The Descendants valkokangas

On lottovoitto syntyä Suomeen. Tätä meille miinus 25 asteen pakkasessa bussipysäkillä kyyhöttäville hyvinvointivaltion kasvateille toitotetaan silloin, kun Somalian nälänhätä ja supermarketissa lopussa ollut piparminttujäätelö eivät tahdo suhtautua toisiinsa järkevällä tavalla. Vaikka säätiedotus lupaisi pelkkää poutaa ja materiaa pursuisi ovista ja ikkunoista, niin ikuisen loman edessä on aina yksi este, elämä.

Arjelta ja sen väistämättä tuottamilta pieniltä ja suurilta vastoinkäymisiltä ei pääse karkuun myöskään Havaijilla, tuolla Tyynen valtameren paratiisimaisella saariryhmällä. Faktan joutuu toteamaan myös Matt King (George Clooney), josta on pika-aikataululla tulossa leski ja kahden kouluikäisen tytön yksinhuoltaja.

Alexander Payne on profiloitunut miesten tunteiden peiliksi. Hänen ukkonsa eivät ole scorsesemaisia alfauroksia, jotka kärsimyksestään huolimatta säilyttävät aina tietyn kovan jätkän imagon. He ovat aitoja, kolhittuja ja loukattuja miehiä. Payne kuvaa protagonistinsa rehellisen armottomasti, mutta ne eivät ole allenmaisen säälittäviä.

Elämme aikoja, jolloin nuoruus on tärkein resurssimme. Viisikymppinen Payne keskittyy miehiin, joille tuuheana lepattava harmaantumaton tukka on vain muisto. Hän antaa äänen ihmisryhmille, jotka jäävät eritoten amerikkalaisissa elokuvissa toistuvasti ilman huomiota. The Descendants ei kuitenkaan vihaa nuoria. Kunnioituksen puutteen ja ongelmakäyttäytymisen takaa löytyy käsittelemättömiä kipupisteitä.

Sideways, About Schmidt ja The Descendants ovat elokuvia ennen muuta miesten kokemuksista. Paynea painaa urosten toistuva syyllistäminen. Hänelle tärkeää ei ole titteli tai elämäntilanne sinällään, vaan niiden luoma henkinen ilmasto. Arjen koomisuudella maustetuissa draamoissa naiset ovat tärkeitä ja eheitä henkilöhahmoja, mutta heidät nähdään pääosin miesten näkökulmasta. Paynen teosten tärkein leidi tuppaa olemaan menetetty ja hän realisoituu ennen muuta värittyneinä mielikuvina.

Kepeän rankoilla asetelmillaan alusta alkaen koskettava selviytymiskertomus käyttää kertojaääntä onnistuneesti ajatusten tulkkina. Tukikeinona käytetyt päänsisäiset hajatelmat yhdessä nasevan dialogin kanssa viljelevät yleismaailmallisia totuuksia. Keskustelut viiltävät syvältä vaikka protagonistin henkistä tilaa ei olisikaan joutunut henkilökohtaisesti kokemaan. Ainoat merkittävät rypyt kerronnassa sijoittuvat matkan viimeisille hetkille, sillä ilmassa on turhan pitkään lopputaputtelun käry.

Kingin perheen tie anteeksiantoon ja sisäiseen rauhaan operoi tunnetasolla. Etapista toiseen kulkeva terapia ei ole puhtaan juonellisesti tolkuttoman virikkeellinen. Paynen vahvuus elokuvantekijänä on hänen kykynsä puhutella ainutlaatuisella tavalla tilanteilla, jotka monissa muissa elokuvissa olisivat joko vain teennäisiä hahmonkehityshetkiä tai massasta erottumatonta vatvontaa.