Meren raivo kotikatsomo

Aina merimies merta rakastaa, vaikka se joskus omansa ottaa. On valtavan kivaa, että Hollywoodin megaefektirymistelyt ottavat aiheekseen tällaisen työväenluokan edustajien karmean kohtalon. Aina ei tarvitse tapella alieneja vastaan tai painua avaruuteen komeettoja kukistamaan tai vain Telluksen pinnalla tulivuoria sammutella tai dinosauruksia rauhoitella.

Meren raivo jatkaa 70-luvun katastrofielokuvien perinnettä 2000-luvun teknisin maustein, joiden turvin ei tarvitse nauraa vatsaansa kuralle, kun tulitikkutalot palavat ja poksahtelevat. Elokuva kertoo tositapahtumiin pohjaten kymmenen vuoden takaisesta myräkästä Pohjois-Atlantilla, USA:n itärannikolla, jossa kolme myrskyrintamaa päättivät yhteistuumin ryhtyä tiimityöhön. Seurauksena oli kaikkien aikojen pauhu, kun myrsky mylvi ja aallot olivat melkein pilvenpiirtäjien kokoisia perkeleitä. Vetinen ja tuulinen helvetti myös vaati veronsa.

Ohjaaja Wolfgang Petersen ei ole ensimmäistä kertaa meren armoilla, sillä hänethän muistetaan edelleen parhaiten sukellusvene-elokuva Das Bootin tekijänä. Ikävä kyllä jykevän tarinan kertominen on tällä kertaa uponnut jonnekin Atlantin pohjan pimeään. Tietenkin aluksi yritetään luoda hyvin inhimillistä tunnelmointia kalastajien yksityiselämällä, jotta katsoja voi sitten säälien samastua ammattikalastajien kohtaloon mielettömän rajuilman armoilla.

George Clooneyn kipparoimalla paatilla ei mene hyvin, kun miekkakala ei tartu pyydyksiin. Yhteistuumin kalakallet päättävät lähteä kunnon pyyntireissulle, josta ei takaisin seilata ennen kuin ruuma on filettä täynnä. Toimentuloaan poloiset vain ajattelevat, mutta uhmakas idea ei käy yksiin luontoäiteen suunnitelmien kanssa. Muistuttaapa koko tarina vain kovasti eräänkin aikakausilehden tapahtui tosielämässä novelleja.

Elokuvassa on kaksi onnistunutta asiaa, jotka ovat kuitenkin keskenään ristiriidassa. Miesten ryhmädynamiikan kuvaus näyttää aluksi saavan tuulta alleen, mutta sen jäntevyyden varastaa hyvin nopeasti Industrial Light and Magicin luoma tyrskyjen turnajainen, jonka tiimellyksessä ihmiset sananmukaisesti hukkuvat. Lopulta on todella väsyttävää katsoa, kun äijät huutavat toisilleen silmät väärinpuolin kaiken pauhun seassa. Muutenkin loppupuolen pateettiset sankaripainotukset alkavat rasittaa. Tarinaan kun on ympätty myös pelastushelikopterin nuorten sankareitten kliseisen väsymätöntä ponnistelua hädänalaisten pelastamiseksi. Homma olisi toiminut paljon tehokkaammin vähemmällä alleviivaamisella.

Vaikka nykyinen efektitehtailu on kiva katsoa, niin se herättää myös kysymyksiä. Clooney kumppaneineen pärjäävät ihan mukiinmenevästi ahavoituneina merikarhuina, mutta miten pitäisi suhtautua siihen, että aina kun Clooneystä näkyy vain selkä, niin kyse on digitaalihahmosta. Onko siinä karskin kalamiehen syvin olemus? Luulen, että Papa Hemingwayllä olisi ollut tähän jotain hyvin painavaa sanottavaa…