Vuohia tuijottavat miehet kotikatsomo

Pelko kummitteli siellä, kun ensimmäistä kertaa luin, että Jon Ronsonin kiehtovan eriskummallisesta kirjasta suunnitellaan filmatisointia. Asiallisiin ja asiattomiin faktoihin perustunut rönsyilevä ja koikkelehtiva reportaasi USA:n erikoisjoukkojen erikoisimmista touhuista kun ei tarjoa minkäänlaista runkoa, jonka ympärille voi rakentaa elävän kuvan näköistä. Perinteinen tarina puuttuu jo itse alkuperäisteoksesta, sillä vuohet hukataan ja nimi jää lunastamatta, kun mykkien uhrivuohien inha vastatuijottelu jää unholaan kummallisten tapahtumien kiihtyvässä syötössä. Kirjansa loppupuolella Ronson onnistuu kuitenkin hetkittäin harsimaan yhtäaikaa hauskoista ja kauhistuttavista tositarinasirpaleistaan kasaan ihmisen pahuuden hyytävää kokovartalokuvaa, mikä elokuvasta puuttuu kokonaan.

Kokemattoman Grant Heslov'n elokuvaversioon on ympätty köpö Irakiin sijoittuva tarina, johon on kangella kammettu kirjan herkkupaloja, ja kuin varmuuden vuoksi keskeiset roolit on miehitetty nimekkäillä jermun velmuilla, jotka vääntelevät naamojaan sen edestä, mikä pelastettavissa on ja joita kelpaa katsella vaikka lukisivat vanhainkodin leipäkoneen käyttöohjetta. Vitsinsä toki siinä, että aito elokuvajedi Ewan McGregor näyttelee elämässään eksynyttä toimittajaa, joka eksyy Fort Braggin jediritarin (Clooney) kanssa Irakin erämaahan, jossa lopulta törmäävät entiseen armeijan erikoisjoukkojen alkoholisoituneeseen yodaan (Bridges). Väliin heitellään fläsäreitä, miten tämä Namin-kokemuksensa traumatisoima ja hippiydessään hihhuloiva samaani yritti aikoinaan muuttaa USA:n armeijan suuntaa perinteistä sotilasajattelua vastaan lievästi kapinoivilla menetelmillä, jotka myöhemmin vääristeltiin palvelemaan voiman pimeää puolta.

Mutta, jo teatterissa vahvistui se, että hauskin olennainen oli taidokkaasti tiivistetty traileriin. Nyt kotivärkeillä uudelleenkatsottuna Vuohia tuijottavat miehet on edelleenkin tylsä. Pahimmillaan se epäonnistuu yrittäessään olla valmiiksi naurettava. Musta huumori on harmaan hailakkaa. Niin ei pitäisi olla. Jo aiheensa puolesta ikävöin tunnetilaa, jossa ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Kunnon julmaa satiiria, sähäkkää särmää, koukkuja, joita ei ehdi havaita ennen kuin tömähtävät päähän, maailmanmenosta jotain häiriintynyttä herjaa, jota ei heti pysty täsmentämään, huimaavia hämäyksiä. Eikä vain valmiiksi jauhettua ja naurettua komediaa, jossa ei uskalleta ottaa aihetta liian vakavasti ja jota rasittaa paikoin kiusallinen ylinäytteleminen.

Ei se riitä, että ollaan jo lähtökuopissa niin kieli poskella että. Juuri todellisuushan olisi ollut se uskomattomin, kipein, surullisin ja hassuakin kamalampi vähemmälläkin osoittelulla, että naura nyt tälle ja tälle ja vähän tällekin. Satiirin pitää satuttaa. Hyvän satiirin kautta nähdään todellisuuden läpi, jolloin hauska ei olekaan enää hauskaa, kun tajuaa sen olevan liian totta.

Lisäksi loikka Vietnamin sodan traumoista terrorismin vastaiseen sotaan on ollut käytettävissä olleille resursseille tyystin liian suuri haaste, josta ei hätäisillä ja liian kilteillä viittauksilla selviä. Dvd-version lisäpaloissa huomionarvoista on Ensimmäisen maailmanpataljoonan kapinalliset opit luonut Jim Channon, josta löytyy paljon materiaalia nettiäkin penkomalla. Sieltä löytyy myös Ensimmäisen maailmanpataljoonan käsikirja. Siihen ei vuohi pysty.