmettelemässä ohjaajan omilla kotisivuilla. Ohjaaja on teknologian kehittymisestä innoissaan, sillä hän voi internetin kautta tavoittaa ihmisiä mistä puolelta maailmaa tahansa. Oman näkemyksen laaja levittäminen kun oli jotain sellaista, josta vanhat sukupolvet pystyivät hänen mukaansa vain haaveilemaan.

Vaikka Jonas Mekasin elokuvat eivät kerro selkeää tarinaa, ne vetävät katsojaa kummasti puoleensa. Ensi alkuun hajanaisena esiintyvät, muistiinpanomaiset viipaleet menneestä muodostuvat jännittävällä tavalla elokuvan lopussa kokonaisuudeksi. Kutsuako Mekasin elokuvia kauniiksi otannoiksi loputtomasta elämänvirrasta vai puhuako dokumentin kaltaisesta, mutta rakenteeltaan selkeästi rikotusta lähipiirin seurannasta ja kuvallisesta vangitsemisesta? Valinta on katsojan, mutta jotain kiehtovaa, ja koskettavaakin Mekas elokuvillaan eittämättä tavoittaa.

Parhaimmillaan elokuva on ajan ja tilan ylittävää taidetta. Huikea elokuvaelämys saa unohtamaan poppareitaan raksuttavan, voimakkaassa parfyymissa uitetun vieruskaverin, vaivalla rakennetun äänisuunnittelun kuiskailullaan peittävät kanssakatsojat ja keskellä näkökenttää uljaana kohoavan hujopin. Hienon elokuvan tarinalla tai genrellä ei ole väliä. Tärkeintä on, että se värisyttää, herättää tunteita – puhuttelee jollain tavalla.

Tampereen lyhytelokuvajuhlat tarjosivat muutamia mainioita katselukokemuksia, olankohautuksin ohitettavia ohjaustöitä sekä reaalitodellisuuden unohtamaan saaneita värisyttäviä elämyksiä.

Tänä vuonna elokuvat esitettiin teemoittain kootuissa näytöksissä, mikä sotki ainakin omaa helposti assosioivaa ajatteluani. Samoja aihepiirejä käsittelevät elokuvat sulivat yhdeksi pitkäksi filminauhaksi, mikäli elokuvassa ei ollut jotain, mikä olisi sen muista erottanut. Toisaalta joukosta erottuneet, mieleen jääneet teokset värisyttävät edelleen.

Slaavilaista melankoliaa

Tampereella näkemistäni 74 elokuvasta vaikutuin todella romanialaisesta Telkkarireissusta (Lampa Cu Caciula, 2006), Puolan elokuvakoulujen kahdesta näytöksestä ja Teppo Airaksisen ohjaamasta Metsästä (Suomi, 2006). Niissä kaikissa oli jotain, mikä sai hetkeksi unohtamaan kaiken muun.

Telkkarireissu kertoo nimensä mukaisesti työläästä telkkarinkorjausreissusta. Köyhän perheen isä ja poika raijaavat huopaan käärittyä televisionromua korjattavaksi kumpparit savivelliin upoten. Kuulostaa käsittämättömältä aiheelta elokuvalle, mutta Telkkarireissussa on sitä jotain. Isän ja pojan lyhytsanainen kommunikaatio, silkka oleminen, on totaalisen uskottavaa ja luonnollista. Tapa jolla isä kasvattaa pojastaan tunteensa kätkevää miehistä miestä, on sekin tunnistettavaa. Telkkarireissu on kuvattu kauniisti ja se onnistuu lopetuksen haastavassa lajissa: alppimarsuja parempaa loppua ei voisi elokuvalle kuvitella.

Telkkarireissun tapaista slaavilaista melankoliaa, masentavuuden ja tragikoomisuuden hallittua tasapainoa oli myös Puolan elokuvakoulujen oppilastöistä kootuissa kahdessa näytöksessä. Nuoret mestarit hallitsivat elokuvankerronnan niin upeasti, että oli totaalisen yhdentekevää heijastettiinko valkokankaalle fiktiota, dokumenttia vai animaatiota.

Mieleenpainuvimpia puolalaistöitä olivat Malgorzata Szumowskan maaseudulla elävää perhettä seuraava lyyrinen dokumentti Hiljaisuus (Cisza, 1998), nuoren, isäänsä ja elämälleen suuntaa kaivanneen tytön tarina Olet täällä (Jestes tam, 2004), sisareensa ihastuneesta pojasta kertova Melodraama (Melodramat, 2005) sekä yksi parhaista koskaan näkemistäni animaatioista, Elokuva ilman kärpäsiä (Film, Ze Mucha Nie Siada, 2004). Siipensä käräyttävän, kiivaasti kiroilevan kärpäsen sekopäistä raivokohtausta seuratessa ei naurusta meinannut tulla loppua. Suuttumuksen sokaisemana sanatkin solmuuntuvat, minkä näyttäminen pienen kärpäsen avulla on suorastaan nerokasta: ”I can’t even f***’n express myself!!?” siivekäs sankari mesoaa. Juuri näin käy isommillekin olioille, kun pinna palaa perin pohjin.

Huumoria ei ollut unohdettu muistakaan puolalaisista töistä, vaikka varsinaisia komedioita niistä ei ollut yksikään. Tummasävyinen huumori väritti varsin masentavia elokuvia juuri sopivin sävyin.

Kotimaisia

Taideteollisen korkeakoulun Elokuva- ja lavastustaiteen osaston oppilastyöelokuvien ongelma on valitettavan usein töiden sulkeutuneisuus. Laadukkaan näköiset elokuvat on toteutettu taidokkaasti, mutta niitä vaivaa sisäänpäinkääntyneisyys, joka tekee elokuvista emotionaalisesti etäisiä. Tampereella palkittu Elää, olla olemassa (Reetta Aalto, 2007) edustaa tätä vaikeasti avautuvaa, selkä edellä katsojaa päin tulevaa traumaelokuvien lajityyppiä.

Teppo Airaksisen oppilastyöelokuva Metsä erottuikin juuri tästä syystä edukseen muista ELO:n töistä. Aikaa ja tunteita käsittelevä lyhytelokuva tarjoaa monenlaisia avaimia analyyseihin aina lyhytelokuvan syvimmän olemuksen pohtimisesta elämän rajallisuuden ja ajallisuuden ruotimiseen. Metsässä jäyhät miehet ilmaisevat tunteitaan kankeasti, mutta niin uskottavasti ja koskettavasti, että elokuva pitää otteessaan pitkälle lyhyen kestonsa yli. Iäkkään isän ja kiireisimpään keski-ikään varttuneen pojan metsäretki onnistuukin siinä, missä esimerkiksi Elää, olla olemassa ei mielestäni onnistu, eli tunteiden välittämisessä.

Palkitut

Tampereen kilpailusarjojen voittajaelokuvat keskittyivät lapsiin ja nuoriin. Pääpalkinnon napanneessa Milanissa (Saksa, 2006) tarkastellaan sotaa lapsen silmin. Parhaana fiktiona palkittu Alussa (Tanska, 2006) on tunnistettavasti ja lempeydellä kerrottu tarina nuoren pojan seksuaalisen heräämisen aiheuttamasta hämmennyksestä. Kotimaisen kilpailusarjan voittanut mainio Heavy Metal (Zaida Bergroth, 2006) kertoo Hevariksi kutsutun yläkouluikäisen pikkukaupungin pojan elämästä 1980-luvun lopun Suomessa.

Elämän käännekohdissa hämmentyneinä seisovat nuoret ovat hyviä ja kiinnostavia päähenkilöitä elokuville. Nuoret ovat sympaattisia, tahattomankin hauskoja, herkkiä hahmoja. Lasten ja nuorten kautta kaikki myös moninkertaistuu, niin tunteet, tilanteet kuin tapahtumatkin. Lyhytelokuvissa, joissa tilaa ja aikaa on vain vähän, moninkertaistuminen on tarpeellinen tehokeino. Toisaalta aina värisyttävään elokuvaelämykseen ei tarvita kärpästä kummempaa katalysaattoria.

Tampereen elokuvajuhlille oli tänä vuonna ympätty kotimaisen ja kansainvälisen kilpailusarjan ohelle monta mielenkiintoista erikoisohjelmistoa. Festivaalien pääpaino oli ymmärrettävästi uudessa elokuvassa, mutta mukana oli mukavasti myös arkistoihin unohtuneita aarteita, kuten Bunuelin Andalusialainen koira. Yksi epäilemättä tärkeimmistä erikoissarjoista oli Musta Afrikka, jo ihan siitä syystä että afrikkalaisia elokuvia pääsee liian harvoin näkemään. Aki Kaurismäen elokuvista pitäviä hemmoteltiin ohjaajan lyhtelokuva-retrospektiivillä. Kaurismäki oli myös tehnyt erittäin hienot valinnat Carte Blanche-sarjaan.

Ihmisinä kaupungeissa

Megapolis-sarjan elokuvien yhteinen nimittäjä oli suurkaupunkien elämä onnenhetkineen ja vinoumineen. Festivaaliyleisölle tarjottiin omina näytöksinään ilahduttavasti niin brasilialaista kuin indonesialaistakin nykyelokuvaa. Round the world -katsaukseen oli puolestaan koottu lyhytelokuvia nimensä mukaisesti eri puolilta maailmaa. Miljoonakaupunkien arkikuvaukset onnistuivat olemaan parhaimmillaan ajatuksia herättäviä, tavanomaisista esitystavoista poikkeavia, mutta pahimmillaan sai kokea elokuvajuhlille tyypillisen esityssarjojen epätasaisuuden ja todeta elokuvien olevan toki hyvällä ajatuksella tehtyjä, mutta kaavamaisia ja jossain määrin viimeistelemättömiä.

Kiinnostavinta antia megapolis-sarjassa olivat festivaalin päävieraan Jonas Mekasin elokuvat. Festivaalin aloitusiltana esitetty Birth of a Nation näyttää satakuusikymmentä henkilökuvaa elokuva-aktivisteista ja avantgarde-elokuvantekijöistä Mekasin omintakeisella tyylillä. Ohjaajan käsivarakuvaus ja hermostunut leikkaustahti saattavat nopeasti muuttua häiritseviksi elementeiksi, mutta oikeastaan Mekasin elokuvien hienous löytyy sittenkin juuri tätä kautta. Hänen elokuvansa ovat kuin ohikiitäviä hetkiä, jonkun toisen muistoja, eivät niinkään tarinoita kuin irrallisia mielikuvia maailmasta ja sen ihmisistä.

Birth of a Nationin lisäksi ohjemistoon oli valittu neljänkymmenen lyhytelokuvan kokonaisuudesta kaksikymmentäyksi ensimmäistä. Näiden joukossa oli muun muassa tallenne Elvis Presleyn viimeisestä esiintymisestä New Yorkissa, Mozart & Elvis, sekä Saldavor Dalin vuonna 1964 järjestämistä happeningeista koostettua kuvamateriaalia. Viimeisessä Mekas-esityksessä näytettiin John Lennonin syntymäpäivä-dokumentti Happy Birthday John ja kaksi Andy Warholista kertovaa elokuvaa Award presentation to Andy Warhol ja Scenes from the life of Andy Warhol.

Mekasin ohella toinen kiinnostava festivaalivieras oli niin ikään avantgarde -elokuvia tekevä Jean-Gabriel Périot, joka voitti viime vuonna festivaalien kansainvälisen kilpailun Grand Prix’n elokuvallaan Eut-ell-été-criminelle..., joka käsittelee toisen maailmansodan jälkeen Ranskassa julkisesti nöyryytettyjä naisia, joiden epäiltiin olleen suhteissa saksalaismiehiin sodan aikana. Elokuva nähtiin myös tänä vuonna osana Périot’n erikoisohjelmistoa, joka oli varmasti festivaalin poliittisin hänen elokuviensa käsitellessä niin työväenluokan taistelua, homoutta kuin Hiroshiman tragediaakin.

Ääni ja kuva

Festivaalin yhtenä miellyttävimmistä yllätyksistä voidaan pitää Kangas svengaa -otsikon alle koottua kimaraa, joka koostui erinäisistä kuvan ja musiikin liitoista viimeisen vuosisadan ajalta. Ohjelmaan valituista klassikoista mainittakoon Slavko Vorkapichin intohimoa ja vihan tunteita upeasti visualisoiva The Furies (1934), Man Rayn dada-klassikko LaRetour A La Raison (1923) sekä Mary Ellen Buten ja Ted Nemethin muunnelma ”totaalisesta elokuvasta”, Synchrony no.2 (1936). Ehkä riemukkain mukaan valituista lyhytelokuvista oli Frank Mourisin 1970-lukulaisen herkullinen kuvatulva Frank Film. Monipuoliseen sarjaan mahtui mukaan myös muutama suomalaistuotanto, kuten Mika Taanilan oivaltavasti ohjaama Optinen ääni, jossa keskitytään tietokoneprintterien luomaan äänimaailmaan.

Nopeatempoisempien vetojen vastapainoksi tarjottiin myös rauhallisempia valintoja. Morten Skallerudin A Year Along Abandoned Road sekä erityisesti Joe Kingin ja Rosie Pedlowin Sea Change saivat yleisön vakuuttuneeksi vähäeleisillä, tyylillä ja taidolla tehdyillä ympäristökuvauksillaan. Huikean hienoja tunnelmapaloja voisi luonnehtia jopa audiovisuaaliseksi runoudeksi, mikäli ilmaus itsessään ei kuulostaisi niin valjulta.

Kokopitkiä musiikkidokumentteja esitettiin festivaaleilla kaksi: Steven Cantorin ja Matthew Galkinin loudQuietloud: A Film About the Pixies, joka hahmottelee yhdysvaltalaisyhtyeen vaiheita; ja Jerome Laperrousazin ohjaama, reggae-kulttuuriin pureutuva Made In Jamaica. Näitä kiinnostavampia olivat kuitenkin Spike Jonzen ja Michel Gondryn musiikkivideokatselmukset. Kun tarjolla on sellaisia neronleimauksia kuten Gondryn Human behaviouriin loihtima omalaatuinen metsämiljöö tai Jonzen ohjaama Christopher Walken -revittely Weapon of Choice on epäileväisemmänkin nostettava kädet ilmaan ja todettava, että oma erityinen taiteenlajinsa on tämäkin.

Ravintola Klubille perjantai-iltana järjestetty Aavikon musiikkivideosäestys oli yhtyeen ystäville takuuvarmaa herkkua. Oheisohjelmistosta mainittakoon myös Klubin afrikkalainen ilta ja Kiasma-teatterin järjestämä URB – urbaanin festivaalin ohjelmisto.

Tampereen elokuvajuhlien kilpailusarjat pitävät yllä mainettaan laadukkaana kansainvälisenä elokuvakatselmuksena. Tänä vuonna kotimaiseen kilpailusarjaan tarjottiin ennätysmäärä elokuvia. Kaikkiaan 400 ehdokkaasta dokumentteja oli 130. Kilpailusarjaan valittiin 42 elokuvaa.

Kansainväliseen kilpailusarjaan tarjottiin yli 3 000 elokuvaa, joista 1 600 oli fiktioita. Kilpailusarjaan valittiin lopulta 70 elokuvaa 36 maasta.

Suomalaisia elokuvia kansainväliseen kilpailusarjaan valittiin neljä: Reetta Ahon fiktio Elää, olla olemassa (2007), Sara Wahlin animaatio Polle (2006) ja kaksi dokumenttia, jotka Uusi Kino ennätti jo esittämään televisiossakin: Selma Vilhusen Jätkät (2006) kertoo kuolevasta kansanperinteestä ja Mika Lehtisen Numero – Elämää mitta-asteikolla 0–10 luo lyhyitä, puhuttelevia katsauksia erilaisiin elämänkohtaloihin.

Lodzista, saamelaisista ja Afrikasta

Kiinnostavien kilpailusarjojen lisäksi Tampereen valttikortti on laaja erikoisohjelmisto. Tänä vuonna erikoisohjelmiston teemoja ovat Puolan arvostettu Lodzin elokuvakoulu, saamelaiset sekä musta Afrikka.

Lodzin elokuvakoulu on toiminut kasvualustana sellaisille tekijöille, kuin Andrzej Wajda, Krzysztof Zanussi, Kazimier Karabasz ja Krzysztof Kieslowski. Kieslowski lienee nimistä tutuin ja häneen keskitytään Tampereellakin. Kieslowskin rinnalle nostetaan dokumenttielokuvaohjaaja Kazimier Karabasz, joka toimi aikanaan Kieslowskin opettajana Lodzissa. Vanhojen mestareiden lisäksi Tampereella esitellään Lodzin uusia ohjaajalupauksia Elokuvakoulujen sarjassa.

Saamelaiskulttuuria avataan Tampereella elokuvien lisäksi musiikin, kuvataiteen, kirjallisuuden ja perinteisten käsitöiden avulla. Saamelaisten virallinen itsehallintoelin Saamelaiskäräjät (Sámediggi) osallistuu tapahtumien toteutukseen.

Tampereella esitettävät saamelaisaiheiset elokuvat ovat niin arkistojen aarteita kuin uudempaakin tuotantoa. Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin uusin dokumenttielokuva Saamelainen (2006) sai Suomen ensi-iltansa tammikuussa DocPointissa. Tampereella tämä saamelaisuuden olemusta haastatteluin, myytein, runoin, joiuin ja Amocin räpein valottava elokuva kisaa kotimaisessa kilpailusarjassa. Paul-Anders Simmalta (Sagajogan ministeri, 1997) nähdään Tampereella retrospektiivi. Myös perinteisessä elokuvayössä keskitytään tänä vuonna saamelaiskulttuuriin. Veijaritarina Bázoa (2003) säestävät Klubin puolella muun muassa Wimme Saari ja inarinsaameksi räppäävä Amoc.

Mustan Afrikan elokuvataide on jäänyt muulle maailmalle valitettavan vieraaksi. Alue elää voimakkaan kehityksen aikaa niin taloudellisesti, taiteellisesti kuin poliittisestikin. Muutoskehitys on kuitenkin niin kaukana Pohjolan lintukodosta, että harvoin täällä puhutaan Tansanian, Zimbabwen, Kenian, sisällissodan murjoman Ruandan tai Ugandan infrastruktuurin kehittymisestä. Tampereen elokuvajuhlat tarttuu toimeen tilanteen korjaamiseksi ja tarjoaa kattauksen uutta afrikkalaista elokuvaa keskittyen mustimmalle alueelle, mantereen itärannikolle. Luvassa on esimerkiksi hutsin ja tutun rakkaustarina Une Lettre d’Amoure A Mon Pays (Ruanda, 2005), elokuva aidsista Chipo Changu (Zimbabwe, 2006) ja pienen pojan näkökulmasta kerrottu avioerotarina The Search (Zimbabwe, 2006).

Elokuvia ihmisraunioille

Tampereen perinteisen retrospektiivin keskiössä on – vihdoin – Aki Kaurismäki. Kaikki Kaurismäeltä nähtävät kymmenen lyhytelokuvaa on kuvattu filmille ja musiikilla on niissä keskeinen rooli – tietysti. Valkoiselle kankaalle heijastetaan esimerkiksi Rocky VI (1986), Thru the Wire (1987), Rich Little Bitch (1988), Those Were The Days (1991), These Boots ( 1992) ja Bico (2004).

Kaurismäki on myös koonnut tämänvuotisen Carte blanche -ohjelmiston. Tarjolla on kiinnostavia elokuvia ainakin John Hustonilta, Louis Lumiérelta, Octavio Cortázarilta ja Charlie Chaplinilta.

Lisäksi Tampereella on tarjolla avantgardea, 50-vuotiaan Suomen Elokuva-arkiston juhlanäytös ja paljon muuta. Tampereelle kannattaa vaivautua, sillä onko parempaa tapaa viettää päiviään tässä pahassa maailmassa, kuin elokuvilla sieluaan raviten? Aki Kaurismäen sanoin: ”Surun ja tyhjyyden väliltä valitkaamme elokuva, ainoa taidemuoto, joka enää voi koskettaa hitaasti paatuvien sydäntemme sisimmissä kammioissa vielä asustavaa ihmisrauniota.”

Lisätietoa www.tamperefilmfestival.fi.

Artisokka-festivaali (aiemmin Nainen vai Artisokka) on saanut nimensä Federico Fellinin La Stradasta. Siinä Il Matto toteaa Gesolminan näyttävän enemmän artisokalta kuin naiselta. Miksi juuri artisokalta? Millainen vihannes artisokka oikein on? Mitä tekemistä sillä on naisten tai naiseuden kanssa?

Latva-artisokka on kokoonsa nähden painava, kiinteä herkku. Sen suojalehdet ovat pehmeitä ja kätkevät sisäänsä ruoaksi käytettävän kukkamykerön. Mykeröt irrotetaan murtamalla ne poikki esimerkiksi pöydänkulmaa vasten.

Maa-artisokka ei yllättäen ole latva-artisokalle mitään sukua. Maa-artisokkaa kuvaillaan ilmavaivoja aiheuttavaksi mukulakasviksi, joka kuuluu auringonkukkien sukuun.

Artisokan sydämet ovat marinadiin säilöttyä herkkua. Vahvan, hieman kitkeränkin, makunsa vuoksi ne jakavat kokeilemaan uskaltaneiden mielipiteet. Toiset eivät voi sietää niitä, toiset eivät voi saada niistä kyllikseen.

Naisia ja artisokkia

Seitsemästä festivaalilla nähdystä elokuvasta viisi oli naisten ohjaamia. Ainoastaan Edward Nortonin tuottama ja John Curranin ohjaama romaanifilmatisointi Kirjava huntu (USA, 2006) ja Bill Condonin Dreamgirls (USA, 2006) ovat miesten ohjaamia. Niidenkin päähenkilöt ovat naisia.

Kirjava huntu on 1920-luvulle sijoittuva parisuhdedraama, jossa Naomi Wattsin esittämä uskoton nuori vaimo lähtee bakteriologi-miehensä (Edward Norton) kanssa koleraepidemia-alueelle Kiinan syrjäseuduille. Ankarissa olosuhteissa nuoripari on pakotettu kohtaamaan toisensa ja ainakin yrittämään ongelmiensa selvittämistä. Hieno näyttelijäntyö, pohdiskeleva kuvaus ja huumorilla maustettu dialogi saavat jaksamaan ylipitkän ja yllätyksettömän jäykistelyn flegmaattiseen loppuunsa saakka. Elokuvan lopetus ei todellakaan vedä vertoja alkuperäistarinan, W. Somerset Maughamin romaanin, lopetukselle. Tämä elokuva on sekoitus maa- ja latva-artisokkaa.

Dreamgirls on Broadway-musikaaliin ja The Supremesin tarinaan pohjaava epätasainen ja ylipitkä musikaalielokuva. Musiikkinumerot nousevat välillä lentoon, mutta repliikkien laulaminen on pelkästään kornia. Loppua kohti komeaäänisen Jennifer Hudsonin huikea laulukin hajoaa huudoiksi.

Dreamgirlsin toisessa pääosassa sievistelevä r’n’b-tähti Beyoncé tuntuu varovan ärsyttämästä ketään, mikä paradoksaalisesti tekee hänen valkokankaalla olemisestaan äärimmäisen ärsyttävää. Loppua kohti elokuva tuntuu lisäksi muotoutuvan yhä enemmän Beyoncén elämäkerraksi, mikä on paitsi hämmentävää myös erinomaisen epämiellyttävää. Dreamgirls onkin määriteltävä vatsanväänteitä aiheuttavaksi maa-artisokaksi.

Railakasta ruumiillisuutta

Naiselokuvan käsite saa jostain syystä ajattelemaan epärealistista romantiikkaa, hempeästi tuulessa heiluvia verhoja ja värisyttäviä suudelmia. Artisokan elokuvista hailakka hempeys oli kuitenkin kaukana. Kerronta oli kiitettävän realistista ja teeskentelemättömän suoraa. Elokuvissa myös riitti seksiä, eikä se ollut mitään viulujen säestämää varjoteatteria, vaan suoraa, rajua panemista.

Kirjavan hunnun hikisistä tropiikkipanoista Sherrybabyn (USA 2006) haavoitetun Sherryn (Maggie Gyllenhaal) holtittomaan ruumiinsa revittelyyn ja Red Roadin rajuun rakasteluun, Artisokka-elokuvien naiset olivat ruumiillisia, lihallisia, haluavia ja tuntevia ihmisiä.

Laurie Collyerin ohjaama Sherrybaby on tarina nuoresta ja viehättävästä Sherrystä (Maggie Gyllenhaal). Juuri vankilasta vapautunut Sherry yrittää pysyä erossa päihteistä ja huolehtia itsensä lisäksi myös pienestä tyttärestään. Suorituksestaan runsaasti kehuja ja Golden Globe-ehdokkuuden saanut Maggie Gyllenhaal laittaa itsensä likoon huonoryhtisen, haavoitetun Sherryn roolissa. Minut hän kuitenkin jätti kylmäksi viedessään ruumiillisuutensa kautta traumojaan ja ongelmiaan kompensoivan Sherrynsä reippaasti yli arkisen ilmaisun. Sherrybaby horjuu maa-artisokan ja artisokan sydämien välillä.

Sopivan kitkerää herkkua

Andrea Arnold on brittiläisen elokuvan kuuma nimi. Oscar-palkitun lyhytelokuvan Wasp (2004) ohjannut entinen tv-kuuluttaja aloitti elokuvauransa varsin myöhään ja suoraan huipulta. Keski-ikäisen Arnoldin otteet ovat varmat, ilmaisu omaperäistä ja itseensä luottavaa.

Red Road (Iso-Britannia 2006) on ensimmäinen The Advance Party -projektista valmistunut elokuva. Kolmelle projektiin osallistuneelle ohjaajalle annettiin tehtäväksi ohjata elokuvat, joissa kaikissa on samat Anders Thomas Jensenin (After the Wedding 2006; Mifune 1999) ja Lone Scherfigin (Italiaa aloittelijoille 2000) luomat henkilöhahmot. Red Road palkittiin Cannesissa tuomariston erikoispalkinnolla.

Red Roadissa seurataan suuresta menetyksestä toipuvaa Jackiea (Kate Dickie), joka käyttää muistojen murjomaa ruumistaan koston välineenä, kostonsa paikkana. Arnoldin esikoispitkä on tavattoman ilmaisuvoimainen, rumankaunis taideteos, joka muistuttaa Lynne Ramsayn (Ratcatcher 1999) toteavaa, raadollistakin realismia.

Glasgow’n karuun lähiöön sijoittuvassa elokuvassa puhutaan niin leveällä skottiaksentilla, että tekstityksen puuttuessa osa dialogista jäi mysteeriksi. Kielimuurin yli ponnistelu verotti siinä määrin voimia, että se häiritsi kokonaisuuden hahmottamista. Sen verran vaikuttava kokemus Red Road kuitenkin oli, että en siitä yhdellä katsomalla saanut kyllikseni. Selvä sydäntapaus siis.

Artisokka tarjosi viikonlopun verran elokuvaelämyksiä. Jalat syvällä äiti maassa, pää artisokanlatvojen huminassa ja kitkerä sydän herkullisessa marinadissa.

DocPointissa päästiin tänä vuonna herkuttelemaan aimo annoksesta tanskalaista elokuvaa. Tanska oli yksi festivaalin kohdemaista, ja teemaa toteutettiin paitsi neljäntoista elokuvan sarjalla myös merkittävillä tanskalaisilla ohjaajavierailla. Ohjelmassa oli myös keskustelutilaisuus aiheesta ”Tanskalainen menestystarina”, mutta seminaari peruutettiin ohjaajavieraiden lentojen myöhästymisen myötä. Harmillista.

Isä ja poika Leth

Suuri yleisö tuntee Tanskan elokuvamaana lähinnä Dogmasta ja Lars von Trieristä. DocPointissa nähtäväksi tuotiin tanskalaista laatua ilman oudoksuttavia dogma-käskyjä tai alati kapinoivaa ohjaajaa. Esille nostettiin erityisesti tanskalaisen kokeellisen elokuvan legenda Jørgen Leth, joka myös vieraili festivaalilla. Lethin maltillinen kokeellisuus toi elämyksiin sopivasti särmää – hänen elokuvissaan rikotaan dokumentin ja fiktioelokuvan rajoja, kerrotaan asioita runouden kielellä ja jäädytetään kameran liikkeitä.

Lethin elokuvista mieleenpainuvimpia olivat ilman muuta vanha klassikko The Perfect Human (1967) sekä elokuvan viisi uudelleenfilmatisointia The Five Obstructions -teoksessa (2003). Alkuperäisessä lyhytelokuvassa tutkitaan täydellisen ihmisen käsitettä abstraktissa ja steriloidussa ympäristössä. Kaunis nainen ja komea mies liikkuvat tyhjässä valkoisessa huoneessa kameran seuraamina, kertojanäänen pohtiessa heidän olemisensa tapoja ja syitä. Klassikon versioinneissa soppaa sekoittaa itse von Trier, joka antaa Jørgen Lethille sääntöjä uusien elokuvien tekoon. Leth on itse myöntänyt, että vaikein pala The Five Obstructions -elokuvan tekemisessä oli saada von Trieriltä vapaat kädet. Siksi kolmannen variaation tuotannossa mukana on myös Lethin poika Asger, joka auttoi isäänsä elokuvan käsikirjoittamisessa ja kuvaamisessa.

DocPointin Tanska-teeman teki erityisen mielenkiintoiseksi kahden Leth-sukupolven läsnäolo. Isä ja poika kohtasivat konkreettisesti sunnuntain Masterclassissa, jossa he tarinoivat töistään ja analysoivat metodejaan. Sukupolvien kohtaaminen näkyi kuitenkin myös festivaalin ohjelmistossa, jossa nähtiin niin Jørgenin kuin Asgerin Haïti-aiheiset elokuvat. Asger Lethin esikoisohjauksen Ghosts of Cité Soleil perjantainen näytös oli loppuunmyyty, ja suosio selittyikin elokuvan vaikuttavuudella. Klassista tarinankerrontaa lähentelevä dokumentti välitti poliittisen kaaoksen tunnelmia ja sekoitti faktan ja fiktion rajaa, joskin eri tavalla kuin isä-Lethin Haïti. Untitled -teos. Siinä missä isän Haïti-kuvaus oli muistikirjasta poimittuja runollisia välähdyksiä hujan hajan ripoteltuna, sykki pojan teos näyttävää draamaa.

Tanskan menestystarinaa

Lethien Haïtilla tehtyjen elokuvien lisäksi silmiinpistävän monet muutkin Tanska-sarjan elokuvista oli kuvattu ulkomailla. Eräänlainen kansainvälisyys tuntuikin välittyvän tästä nyky-Tanskan elokuvagalleriasta. Afganistaniin matkattiin elokuvissa Smiling in a War Zone – and the Art of Flying to Kabul sekä Enemies of Happiness. Ensimmäisessä oli kyse nimenomaan matkanteosta ja lentämisestä, jälkimmäisessä seurattiin nuoren naisen vaalityötä Afganistanin ensimmäisissä demokraattisissa parlamenttivaaleissa kolmeenkymmeneen vuoteen. Phie Ambon ja Sami Saifin liikuttavan vilpitön elokuva Family vei katsojankin mukaan Jemeniin etsimään Samin isää, ja The Swenkas sukelsi värikkääseen Etelä-Afrikkaan. Pienen tanskalaisen vaateyrityksen muotitietoista maailmanvalloitusyritystä taas seurattiin elokuvassa Punk Royal – A Brand on the Arse.

Ehkäpä kansainvälisessä otteessa onkin syy tanskalaisen elokuvan viimeaikaiseen menestykseen. Mainetta ja kunniaa Tanskan dokumenttielokuvalle ainakin on riittänyt. Maailman merkittävimmän dokumenttielokuvafestivaalin, Amsterdamin IDFAn kilpailusarjassa tanskalaiset elokuvat nappasivat kolme tärkeintä palkintoa. Yksi voittajista oli DocPointissakin esitetty, Joris Ivens -pääpalkinnon saanut The Monastery – Mr. Vig & the Nun, joka seuraa pippurista vanhaa herraa toteuttamassa unelmaansa ortodoksisen luostarin perustamiseksi vanhaan kartanoon. IDFAssa palkittiin myös Enemies of Happiness Silver Wolfilla sekä parhaana alle 30 minuutin elokuvana Erlend E. Mon My Eyes, joka DocPointissa esitettiin Aistien viemää -sarjassa.

DocPointissa laadukkaan tanskalaisen kansainvälisyyden makuun päässeet voivat syksyllä suunnata Kööpenhaminan omille festivaaleille. Vasta neljän vuoden ikäinen CPH:DOX-festivaali on noussut DocPointin rinnalle pohjoismaiden suurimpien dokumenttielokuvatapahtumien joukkoon, ja DocPointin tasokas Tanskan menestystarinaa -sarja oli laadittu yhteistyössä CPH:DOXin ja Danish Film Instituten kanssa. Syksyä odotellessa tanskalaisen herkkupalan voi kuitenkin poimia jo Artisokka-festivaalilta, jossa nähtävillä on Tanskan Oscar-ehdokas After the Wedding. Elokuvan pääroolissa nähdään Bondistakin tuttu Mads Mikkelsen, ja toisena käsikirjoittajana on Adam’s Apples ja The Green Butchers -elokuvistaan tunnettu Anders Thomas Jensen.

Listätietoja Artisokka-festivaalista: www.artichoke.lasipalatsi.fi Lisätietoja CPH:DOXista: www.cphdox.dk

Keskelle kirpeintä talvea ajoittuva pieni mutta pippurinen Artisokka-naiselokuvafestivaali tarjoaa tänä vuonna kävijöilleen monipuolisen menuun. Ohjelmistoon kuuluu Oscar-ehdokkaita, odotettuja ensi-iltoja, palkittuja naisroolisuorituksia, kiinnostavia romaanifilmatisointeja sekä häiritseviä identiteettitarinoita. Luvassa on ruokaa paitsi tunteille ja mielelle, myös useille aisteille.

Oscar-ehdokkaita

Artisokan avaa festivaalin toinen vuoden 2007 Oscar-kilpailussa huomioitu elokuva, tanskalaisohjaaja Susanne Bierin (Open Hearts, Brothers) kiitetty, odotettu draamaelokuva After the Wedding. Mads Mikkelsen näyttelee Intiasta koti-Tanskaan palaavaa maailmanparantajaa, joka joutuu kasvokkain elämänsä kipupisteiden kanssa. Anders Thomas Jensenin käsikirjoittama elokuva kisaa parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarista.

Kolme Golden Globe -palkintoa kahminut Dreamgirls on ehdolla Oscar-palkinnon saajaksi peräti kahdeksassa eri kategoriassa. Elokuva seuraa Dreamettes-tyttötrion nousua tähteyteen aikana, jolloin musta rytmimusiikki teki läpimurtoaan musiikkibisneksessä. The Supremes -lauluyhtyeen tarinaa väljästi sivuavan musikaalielokuvan tähtiä ovat Jennifer Hudson, Beyoncé Knowles ja Eddie Murphy. Visuaalisesti näyttävää elokuvaa ryydittää iskevän nostattava Motown-henkinen musiikki.

Levottomia naisia

Moniulotteisia ja liikuttavia naishenkilöhahmoja nähdään etenkin valtavirtaelokuvissa edelleen valitettavan vähän, vaikka tilanne onkin parantunut takavuosista. Artisokka-festivaalin elokuvat nostavat esiin toisenlaista naiskuvausta.

Cannesissa tuomariston erikoispalkinnon napannut Red Road on brittiohjaaja Andrea Arnoldin ensimmäinen pitkä elokuva. Glasgowin betonilähiöihin sijoittuva minimalistinen arkidraama kertoo elämän kolhiman naisen kostosta. Red Road on osa The Advance Party -projektia, jossa tehdään kolme elokuvaa samojen henkilöhahmojen pohjalta. Arnoldin julman vaikuttava elokuva on trilogiaprojektin ensimmäinen osa.

W. Somerset Maughamin romaaniin perustuva, 1920-luvun Englantiin ja Kiinaan sijoittuva Kirjava huntu on Edward Nortonin pitkäaikainen tuotantohanke. Norton näyttelee elokuvan miespääosaa, tohtori Walter Fanea, joka avioituu harkitsemattomasti yläluokkaisen Kittyn (Naomi Watts) kanssa. John Curranin ohjaama draama seuraa läheltä epäsuhtaisen avioparin ongelmia, jotka kulminoituvat paikkaansa hakevan Kittyn syrjähyppyyn.

Aina mainio Maggie Gyllenhaal nähdään Laurie Collyerin palkitun Sherrybaby-elokuvan pääosassa. Sherry on juuri vankilasta vapautunut entinen narkkari, joka on uuden elämänsä alussa. Naisen syvin toive on voittaa takaisin pieni Alexis-tytär. Gyllenhaal voitti roolityöstään parhaan naispääosanesittäjän palkinnon Tukholman elokuvafestivaaleilla.

Identiteettitarinoita

Moninaiset identiteettikysymykset askarruttavat Artisokka-festivaalin esittelemiä naisohjaajia. Intialaissyntyisen, Yhdysvaltoihin asettuneen Mira Nairin (Monsoon Wedding) ohjaama The Namesake käsittelee amerikkalaistuneiden toisen polven intialaissiirtolaisten juurettomuutta. Jhumpa Lahirin paljon luettuun, vuonna 2005 suomeksi ilmestyneeseen Kaima-romaaniin perustuva elokuva kertoo venäläiskirjailijan mukaan nimetyn bengalilaisjuurisen Gogolin tarinan.

Pratibha Parmanin komedia Nina’s Heavenly Delights avaa etnisen ja seksuaalisen identiteetin kysymyksiä sekä sulattaa hilpeästi Britannian vanhoillisten intialaisyhteisöjen luutumia. Tulista ruokaa ja kuumia tunteita yhdistelevä elokuva saattaa kotikonnuilleen Glasgowiin palaavan Nina Shahin herkullisten kiusausten äärelle.

Lisätietoja festivaalista, ohjelmistosta yms. www.artisokka.info.

Helsingin dokumenttielokuvafestivaalit vyöryttivät katsojien eteen reilut 100 erilaista näkemystä maailmasta. Viiden elokuvateatteripäivän jälkeisiä tunnelmia tiivistääkin ajatus, että todellisuuspako oli tällä kertaa kaukana pimennetyistä saleista.

Viehättävällä tavalla realismi ei ollut ainoa vallitseva suuntaus, vaan valkokankaan kuvat olivat sekä mutkattomia että vääristyneitä, vakavia ja vähemmän vakavia, shokeeraavia ja naiiveja. Ihmisen katseita elämään. Subjektiivisuus korostui kokemuksena, vaikka painotus toki vaihteli. Toisinaan korostui tekijän, toisinaan kuvattavan tai katsojan subjektiivisuus.

Ottaako vakavasti vai ei?

Osassa tarjontaa korostuivat shokkiarvot. Esimerkiksi Kaikki kaupan dokumenttisarjassa ravistellen heräteltiin katsojat näkemään kaupankäynnin rajamaita. Go to Louisa nosti esille Etelä-Amerikan työmarkkinat, jotka toimivat valkoisten työnantajien ehdoilla työmiehen jäädessä hyödykkeeksi, joka voidaan kuluttaa loppuun ja vaihtaa uuteen tai halpaan milloin tahansa. Prostitution Behind the Veil puolestaan maalasi henkilökuvia Iranin yhteiskunnallisesta tilanteesta, joka pakottaa yhä enenevästi naisia kaduille työskentelemään.

Yllättävästi realismi ja vakavuus jäivät kuitenkin huumorin jalkoihin. Useimmissa elokuvissa käytettiin virkistävällä tavalla hyödyksi joko tilannekohtaista huumoria tai ironiaa ja parodiaa. Puolalainen How It’s Done kertoi, miten konsulttifirma muokkasi peruskansalaisesta hetkessä pesunkestävän poliitikon. Vaikka maan poliittisen rakenteen tunteminen varmasti avaisi elokuvaa entisestään, ironia lyö jo maallikkoa kasvoihin sellaisella voimalla, ettei auta kuin kieriskellä teatterin penkillä – naurusta. Alkuvaiheen idols-kisamaisesta alkukarsinnasta, jossa äitinsä tarpeen tullen myyvät henkilöt menevät jatkoon, siirrytään poliittisen identiteetin etsintään, joka noudattaa enemmän kysynnän kuin oman mielipiteen oikkuja.

Huumori piristi ja rentoutti festivaalien tunnelmaa, joka oli välitöntä jo niinä lämpiön hetkinä, kun odoteltiin myöhässä olevien näytösten alkamista. Vaikka festivaalit levittäytyivät Helsingin eri elokuvateattereihin, onnistui tapahtuma pysyttäytymään kiinteänä ja omailmeisenään. Tätä auttoivat oheistapahtumat ja seminaarit, jotka nostivat esille festivaalin keskeisiä teemoja: Tanskaa, Meksikoa, muistin ja subjektiivisuuden kysymyksiä.

Havainnoijan matkassa

Itse keskityin Errol Morris retrospektiiviin, jossa esitettiin kahdeksan ohjaajan dokumenttia ja yksi dokumentti itse ohjaajasta, jonka ura alkoi vedonlyönnistä. Werner Herzog haastoi tämän yksityisetsivänäkin toimineen miehen tekemään elokuvan sanomalla, että hän söisi kenkänsä, mikäli ensi-iltaa Morrisin tuotannolle ikinä järjestettäisiin. Festivaaleillakin esitetyssä Werner Herzog Eats His Shoe pätkässä haastaja pitää lupauksensa, vieläpä oikein dokumentoidusti.

Houkutus tutustua kerralla laajaan läpileikkaukseen yhden ohjaajan tuotannosta oli vastustamaton. Jälkikäteen tarkasteltuna idea oli myös onnistunut. Sarjaa katsoessa alkoivat yksittäisten sisältöjen lisäksi korostua ohjaajan tuntomerkit ja tyyli: Kerronta, joka pohjautuu haastateltavien kertomuksiin. Rytmi, jossa eri näkökulmat vuorottelevat koko ajan. Kuvaus, joka vaihtelee henkilökuvien ja kuvituskuvien kesken. Tällä jatkuvalla visuaalisen ja kertojan äänen vaihtelulla elokuviin rakentuu odottamattomia asemointeja ja niiden ansiosta ironisia näkökulmia.

Morrisin kerronnassa pienistä palasista muodostuu aina suurempi kuva kuin se tapaus, josta haastateltavat on pyydetty puhumaan. The Thin Blue Line elokuvassa ihmiset kertovat poliisinmurhan tutkimuksista, oikeudenkäynnistä ja tuomiosta. Samalla dokumentti piirtää yksityiskohtaisen kuvan Amerikkalaisesta oikeuskäytännöistä ja asenteista. Fast, Cheap & Out of Control ei kerro vain haastateltavien intohimoisista elämäntöistä eläintenkesyttäjänä, robottisuunnittelijana, puutarhurina tai kaljurottatutkijana. Sen sijaan mukaan limittyy kertomus ihmisen suhteesta luontoon, hänen halustaan hallita, ymmärtää, ylittää ja ohjata luontoa.

Kotimaiset voitonjuhlat

Morrisin retrospektiivi muodosti kuvan ohjaajasta, joka tarkkaavaisesti rakensi hyvinkin yksityiskohtaisia kuvia nykyelämästä ja ihmisistä. Silti hienovaraisuus ja huumori korostuivat virkistävimmin festivaaleilla esitetyissä kotimaisissa ensi-illoissa.

Erityisesti mieleeni jäivät Visa Koiso-Kanttilan Talvinen matka ja Taru Mäkelän Saalis. Talvinen matka jatkaa Koiso-Kanttilan edellisen elokuvan Isältä pojalle -teemaa isän ja pojan välisestä vaikeasta suhteesta. Nyt kerronnassa lomittuvat upealla tavalla ohjaajan veljen Kallen ponnistelut lauluopinnoissa ja itsensä ja isänsä hyväksymisessä. Vaikka omien haavojen puimista ja käsittelyä ei alleviivata elokuvassa, toistuvat lauluharjoitukset ja virheistä oppiminen muistuttavat oivaltavasti tapaa, jolla ihminen käsittelee menneisyyttään.

Saalis puolestaan kertoi kutkuttavan tarinan Mäkelän elokuvaperheestä. Tässä tarinassa punoutuivat yhteen sukukokemukset, suomalaisen elokuvamaailman pienoishistoriikki ja erityisen mielenkiintoinen lapsen näkökulma aikuisten maailmaan. Tarinaa kerrotaan suvun kuopuksen näkökulmasta ja lapsen terävät, mutta aikuisten näkemyksestä poikkeavat ajatukset tekevät vaikeistakin asioista maanläheisiä ja huumorintajuisia. Kyseessä on elokuvasta kulttuurimuotona kiinnostuneille loistava epookki, mutta mahtava tarina myös jokaiselle, jolla on sukulaisia.

Nämä festivaalit muistuttivat ensinnäkin, että dokumentin ei todellakaan tarvitse vain toisintaa maailmaa, vaan luoda siitä ajatuksia tai tunteita herättäviä kuvia. Toiseksi tapahtuma todisti myös, ettei suomalaisella dokumenttielokuvalla ole mitään hävettävää kansainvälisessä vertailussa. Sen verran raikkaita olivat tämän vuoden kotimaiset esitykset.

Keskellä tammikuun sadetta ja pimeyttä näkyy tervetullut valonpilkahdus, kun Helsingin dokumenttielokuvafestivaali DocPoint tekee tuloaan. Mikäpä sen mukavampaa, kuin tallustella töiden jälkeen viimaa pakoon elokuvateatteriin ja viihtyä hetki laadukkaan elokuvan parissa. Tai vaikka varata kuun viimeinen viikonloppu kokonaan dokkareille ja ryntäillä pää kolmantena jalkana teatterista toiseen ahmien noita välähdyksiä todellisuudesta. Loistava suunnitelma! Mutta mitä oikein mennä katsomaan?

Tanskalaista laatua ja meksikolaisia harvinaisuuksia

DocPointin kohdemaina ovat tänä vuonna Tanska ja Meksiko. Yhteistyössä Kööpenhaminan dokumenttielokuvafestivaalin CPH:DOXin ja Danish Film Instituten kanssa Suomeen on tuotu kolmetoista viimeaikaista tanskalaisohjausta sekä yksi klassikko 1960-luvulta. Pohjoismaisen dokumenttielokuvan kärkimaa esittäytyy kaikessa monipuolisuudessaan tarjoten ajankohtaisia aiheita niin kansainvälisestä politiikasta kuin tanskalaisesta katumuodistakin.

DocPointin päävieraana on dokumenttielokuvaohjaajien legenda, tanskalainen Jørgen Leth. Kokeilevasta ja genrerajoja rikkovasta elokuvastaan tunnettu Leth toimii festivaalin Masterclassin vetäjänä yhdessä poikansa, elokuvaohjaaja Asger Lethin kanssa. Tämä isän ja pojan, veteraanin ja aloittelijan kohtaaminen luennoitsijoina on kansainvälisestikin ainutlaatuinen tapahtuma, joka epäilemättä jättää pysyviä muistijälkiä. Kahden sukupolven Leth-ohjauksia on tarjolla myös festivaaliohjelmistossa. Must-see -elokuvia ovat ainakin Jørgen Lethin avainelokuva The Perfect Human (1967) sekä The Five Obstructions (2003), jossa Lars von Trier haastaa Lethin tekemään klassikostaan viisi uutta versiota.

Mexico Cityn ensimmäiseltä dokumenttielokuvafestivaalilta DOCSDF:ltä DocPointiin on poimittu yhdeksän elokuvaa. Meksikon tärkeimpiin dokumentaristeihin kuuluu Juan Carlos Rulfo, jonka töistä festivaalilla nähdään sekä ohjaajan kirjailija-isästä kertova vanhempi doku-fiktio I Forgot, I Don’t Remember että uudempi elokuva In the Pit suurkaupungin valtavimmasta rakennustyömaasta. Meksikolaista makua tarjoavat myös Sergei Eisensteinin kesken jääneestä Que Viva Mexico! -elokuvasta postuumisti valmiiksi saatetut versiot Time in the Sun ja Da zdravstvujet Meksika!

Varma valinta: yleisön suosikit

Liki yhdeksänkymmenen näytöksen joukosta voi olla vaikea valita sopivaa katseluelämystä. Tässä apuun kuitenkin tulee Winners & Bestsellers -sarja, johon on koottu suuren yleisösuosion saaneita ja lukuisia palkintoja kahmineita elokuvia. Takuuvarmasti hyviä valintoja.

Varaslähdön festivaaliin voi ottaa jo lauantaina 13.1. katsomalla Euroopan elokuva-akatemian parhaan dokumenttielokuvan palkinnon vuonna 2005 voittaneen elokuvan Workingman’s Death. Michael Glawoggerin vahva dokumentti työn raskaan raatajista eri puolilla maailmaa todistaa, ettei ruumiillinen työ ole vielä maailmasta häviämässä. Keskiviikkona, varsinaisen festivaalin alkaessa, taas on näytillä saman palkinnon seuraavana vuonna voittanut Into Great Silence, jossa päästään hiljentymään kartusiaanimunkkien luostariin.

Tutustu Errol Morrisiin!

Jos nimi Errol Morris ei jostakin syystä sano yhtään mitään, on DocPointissa oiva tilaisuus tutustua mieheen. Festivaalin ohjelmistossa on paitsi Kevin McDonaldin ohjaama henkilökuva A Brief History of Errol Morris myös kaikki Morrisin pitkät dokumenttiohjaukset. Retrospektiivi tarjoaa Morrisinsa tuntijoillekin elämyksiä esittämällä Suomessa harvoin nähdyt ohjaajan ensimmäiset työt.

Errol Morris voitti parhaan dokumenttielokuvan Oscar-palkinnon vuonna 2004 elokuvallaan The Fog of War: Eleven Lessons from the Life of Robert S. McNamara. Elokuvan keskiössä on Yhdysvaltain entinen ulkoministeri, Vietnamin sotaa puoltanut Robert McNamara, joka pyrkii selittämään tuhoisia valintojaan parhain päin. The Fog of War on oiva osoitus elokuvan mahdollisuudesta toimia oppaana historiaan, joka kirjoitettuna on aina yksiulotteisempi.

Kaksi suurta ovat läsnä Morrisin ja fyysikko Stephen Hawkingin kohtaamisessa elokuvassa A Brief History of Time. Hawkingin samannimiseen kirjaan pohjautuva elokuva käsittelee universumin kokoisia arvoituksia, joihin fyysikko itse tarjoaa vastauksia. Samalla kuitenkin päästään tutustutaan Hawkingiin myös henkilönä.

Antoisaa Morris-retrospektiiviä täydentää Les Blankin Gates of Heaven -elokuvan ensi-illassa kuvattu lyhytelokuva Werner Herzog Eats His Shoe. Siinä Herzog vedonsa Errol Morrisille hävinneenä tekee juuri sen, mitä elokuvan nimi lupaa, eli syö kenkänsä – keitettynä.

Kotimaista elokuvaa useassa sarjassa

Lukuisten ulkomaisten makupalojen lisäksi DocPointissa on tarjolla myös tuhti annos suomalaisia dokumentteja. Kotimaisessa esityssarjassa nähdään peräti kaksitoista elokuvaa, ja lisäksi oppilastyösarjassa yhdeksän. Nämä dokumentit on viisihenkisen valintaraadin voimin karsittu kaikkiaan 80:n esivalintaan ilmoittautuneen elokuvan joukosta.

Festivaalin avaa Anastasia Lapsuin ja Markku Lehmuskallion elokuva Saamelainen. Dokumentissa etsitään rohkeasti vastausta kysymykseen siitä, mitä on olla saamelainen 2000-luvulla. Heti avajaisnäytöksen perään nähdään Anne Laurilan koskettava dokumentti Isä Meidän. Elokuvassa seurataan kahden vuoden ajan Laurilan ja hänen alkoholisti-isänsä yhteiseloa. Hieman erilaisen perheen, tai oikeammin suvun, tarina tuodaan näytille Taru Mäkelän elokuvassa Saalis, jossa katsoja tutustutetaan haastattelujen ja kaitafilmien sekä ohjaajan kerronnan kautta Mäkelän elokuvasukuun sekä suomalaisen elokuvan historiaan.

Kotimaista elokuvaa on tarjolla myös Apollo-sarjassa, jonka on elokuva-arkiston kätköistä koostanut tämänvuotisen Apollo-palkinnon voittanut dokumenttielokuvan tutkija Ilkka Kippola. Sarjan viisi näytöstä vievät katsojan muun muassa muistin ja ystävyyden äärelle sekä sotatuntojen pariin. Apollo-näytösten ohella historian havinaa on myös 1960- ja 70-lukujen televisiodokumenttien sarjassa, jossa seurataan suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutosta.

…ja paljon, paljon muuta

Mitä enemmän tulevan DocPointin ohjelmistoon tutustuu, sitä enemmän joukosta paljastuu toinen toistaan kiinnostavampia elokuvia. Sarjojakin on edellä mainittujen lisäksi vielä monia muita. Kaikki kaupan? -sarja pohtii kaupallisuuden vaikutuksia inhimillisyyteen, kun taas Aistien viemää erittelee kokemuksia maailmasta eri aistielämysten, tai niiden puuttumisen, kautta. Erikoisnäytöksiin on koottu erityisen ajankohtaisia tai puhuttelevia elokuvia, DOCView-sarjaan taas elokuvatuotantoa Itämeren alueelta. Onpa DocPointin yhteydessä vieläpä lasten ja nuorten dokumenttielokuvatapahtuma DOKKINO, joka teemalla ”Mä tykkään musta!” lähestyy nuorten maailmaa.

Elokuva-yltäkylläisyyden kruunaavat DocPoint-keskustelutilaisuudet, joita festivaalin aikana järjestetään peräti viisi. Kiinnostavia teemoja voi syventää kuulemalla vaikkapa tanskalaisia dokumenttielokuvan tekijöitä tai pohtimalla dokumenttia historiakäsityksen tunnetulkkina yhdessä Ilkka Kippolan kanssa. Ajatuksia herättäneitä elokuvia voi myös puida ohjaaja Timo Korhosen johdolla dokumenttielokuvanteon moraalia käsittelevässä seminaarissa.

Lisätietoa festivaalista osoitteessa www.docpoint.info

Lontoon elokuvajuhlat huikaisivat laajuudellaan, yleisöystävällisyydellään, julkisuudellaan ja julkkiksillaan. Kauneinta syksyään eläneen kaupungin keskustaan, Odeon-teatterin eteen, levitetyllä punaisella matolla näyttäytyivät esimerkiksi Kate Winslet, Ben Affleck ja Matt Damon, sekä eräs kazakstanilainen toimittaja. Punaisen maton ympärille pakkautui jo hyvissä ajoin äänijänteitään notkistanut ihmismassa, jolle festivaalin paras anti oli sillä matolla.

Tämän ihmismassan näkeminen herätti miettimään, että käynnissä olivat kahdet juhlat. Toisille ne olivat hedonistiset kaksi viikkoa audiovisuaalisessa ekstaasissa. Toisille samat festivaalit olivat idolikulttuurin juhlapäivät, jotka tarjosivat mahdollisuuden nähdä vilauksen ihaillusta näyttelijästä tai ohjaajasta, tuottajasta tai kuvaajasta. Molemmille ryhmille oli tarjolla hetki utopiassa, pakotie arjen harmaudesta.

Kaipausta ja vanhaa kunnon iloa

Festivaalin 180 pitkää ja satakunta lyhyttä elokuvaa olivat Berliinin, Cannesin, Venetsian ja Sundancen festivaalien ohjelmistoista tuttuja, kehuttuja ja palkittuja teoksia. Festivaalien festivaali tekeekin parissa viikossa kymmeniä kulttuuritekoja tarjotessaan yleisölle mahdollisuuden nähdä elokuvia, joista useimmat eivät ole tulossa teatterilevitykseen Iso-Britanniassa.

Ohjelmiston kaksi ehdotonta helmeä olivat saksalaisen Valeska Grisebachin Longing (Sehnsucht, 2006) ja amerikkalaisen Kelly Reichardtin Old Joy (2006). Molemmissa elokuvissa on yksinkertaisuudessaan nerokas, täydellisen uskottava tarina ja samastuttavat, kiinnostavat henkilöt. Pääosassa ovat vahvat tunteet ja tunnelmat, avara kerronta jättää tilaa tulkinnoille. Molemmat ovat rohkean omaperäisiä, näkemyksellisiä elokuvia.

Longingissa seurataan nuorta, suoraselkäistä, palomiestä, Markusta (Andreas Müller). Markus on vaitonainen mies, joka pyrkii hyvään ja kaipaa jotain määrittelemätöntä. Selittämättömän kaipauksen seuraaminen johtaa kuitenkin tilanteeseen, jossa hänen on mahdotonta toimia oikein kaikkia kohtaan. Ristiriitatilanne ajaa nuoren miehen henkilökohtaiseen kriisiin. Taustalla kuljetetaan Romeon ja Julian klassista rakkaustragediaa, kuin muistutuksensa siitä, kuinka kaikki on jo ainakin kertaalleen kerrotun toistoa. Tunnustaessaan tarinansa kuluneisuuden, elokuva saa odottamatonta tuoreutta ja kasvaa pelkkää pastissia syvemmäksi tragediaksi.

Old Joy on Jon Raymondin samannimiseen novelliin pohjaava kompakti kulttipätkä. Muusikko Bonnie ”Prince” Billynäkin tunnetun Will Oldhamin ja Daniel Londonin esittämät kaverukset Kurt ja Mark lähtevät vuosien jälkeen viettämään yhteistä viikonloppua erämaahan. Oldhamin Kurt on tapahtumien liikkeelle paneva voima, tarinoidensa kautta ystävyyden, mieheyden, muutoksen ja rakkauden teemoja pohtiva hurjan hieno mies. Londonin Mark on hiljaisempi, etäisempi ja varautuneempi kuuntelija, tilanteiden kehittymisen kannalta välttämätön läsnäolija. Old Joy on kuin toinen, pienempi ja syvempi, versio Annie Proulxin Brokeback Mountain -novellista.

Kylmää, raastavaa rakkautta

Turkkilaisen Nuri Bilge Ceylanin (Uzak, 2003) uusin elokuva Climates (Iklimer, 2006) on kriisiin joutuneen rakkauden tarina. Vanhemman miehen ja nuoremman naisen avioliitto on särkymässä. Molemmat ovat onnettomia, mies lisäksi uskoton. Pariskunnan tiet eroavat vain yrittääkseen yhtyä uudelleen. Elokuvaa on varmasti tehty vereslihalla, tunteet tuntuvat kuitenkin paikoin liioitelluilta. Elokuvaan tuo ristiriitaisen lisänsä se, että aviokriisiä potevaa pariskuntaa näyttelee tosielämän aviopari Nuri Bilge ja Ebru Ceylan.

Iranilaisessa Time Frozessa (Ali Reza Amini, 2006) on kylmä. Nuori nainen kahlaa, ryömii, konttaa ja juoksee lumessa, loskassa, jäässä ja sohjossa. Hän on pyrkimässä vartioidun rajan yli, mutta pakoa jarruttaa anonyymin rakastetun odotus. Yksinkertainen idea ja ankara miljöö ovat kiinnostava lähtökohta tälle monologin varassa kulkevalle elokuvalle. Alkuasetelman asettamaa lupausta ei kuitenkaan valitettavasti lunasteta, monologi on jankkaava ja yksitasoinen, hahmo ja tapahtumat jäävät epäselvyydessään etäisiksi.

Kylmäksi jättää myös Running Stumbled (USA, 2006). Se on nuoren John Maringouinin tutkielma omasta, tärviölle joutuneesta, isästään. Valitettavasti tämä vajaasti taustoitettu tarina on kuin valkokankaalle heijastettua tosi tv:tä. Ohimennen mainitaan isän olleen joskus komea ja kunnianhimoinen, mutta kiinnostavaan kysymykseen, mikä meni vikaan, ei anneta vastausta.

Tiikereitä ja lupauksia

Nuoren Cam Archerin nimi on syytä laittaa muistiin. Muiden muassa Gus Van Santin tuottama Wild Tigers I Have Known (USA, 2006) on aidosti ja rohkeasti erilainen elokuva. Se on pintatasoltaan kertomus nuoren pojan seksuaalisesta heräämisestä, aihe, jota Archer on käsitellyt aiemmissakin töissään. Elokuvassa riittää kauniita poikia, hivelevää musiikkia, huikeaa luonnon kuvausta ja hauskan herkkiä unijaksoja. Elokuvan muoto on kokeellinen ja niin omaperäinen, että vaikka työ paikoin horjahteleekin, pelkkä muodon kiinnostavuus kannattelee sitä näiden heikompien hetkien yli. Wild Tigers I Have Known on vahva lupaus tulevaisuuteen.

Lupaava on myös norjalainen Joachim Trier. Hänen lyhytelokuvansa Procter (2002) kahmi lukuisia palkintoja ja mainetta nuorelle ohjaajalle. Hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa Reprise (2006) on vielä hieman keskeneräinen ja paikoin turhan laajalle leviävä, mutta kaiken kaikkiaan lupaava ja kiinnostava ohjaustyö.

Pettymyksiä

Suurimmat pettymykset aiheutuivat näkemättä jääneistä elokuvista. Lukas Moodyssonin Container (Ruotsi, 2006), Roger Michellin Venus (Iso-Britannia, 2006) Ying Lianin Taking Father Home (Kiina, 2005) ja Tsai Ming-Liangin I Don’t Want to Sleep Alone (Malesia, 2006) ja My Stinking Kid (Taiwan, 2004) tulevat toivottavasti vielä jossain vastaan.

Lyhytelokuvanäytökset tarjosivat yllättävän paljon pettymyksiä. Mainitsemisen arvoisia ovat oikeastaan vain norjalaisen Bobbie Peersin royandersonmaisen lakoninen Sniffer (2006) ja ruotsalaisen Jonas Odellin eri tekniikoin toteutettu animaatio Never Like The First Time! (Aldrig som den första gången!, 2006).

Pettymyksen aiheuttivat myös isolla rahalla tehdyt, Suomenkin teattereihin todennäköisesti saapuvat Little Children (USA, 2006) ja Breaking and Entering (Iso-Britannia, 2006).

Näyttelijänä (mm. Eyes Wide Shut, 1999) uransa aloittaneen Todd Fieldin ohjaama Little Children alkaa lupaavasti, mutta hajoaa pian joka suuntaan sohivaksi sillisalaatiksi. Alussa varsin kiinnostavat hahmot jäävät lopulta ohuiksi tyypeiksi. Eritoten pedofiilihahmon käsittely on kliseisessä stereotyyppisyydessään pelkästään vastenmielistä.

Anthony Minghellan (Englantilainen potilas, 1996; Cold Mountain, 2003) uutuus, Breaking and Entering, on komea ja suuri, isoilla nimillä tähditetty elokuva, joka kumisee onttouttaan. Kliseistä kliseisemmät hahmot ja ennalta arvattavat juonenkäänteet ovat turhauttavan tylsiä ja epäkiinnostavia. Elokuvan kohokohta tuli sen jo loputtua vessajonossa, jossa ikääntynyt naishenkilö selitti silmät loistaen heränneensä näin aikaisin ihan vain Jude Law’n takia. Hymyilytti. Siinä se oli. Jude Law’iin kiteytyi näiden festivaalien kaksijakoisuus.

Suomen ainoa vain lesbo- ja homoelokuviin keskittyvä festivaali Vinokino täyttää tänä vuonna 15 vuotta. Ensimmäistä kertaa myös Tampereelle ja Ouluun laajeneva festari aloittaa 3.–5.11. Turussa Kino Thaliassa, ja jatkaa siitä Tampereelle 6.–8.11., Ouluun 9.–10.11. ja Helsinkiin 9.–12.11.

Festivaalin tämän vuoden teemoina ovat nuoret ja porno. Nuoret teemana on osuva, onhan Vinokino itsekin ehtinyt teini-ikään. Festivaalikoordinaattori Marko Rumbin kertoo hyvän syyn myös pornoteemalle.

– Tähän pornoteemaan sisältyy pieni sisäpiirin vitsi. Meillä on välillä ollut todella vakaviakin aiheita, kuten ihmisoikeudet, mutta monet ovat silti pitäneet Vinokinoa vain homojen seksi- ja pornofestarina. Naureskelimme, että miksi emme siis tekisi sellaista.

Turun ja Helsingin lisäksi festari matkaa tänä vuonna myös Ouluun ja Tampereelle. Sosiaalinen tilaus Vinokinolle onkin Rumbinin mukaan kova.

– Pidän festaria erittäin tärkeänä tapahtumana. Kuinka monta vuosittaista tapahtumaa Suomessa on ei-heteroille? No, onhan nykyisin Pride ja munaristeily, mutta Vinokino tarjoaa kuitenkin muutakin kuin biletystä.

Perinteiset Vinokino-bileet on silti tarjolla Turussa Klubilla, Humalistonkatu 8 lauantaina 4.11., ja Helsingissä ravintola Kaisaniemessä lauantaina 11.11.

Brittiläistä dogmaa ja Almodovar-henkistä komediaa

Festarin järjestäjän mukaan Vinokinon helmiin lukeutuu tänä vuonna niin draamoja kuin komedioitakin. Rumbin valitsee omat suosikkinsa nuoriso- ja seksiteemojen ulkopuolelta.

– Tämän vuoden elokuvista draamapuolella ehdoton suosikkini on dogma-tyyliin tehty Gypo, jossa vahva tarina kyllä korvaa kaikki mahdolliset tekniset puutteet. Komediapuolella huippuja taas ovat Adam & Steve, enemmänkin homoskenen oma elokuva, joka nauraa osuvasti itselleen, ja espanjalainen Queens, joka on sitten enemmän mainstreamiä..

Festivaalin tiedottaja Maria Bregenhøj taas suosittelee elokuvia laidasta laitaan, mutta Rumbinin tavoin hänen erityisesti odottamiinsa elokuviin lukeutuvat juuri kautta aikojen ensimmäinen brittiläinen dogma-elokuva Gypo, ja myös espanjalainen Queens.

– Se kuulemma hauskuttaa alkuaikojen Almodovar-hengessä ja siinä viliseekin tuttuja Almodovar-naisia. Sitten on laadukas saksalainen draama Unveiled, joka oli tänä vuonna Espoo Cinéssäkin. Lisäksi yksi mielenkiintoinen on The Blossoming of Maximo Oliveiros, koska Suomessa näkee todella harvoin filippiiniläistä elokuvaa. Ja sitten minua kiinnostaa vielä ranskalainen rakkaustarina Looking for Cheynne.

Leffoja teinirakkaudesta, keskustelua pornosta

Nuorisoteemaan liittyviä elokuvia on The Blossoming of Maximo Oliveiron lisäksi yhdysvaltalainen, katoliseen tyttökouluun sijoittuva Loving Annabelle, jossa opettaja rakastuu oppilaaseen, sekä kanadalainen kaapista ulos -kasvukertomus Whole New Thing. Vinokino esittää myös esimerkiksi seitsemän lyhytelokuvan mieskoosteen, jossa on esillä teini-ikäisten tarinoita muun muassa Ruotsista ja Australiasta.

Seksi- ja pornoteemaan liittyen festareilla järjestetään Turussa vain naisille suunnattu englanninkielinen tilaisuus Enjoy Lesbian Porn, jossa saksalainen ohjaaja Manuela Kay puhuu ja esittää videonäytteitä, ja Helsingissä taas pidetään Puhutaan pornosta -keskustelutilaisuus. Elokuvissa on esillä esimerkiksi prostituoidun rakastumisesta kertova kolmiodraama Boy Culture, sekä Gay Sex in the 70s -dokumentti, joka nimensä mukaisesti esittelee homoseksin esiinmarssia 1970-luvulla.

Tarkemmin festivaalista www.vinokino.fi.

Marraskauhua

Pimenevät illat ja syysmyrskyt ovat otollista aikaa kauhuelokuvalle. Valtavirrassa nähdään harvemmin pienempiä kauhutuotantoja saati vanhempaa elokuvaa, joten kauhuun keskittyneet pienfestivaalit tuovat tervetullutta tarjontaa kauhuelokuvan ystäville. Nyt marraskuussa kauhua on tarjolla niin Iissä kuin Turussa.

IIkissä kovatasoinen kilpailusarja

IIK-kauhuelokuvafestivaali järjestetään Iissä, 37 kilometriä Oulusta pohjoiseen 3.–4. marraskuuta. Festivaalien ohjelmistossa nähdään kiinnostavia elokuvia eri vuosikymmeniltä. Tarjolla on muun muassa mykkäkauhua edustava saksalaisteos Golem: miten hän tuli maailmaan (1920). 1970-luvun tunnelmia tarjoavat Uhrijuhla (1973) ja Dr. Black, Mr. Hyde (1976). 80-luvun kauhusta esillä ovat Maniac – nukkemurhaaja (1980) ja italialainen Zombi Holocaust (1980). Uudempaa kauhuakaan ei ole unohdettu, sillä ohjelmistossa nähdään australialainen Wolf Creek (2005) ja yhdysvaltalainen Reeker (2005).

Festivaalin kauhulyhytelokuvakilpailu on tänä vuonna kovatasoinen. Kilpailuun tuli määräaikaan mennessä 12 alle kymmenminuuttista elokuvaa. Töistä suuri osa on oppilastöitä eri media-alan oppilaitoksista, mutta niille antaa rajun vastuksen ammattilaisten ja konkareiden kilpailutyöt.

Näytökset ovat Iin työväentalolla ja kauhulyhytelokuvat esitetään kahdessa sarjassa, perjantaina 3.11. kello 18.15 ja lauantaina 4.11. kello 15.30. Kilpailun voittajat palkitaan festivaalin päätösklubilla lauantai-iltana.

Lisätietoja festivaalin kotisivulta: www.iikfestivaalit.net

Hurme hemmottelee kauhun ystäviä Turussa

Kauhuelokuvafestivaali Hurme tuo Turkuun marginaalielokuvia täysi-ikäisille katsojille 10.–11. marraskuuta. Festivaali järjestetään tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Kino Thaliassa näytetään perjantain ja lauantain aikana kauhuelokuvia eri vuosikymmeniltä. Tapahtuman kruunaa lauantaina metallimusiikista täyttyvä päätösklubi S-Osiksella, jossa kolme paikallista bändiä saa näyttää kyntensä.

Turussa nähdään osin samaa kauhua kuin Iissä, sillä Hurme tuo Thalian valkokankaille myös elokuvat Dr. Black, Mr. Hyde, Maniac – nukkemurhaaja, Zombi Holocaust (Dr. Butcher M.D.) ja Reeker. tarjolla ovat myös italialaisen Lucio Fulcin klassikkoelokuva Zombie Flesh-Eaters ja aasialainen erikoisuus Crocodile (aka Chorake, 1981).

Näytökset Kino Thaliassa (Hansakortteli) ja Päätösklubi S-Osiksella, jossa esiintyvät Ablaze in Hatred, Autere ja Behind the Drama.

Lisätietoja festivaalin kotisivuilta: www.hurme.org

Turussa 19–22.10. järjestettävä kuudes Etnia-filmifestivaali esittelee tänä vuonna afrikkalaista elokuvaa ja kulttuureja. Pääpaino festivaaleilla on dokumenttielokuvissa, mutta myös monta mielenkiintoista fiktioelokuvaa on tarjolla.

Angolalaisen O’Heróin ohjanneen Zézé Gamboan piti alun perin saapua festivaalivieraaksi, mutta joutui perumaan osallistumisensa kuvauskiireiden takia. Hänen tilalleen vieraaksi varmistui viime hetkellä senegalilainen Cheikh N´diaye, jonka elokuva L’appel des arènes saa festivaaleilla myös Suomen ensi-iltansa. ”Hänen tulonsa varmistui vasta perjantaina 13. päivä, joten aika tiukassahan tuo oli”, kertoo festivaalikoordinaattori Tommi Laitinen Etniasta.

Festivaalivieraiksi N´diayen lisäksi saapuvat beniniläinen Idrissou Mora Kpai, jolta on esillä dokumenttielokuvat Arlit: la deuxieme Paris ja Si-Gueriki; sekä israelilaistuotantoa olevan Cry of the Owl -dokumentin ohjaaja Erez Laufer ja tuottaja Dori Caspi. Kongolainen pygmiasiantuntija Marius Billy saapuu myös keskustelemaan pygmi-aiheisista elokuvista.

Oheistapahtumiin kuuluvat lauantaina päivällä järjestettävä keskustelutilaisuus, johon osallistuvat kaikki festivaalivieraat, ja illalla taas on vuorossa Aboa Vetus -museossa afrikkalaisen musiikin ilta, jossa lavalle nousee senegalilainen Malang Cissokho.

Fiktioelokuvissa painia ja perinteiden painetta

Tommi Laitinen nimeää omiksi festivaalisuosikeikseen burkinafasolaisen Delwenden ja keskiafrikkalaisen Le silence de la forêt’n, jotka kummatkin saavat viikonloppuna Suomen ensi-iltansa. Delwende käsittelee osittain tositapahtumiin perustuvaa naisen kohtaloa noituussyytösten keskellä, kun Le silence de la forêt taas kuvaa Euroopasta palaavan miehen sopeutumisesta takaisin Afrikkaan, muuttoa pygmien keskuuteen ja yritystä muuttaa näitä.

Festivaalivieras Cheik N´diayen ohjaustyö L’appel des arènes kertoo yhtä lailla painista ja ongelmallisesta suurkaupunkielämästä Dakarissa. Cannesissa Un Certain Regardilla palkittu ohjaajalegenda Ousmane Sembenen Moolaadé taas on jo Sodankylän elokuvajuhlilla 2005 nähty, mutta silti huomionarvoinen teos. Pääosassa on tyttöjä ympärileikkaukselta suojeleva nainen ja tämän aiheuttama kuohunta malilaisessa kylässä. ”Moolaadé on malliesimerkki afrikkalaisessa elokuvassa tavallisesta aiheesta, velvoittavien perinteiden ja modernistumisen paineiden aiheuttamasta yhteentörmäyksestä”, Saija Holm kirjoitti Wider Screenissä 2/2005.

Dokumenteissa teemana alkuperäiskansat

Festivaalin dokumenttielokuvat painottuvat entiseen tapaan alkuperäiskansateemaan, mutta esillä on myös saviarkkitehtuuria Taka– ja Heavenly Mud -dokumenteissa. Alkuperäiskansateemaan liittyen Suomen ensi-iltansa saa esimerkiksi Saharassa kuvattu Ässhäk: Tales From Sahara, missä tuaregi-kansaan kuuluva mies etsii kameliaan erämaassa ja tapaa matkallaan monia mielenkiintoisia persoonia. Cry of the Owl taas esittelee kolme eri-ikäistä himba-naista Namibiasta. Dokumentin ohjaaja ja tuottaja ovat vieraina festivaalilla.

Mielenkiintoista katsottavaa ovat ehdottomasti myös vieraaksi saapuvan Idrissou Mora Kpain elokuvat Arlit: la deuxieme Paris, joka kertoo uraanikaivoksilla rikastuneen toiseksi Pariisiksi nimetyn kaupungin muuttumisesta haamukaupungiksi, sekä omakohtainen Si-Gueriki, jossa ohjaaja kuvaa paluutaan kansansa wassangarien pariin ja äidissään tapahtunutta muutosta Si-Guerikiksi, eli kuningataräidiksi.

Ristiriitaisen vastaanoton monin paikoin saanut ja ajatuksia varmastikin herättävä dokumentti taas on kamerunilainen Le malentendu colonial, joka käsittelee lähetystyön ja hyödyntavoittelun marssia Afrikan maaperällä.

Etnia-filmifestivaalin elokuvateatterina toimii Dominon Turussa, Humalistonkatu 7. Fiktioelokuvat 2 €, dokumentit ilmaisia. Lisätietoja ja ohjelma: www.etnia.fi/eff.

Lontoon elokuvajuhlat on oikea ”festivaalien festivaali”. Reilun kahden viikon aikana siellä esitetään valtava määrä elokuvia, joiden tyylilaji, kotimaa ja kesto vaihtelevat laidasta laitaan. Yhteistä ohjelmiston elokuville on se, että ilman festivaalia ne eivät välttämättä koskaan pääsisi brittiläisille valkokankaille.

Kyseessä on BFI:n (Because Films Inspire), eli paikallisen Elokuva-arkiston, tai ainakin sitä muistuttavan, instituution junailema valtava spektaakkeli, joka järjestetään nyt jo viidettäkymmenettä kertaa.

BFI eli British Film Institute on perustettu vuonna 1933 ylläpitämään ja edistämään Britannian rikasta elokuva- ja televisiokulttuuria. BFI omistaa Thamesin rannalla, Tate-museon vieressä, sijaitsevan National Film Theatren, Lontoon IMAX-teatterin, maailman suurimman elokuvakirjaston sekä opetusaineistoa. BFI myös julkaisee elokuvia, elokuva-aiheisia kirjoja sekä Sight & Sound -lehteä. Löytyypä heiltä vielä maailman laajimmat elokuvajuliste- ja still -kuva-arkistotkin. London Film Festivalin lisäksi BFI:n toimintaan kuuluu jokakeväinen lesbo- ja homoelokuvien festivaali, London Lesbian and Gay Film Festival.

Mykistävä runsaudensarvi

Ensikertalaiselle Lontoon elokuvajuhlien tarjonta näyttää suorastaan häkellyttävän runsaalta. Ohjelmisto on laaja, yhdeksään eri sarjaan jaettu. Joukossa on Suomenkin tämänvuotisilta festivaaleilta tuttuja nimiä.

Jens Lienin Bothersome Man (Norja, 2006) ja Pernille Fischer Christensenin A Soap (Tanska, 2006) esitetään Cinema Europa -sarjassa. The Bothersome Man on yhden idean varaan rakennettu, ajatukseltaan oivallinen, mutta toteutukseltaan ontoksi jäävä tragikomedia elämästä kuoleman jälkeen. A Soap taas on aidosti koskettava, tummalla huumorilla höystetty, hapuileva rakkaustarina.

Festivaalin aloittaa palkitun dokumentaristin, Kevin Macdonaldin, ensimmäinen pitkä fiktio, The Last King of Scotland (Iso-Britannia, 2006). Elokuva pohjautuu Giles Fodenin kirjaan ja kertoo nuoresta skotlantilaisesta lääkäristä, joka lähtee Afrikkaan pakoon pitkäveteisyyttä. Tylsyys tyssääkin tehokkaasti, kun nuori tohtori päätyy Ugandan hirmuvaltiaan, Idi Aminin, henkilääkäriksi ja poliittiseksi neuvonantajaksi.

Festivaalin päätöselokuvaksi on valittu mestarillisen Alejandro González Iñárritun uusin elokuva. Amores Perros’n (2000) ja 21 Grammaan (21 Grams, 2003) kanssa trilogian muodostava Babel (USA & Meksiko, 2006) yhdistelee jälleen henkilökohtaista ja poliittista. Ytimessä on universaali viesti siitä, että ennakkoluulot ovat suurempi muuri ihmisten välillä kuin konkreettiset kielimuurit tai valtioiden rajat.

Näiden kahden väliin mahtuu yli kaksi viikkoa elokuvia, keskusteluja, yllätysnäytöksiä ja gaaloja. Keskusteluja käydään muiden muassa Dustin Hoffmanin, Tim Burtonin ja Forest Whitakerin kanssa. Yllätysnäytökset ovat kirjaimellisesti näytöksiä, joiden elokuva on lipunostajalle yllätys. Hauska ja tuore idea on aiemmilla festivaaleilla testattu ja juhlavuoden kunniaksi yksi yllätyselokuvanäytös laajenee nyt kertaheitolla viiteenkymmeneen.

Esittelytekstien perusteella kiinnostavia elokuvia on parisenkymmentä, nähtäväksi jää, kuinka moneen ensikertalainen taipuu. Ehdoton elämys olisi nähdä Aki Kaurismäen Laitakaupungin valot (Suomi-Saksa-Ranska, 2006) kansainvälisellä festivaalilla. Elokuvan esittelyteksti on häpeämättömän ylistävä, nimi taipunut hupaisasti ”Lautakaipungin” valoiksi.

Käännösväännös ja paljon lisäinfoa löytyy festivaalien kotisivuilta: www.lff.org.uk. BFI:stä tarkemmin: www.bfi.org.uk.