Burn After Reading kotikatsomo

Coenin veljekset ovat kelpo elokuva-ammattilaisia, mutta saamaansa suitsutukseen nähden täysin yliarvostettuja. Oscar-tulvalla palkittu Menetetty maa (2007) oli lopultakin varsin keskinkertainen moderni länkkäri, ja eksentrisen ohjaaja-tuottajakaksikon muuhunkin tuotantoon mahtuu varsin paljon huteja. Jokaista täysosumaa kuten vaikkapa Fargoa kohtaan on yksi ohilaukaus kuten Ladykillers tai keskinkertainen sohaisu Sietämätöntä julmuutta.

Sietämättömästä julmuudesta saa hyvän aasinsillan Burn After Readingiinkin, sillä kummankin pääosassa on George Clooney komediaroolissa. Uutukaisen muihin rooleihin on otettu iso liuta kovan luokan näyttelijöitä, ja Coenin veljesten mukaan roolit on varta vasten kirjoitettu näille näyttelijöille Tilda Swintonia lukuun ottamatta. Teos onkin käytännössä rakennettu näyttelijöiden maneereille ja omahauskalle, kun näyttelijät tekevät roolihahmojensa kautta pilkkaa joko omasta maineestaan tai aiemmista rooleistaan.

Clooney esittää lipevää nilkkiä, Brad Pitt fyysisesti huippukunnossa olevaa latvalahoa virnuilijaa ja John Malkovich esittää käytännössä itseään sellaisena kuin hänet on opittu näkemään valkokankaalla. Kuvauksissa on varmasti ollut hauskaa, katsojalla ei niinkään. Elokuvan parasta antia on sivuosassa CIA-agenttina toimiva David Rasche, jonka tv-katsojien enemmistö muistaa Moukarimiehen pääroolista.

Sekava, farssimainen juoni poukkoilee tilanteesta ja väärinkäsityksestä toiseen. Elokuvan MacGuffinina ovat Malkovichin esittämän eläkkeelle pakotetun salaisen agentin muistelmat, jotka joutuvat vääriin käsiin. Jokainen hahmo yrittää hyötyä tilanteesta parhaansa mukaan, ja lähes jokainen henkilöhahmo on pohjimmiltaan itsekäs, vastenmielinen ja ahne.

Kenties tämä luonteenmäärittely on pohjimmainen totuus ihmiskunnan enemmistöstä, mutta mustassakin komediassa pitäisi olla mahdollisuus samaistua edes johonkin henkilöhahmoon tai vähintäänkin tuntea alkeellisen tason sympatiaa tämän edesottamuksia kohtaan. Nyt näin ei tapahdu, ja sen seurauksena kontaktipinta henkilöhahmoihin katkeaa tykkänään.

Jäljelle jää vain holtittomasti poukkoilevia karikatyyrejä ja Coenin veljesten pikkunäppärää sormiharjoittelua juonen nimissä. Vaikka elokuva ei ole kuin vähän yli puolentoista tunnin mittainen, se tuntuu komediaksi hyvin, hyvin pitkältä. Burn After Reading epäonnistuu elokuvallisesti pahoin ja saa toivomaan, että sekä näyttelijät että suuret auteur-veljekset keskittyisivät jatkossa muuhun kuin elokuvalliseen kimppakivaan juonen ja sisällön kustannuksella.