Solaris valkokangas

Toisen, oman itsen ulkopuolisen tajunnan kohtaaminen on ihmisenä olemisen suurimpia haasteita, koska se on vielä vaikeampaa kuin sukellus omaan itseen. Aihe on kiinnostanut vakavasti otettujen taiteilijoiden lisäksi ennen kaikkea tieteiskirjailijoita. Puolalaisen Stanislaw Lemin tuotannossa teema toistuu erityisen sinnikkäästi. Hänen 1960-luvun alussa ilmestyneen romaaninsa pohjalta neuvostoelokuvan juhlittu Andrei Tarkovski ohjasi elokuvansa Solaris (1972). Kolmekymmentä vuotta myöhemmin samaan kirjaan tarttui Hollywoodin monitaituri Steven Soderbergh. Miehiä erottavat eri aikakaudet ja länsimaisen kulttuuripiirin uskonnolliset alueet. Heitä yhdistää viehtymys rajatilojen kuvaamiseen ja hiukan autistinen suhde maailmaan. Vaikka Soderberghin Solariksen lähtökohtana on yhtä lailla Lemin kirja kuin Tarkovskin elokuva, on selvää, että vertailu tullaan tekemään ennen kaikkea jälkimmäiseen.

Lemin kirja kertoo astropsykologi Kelvinistä, joka on lähetetty planeetta Solarista kiertävälle avaruusasemalle ottamaan selvää siellä sattuneista oudoista tapauksista. Tietoiselta olennolta vaikuttava mutta suoran kommunikaation ulottumattomissa oleva planeetta on kiinnostanut ihmiskuntaa jo sukupolvia. Se heijastaa tutkijoidensa mieleen kuvia näiden alitajunnasta ja se toiminta vaikuttaa siihen kontaktia hakevasta usein jonkinlaiselta peliltä. Katolisesta maailmasta tulevaa Lemiä tuntuu aiheessaan viehättävän pohdiskelu mahdollisuudesta persoonalliseen jumaluuteen. Hän etsii armoa, mutta sen löytyminen jää avoimeksi. Lemin kirjasta voi löytää tälle ominaiseen tapaan myös poliittisen vertauskuvan kylmän sodan jakamaan maailmaan. Ortodoksinen mystikko Tarkovski ei siitä ollut kiinnostunut, hän hakee elokuvassaan suhdetta tuonpuoleiseen, transsendenttiin.

Protestanttisesta perinteestä ponnistava, Ingmar Bergmanista uransa alkuvaiheessa vaikutteita saanut Soderbergh tekee omasta Solariksestaan parisuhde-elokuvan, joka etsii ja löytää lunastuksen. Pohjimmiltaan kyse on samasta asiasta, yhteyden etsinnästä ja erot ovat vain painotuksissa. Ihmissuhteiden kautta asiaa tarkasteli Tarkovskikin esikoiselokuvastaan Ei paluuta (1962) lähtien. Arkisemmin ongelmaan törmää jatkuvasti toisen mielen tuotoksia, vaikkapa elokuvia vastaanottava ja tulkitseva. Soderberghin elokuvassa keskeinen on Chris Kelvinin (George Clooney) ja tämän itsemurhaan päätyneen vaimon Rheyan (Natascha McElhone) suhde. Ensinäkemästään lähtien pariskunta on anima ja animus, toistensa mielten kuvajaiset, jotka luovat toinen toisensa yhä uudestaan. Kiihdyttäväksi kysymykseksi nousee, onko tuon heijastuksen takaa mahdollisuus löytää toinen, erillinen olento. Soderbergh unelmoi arkkityyppisestä yhdestä, jossa se olisi mahdollista. Sellaisena kohtuna esittäytyy Solaris, joka kuitenkin Lemillä on yhtä kyvytön kuin tutkijansakin näkemään itsensä ulkopuolelle.

Soderbergh päätyy tunnelmaltaan hyvin samantapaiseen elokuvaan kuin Tarkovski. Koska ohjaaja ei elokuvasta kassamenestystä ole voinut kuvitella tulevan ja koska taiteellisten ansioidenkin hankkiminen mestariteokseksi tunnustetun elokuvan uusintaversiolla on kyseenalaista, jää elokuvan teon motiiviksi tarinan perusasetelman omakohtaisuus ohjaajalle. Hän on sanonut elokuvallaan kyenneensä viimein ilmaisemaan jotain, mistä olisi aiemminkin halunnut kirjoittaa. Tämä välittyy elokuvasta selvästi katsojalle asti. Myös elokuvan tyylissä on paljon tietoisia muistumia Tarkovskilta, päinvastaiseen suuntaan Soderbergh ei missään mielessä elokuvaansa lähde kehittämään. Läpimurtoelokuvansa Seksiä, valheita, videonauhaa (1989) tapaan Soderbergh kuvaa paljon lähi- ja puolilähikuvissa esitettyjä monologeja. Elokuvassa ei muutenkaan ole visuaalisesti mitään, joka ei tekisi siitä nimenomaan televisioruutuun sopivaa, vaikka sen kuvat askeettisuudessaan paikoin ovatkin läpitunkevan kauniita. Sitäkin enemmän Solaris vaatii katsojaltaan keskeytymätöntä tarkkaavaisuutta, jonka elokuvateatteri voi parhaiten tarjota.