The Monuments Men valkokangas

Toiseen maailmasotaan sijoittuvia elokuvia tulee edelleen liukuhihnalta, vaikka aihe onkin jo kalutumpi kuin neuvostoliittolaisen vahtikoiran soppaluu. Aihevalintaan saisi suhtautua paljon nykyistä kriittisemmin, sillä hakaristit ja pääkallolakit eivät yksinään tee elokuvasta mielenkiintoista.

Aiheiden suurelle soppaluulle pyrkivän The Monuments Menin (2014) nimikkoryhmänä on joukko yhdysvaltalaisia taiteentuntijoita, jotka lähetetään sotilasoperaationa Eurooppaan pelastamaan natsien varastamia taideteoksia. Heidän täytyy paitsi etsiä hävinneet taideaarteet myös taistella aikaa vastaan, sillä taidetta uhkaavat yhdysvaltalaisten mielestä sekä natsit että venäläiset.

George Clooneyn ohjaama The Monuments Men on selkeästi heikompi esitys kuin hänen aiemmat ohjauksensa Vallan kääntöpuoli (2011) tai Good Night, and Good Luck (2005). Se on omituinen veijariseikkailu, joka ottaa itsensä, huumorista huolimatta, aivan liian vakavasti ja aivan väärällä tavalla. Se on niin omituinen sekoitus heikkoa tarinankerrontaa, vanhanaikaista seikkailumusiikkia ja Yhdysvaltoja ylistävää gloriaa, että katsoja odottaa lähes väistämättä vitsiä tai ironian pilkahdusta, jota ei vaan tule.

The Monuments Menia on helppo markkinoida nimekkäällä näyttelijäkaartilla, mutta se ei saa näyttelijöistään mitään irti. Clooney näyttelee moneen kertaan nähtyä veijarimaisen sankarijohtajan rooliaan, Damon on jälleen komea ja vakavahenkinen nuori toivo ja Murrayn ja Goodmanin osiksi lankeavat tietenkin koomisten sivuhahmojen latteat manttelit. The Monuments Men on myös ehdottomasti miesten elokuva. Ainoaan näkyvään naisrooliin jostain syystä saadun Cate Blanchettin lahjoista ei oteta siinä mitään irti, sillä tämän roolina on lähinnä lemmenkipeä pyöriminen.

Näyttelijäsuoritukset eivät sinänsä ole huonoja, mutta ne ovat latteita ja moneen kertaa nähtyjä. Suurempi ongelma ovat itse hahmot, jotka eivät kiinnosta missään vaiheessa elokuvaa. Elokuvassa yritetään keskittyä liian moneen hahmoon, jolloin lopputulos on hermostunutta sinne tänne hyppimistä eikä mistään tarinalinjasta saada otetta. Hitleriä elokuvassa ei uskalleta kunnolla näyttää, ja hyvä niin, sillä lopputulos olisi ollut todennäköisesti lähempänä Kunniattomien paskiaisten (2009) kuin Perikadon (2004) Hitler-kuvausta.

Tarina sodan jaloissa taidetta pelastavasta ryhmästä on itsessään mielenkiintoinen, mutta pelkkä aihe ei pysty pelastamaan elokuvaa, jonka muut elementit vuotavat kuin seula. The Monuments Men uppoaakin jonnekin omahyväisyyden ja tökeryyden rasvaiseen suohon ja painuu todennäköisesti nopeasti unohduksiin.