Vallan kääntöpuoli valkokangas

Yksityiselämässään useissa poliittisissa aktiviteeteissa viihtyvä George Clooney on viime aikoina keskittynyt myös valkokankaan puolella yhteiskunnallisiin aiheisiin. Uusin ohjaus Vallan kääntöpuoli kurkistaa demokraattisen prosessin julkisivun taakse ja tuloksena on hyvin ohjattu ja näytelty poliittinen draama, joka lopulta kuitenkin jää varsin hampaattomaksi.

Ryan Goslingin esittämä nuori ja lahjakas Steven Meyer on päässyt presidenttikampanjan kakkosmieheksi vasta kolmikymppisenä. Ehdokas Mike Morris (Clooney) on vapaamielinen, älykäs ja karismaattinen poliitikko – mielleyhtymät Barack Obamaan ovat tuskin vahinko. Morrisin pitää esivaalissa voittaa vielä vaa’ankieliosavaltio Ohiossa ennen nimeämistään demokraattipuolueen ehdokkaaksi. Tätä varten eivät riitä pelkät ehdokkaan esiintymistaidot, vaan taustajoukkojen olisi junailtava tuki senaattorilta, jonka kanssa Morrisilla on kuitenkin linjaerimielisyyksiä. Samalla Steven saa kilpailevan ehdokkaan kampanjapäälliköltä tarjouksen loikata vastustajan leiriin. Alkaa selvitä, että itse kullakin on piilotettuja motiiveja.

Clooney on ilmeisen kyllästynyt maansa poliittisiin vehkeilyihin eikä hän kuvittele, että fiksut liberaalit olisivat kaksinaamaisen pelin yläpuolella. Erityisen syviin älyllisiin vesiin Vallan kääntöpuoli ei kuitenkaan yllä. Tuntuu, ettei Clooneylla ole joko taitoa tai mielenkiintoa vetää analogioita järjestelmän perustavampiin vikoihin tai edes esittää valtapeliä yllättävästä näkökulmasta.

Elokuva kyllä puhisee vähän jokaisesta demokraattisen prosessin epäkohdasta, mutta sanoma jää laihanpuoleiseksi. Joskus kampanjaväki valehtelee, joskus tehdään lehmänkauppoja, joskus periaatteista tingitään ja joskus poliitikot eivät ole niin puhtoisia miltä näyttävät. Mikään näistä paljastuksista tuskin tulee yllätyksenä kellekään. Ihan pelkkänä trillerinäkään filmi ei toimi saumattomasti, sillä juoni luottaa liikaa sattumiin ja monesti hahmojen motiivit jäävät epäuskottaviksi.

Vallan kääntöpuoli etenee hyvällä tempolla ja eräät avainkohtauksista ovat toteutettu nokkelasti. Suurin vahvuus on kuitenkin näyttelemisen taso, kun sivuroolit on kansoitettu Philip Seymour Hoffmanin ja Paul Giamattin kaltaisilla luonnenäyttelijöillä. Monesti elokuvan aikana huomaakin toivovansa, että fokus olisi ollut kokonaan näiden kahden esittämien kampanjapäälliköiden keskinäisessä kilpailussa eikä Goslingin hahmon kasvutarinassa.

Elokuva tulee Suomessa ensi-iltaan, kun kotimainen presidenttikamppailumme on kuumimmillaan. Vaikka amerikkalaisen juonittelun häikäilemättömyys saattaa olla edelleen eri tasolla kotimaisiin ympyröihin verrattuna, on epäluuloisuus poliitikkoja kohtaan varmasti universaali tarttumakohta.