Money Monster valkokangas

Panttivankitilanteita tapahtuu valitettavasti säännöllisin väliajoin joka puolella maailmaa. Piston sydämessään tunteva ihminen kirjoittaa nopean pray for -statuspäivityksen ja jatkaa elämäänsä. Tai jää katsomaan, mistä oikein on kysymys.

Jodie Fosterin neljäs ohjaustyö, Money Monster, tarttuu mielenkiintoiseen hitchcockmaiseen aiheeseen, ihmisen haluun tirkistellä väkivaltaa turvallisesti ruudun takaa. Satiiriksi tarkoitettu tarina on hämmentävä sekoitus mielenkiintoisia, mutta nopeasti ohitse vilahtavia pohdintoja, epäuskottavaa käsikirjoitusta ja epätietoisuudessaan suorastaan mykistäviä kohtauksia, joista on vaikea saada selkoa, mitä niillä on haettu.

Lee Gates (George Clooney) juontaa Money Monster -nimistä pörssivinkkejä antavaa ohjelmaa. Lipevä ja ylimielinen, self-help-oppaan kannesta lihaksi tullut Gates joutuu kohtaamaan rajun todellisuuden, kun kesken suoraa lähetystä studioon hyökkää aseistettu mies (Jack O'Connell) ja ottaa Gatesin ja tämän kuvausryhmän panttivangeiksi.

Lähes kaikki trillerit toimivat enemmän tarinallistetun ja fiktiivisen lähestymistavan ehdoilla kuin aidon ja rujon todellisuuden. Hyvä elokuva luo oman todellisuutensa, ja tällaisessa tapauksessa katsoja jättää huomiotta mahdolliset epäuskottavuudet ja juoniaukot. Mutta jos elokuva ei vakuuta heti alusta lähtien, kriittinen katsoja takertuu pienimpäänkin epäuskottavuuteen. Ja Money Monsterin epäuskottavuudet eivät ole todellakaan niitä, joita nettikansa listaa Roland Emmerichin elokuvista.

Kun panttivankitilannetta oli kulunut muutamia minuutteja, aloin miettiä omaa suhtautumistani samanlaisessa tilanteessa ja päädyin johtopäätökseen, että vaikka olisin kuinka samanlainen kusipää kuin Gates, ensiksi mieleeni ei tulisi jutella pyssymiehelle kuin kenelle tahansa höynäytettävälle sijoittajalle. Olisi myös enemmän kuin oletettavaa, että tavallinen ihminen murtuisi henkisesti, lamaantuisi, oksentaisi tai paskantaisi – kaikki mikä silotellulle elokuvateollisuudelle on tylsää tai inhorealistista. Henkilöt toimivat aivan liian rationaalisesti, edes hikoilua ei näyttelijöiden poskilla näy.

Kriittisenä katsojana en kuitenkaan todellakaan usko, että elokuvan olisi tarkoitus olla uskottava kuvaus panttivankitilanteesta. Alku kuitenkin yrittää kaikkensa johtaakseen katsojan uskomaan niin, ja kun ensimmäiset satiirin pilkahdukset alkavat tehdä työtään katsojan manipuloinnissa, peli on jo menetetty.

Elokuva sympatisoi häpeilemättömästi kaappaajaa, joka on menettänyt kaikki rahansa Gatesin ohjeita noudattaen. Elokuva ei kuitenkaan käsittele Tukholma-syndroomaa eikä avaa kaappaajan menneisyyttä niin paljon, että tämä olisi muuta kuin juonta toteuttava tyhjä henkilöhahmo. Näin ollen päätös on vähintäänkin arveluttava, varsinkin kun satiirin taso on mitä on.

Satiirisen kerronnan heikkoudet näkyvät parhaiten kohtauksissa, jotka ovat niin ylilyötyjä, ettei niitä voi ottaa todesta edes mutkat suoriksi vetävässä elokuvakerronnassa. Money Monster sisältää tukalaan tilanteeseensa nähden paljon pitkitettyjä ja paikallaan junnaavia kohtauksia, joiden tarkoitus on osoittaa kyynisellä tavalla ihmisten välinpitämättömyys. Vertailukohtien löytäminen tosielämästä ei ole vaikeaa, kun ihmiset parveilevat panttivankidraaman välittömässä läheisyydessä ottamassa selfieitä.

Ongelma on kuitenkin satiirin läpinäkyvyys ja sen huono ajoittaminen. Jos elokuva olisi alusta lähtien luonut kyynistä kuvaa rahan ja medianäkyvyyden hallitsemasta maailmasta, mielenkiinto olisi saattanut pysyä yllä pidempään. Kohtaukset, joissa ihmiset katsovat baareissa aitoa panttivankidraamaa kuin tosi-tv-ohjelmaa, eivät itsessään kerro mitään, vaan toimiakseen ne tarvitsisivat huolellisesti luodun kehikon.

Suljettu ympäristö antaisi mahdollisuuksia sekä visuaaliseen että tarinalliseen kerrontaan vähintään niin paljon kuin se asettaa rajoituksia, mutta tyylillisesti elokuva jää Hitchcockin ja astetta kömpelömpien Hollywood-trillerien imitoinniksi. Gatesin ja hänen esimiehensä Pattyn (Julia Roberts) sananvaihto on melkoisen tylsää eikä mediahuoraamisenkaan käsite ruumiillistu tarpeeksi hyvin Pattyn hahmossa, jota siihen on selvästi yritetty valjastaa.

Loppua kohden käsikirjoitus tarttuu yhteiskunnallisiin huomioihin paljon terävämmin kuin olisi odottanut, ja muutamat juonenkäänteet toimivat oikeasti. Olisin niin kovasti halunnut pitää tästä elokuvasta, sikäli kun sillä olisi ollut niin suuret mahdollisuudet onnistua. En epäile, etteikö moni katsoja näkisi tätä elokuvaa onnistuneen purevana satiirina, sillä elokuva liikkuu poikkeuksellisen harmaalla ja tulkinnoille vapaalla alueella. Minun ei ole kuitenkaan mahdollista pitää sitä minään muuna kuin epäonnistuneena trillerinä, joka on käsikirjoitettu poikkeuksellisen huonosti.