Hail, Caesar! valkokangas

Amerikkalaisen elokuvan viehätys oman historiansa tarkasteluun ei ota laantuakseen. Myös modernin nykyelokuvan kärkiauteurit Joel ja Ethan Coen takertuvat uusimmassa ohjauksessaan Hail, Caesar! Hollywoodin studiokauden sielunelämään. Komedian harsoon verhoiltu elokuva satiirisoi viihdettä puskevan tuotantokoneiston toimintaa ideologisuskonnollisten näkökulmiensa kautta.

Capitol Pictures studion ”fiksaajana” toimiva Eddie Mannix (Josh Brolin) on tottunut huolehtimaan maailmanluokan starojen henkilökohtaisista ongelmista. Alkoholismi, raskaudet ja piiloteltu seksielämä lakaistaan maton alle, jotta studion näennäisesti puhdas maine ei pääse likaantumaan. Kun suuren raamattuepookin tähti Baird Whitlock (George Clooney) kidnapataan kuvausten aikana ja 100 000 dollarin lunnasvaatimus jätetään Mannixin pöydälle, käynnistyy kulisseissa suurempi ajojahti kuin koskaan studion historiassa.

Näyttävien studioelokuvien vuosikymmenelle 1950-luvun alkuun sijoittuva Hail, Caesar! on poikkeus Coenin tuotannossa. Draaman ja komedian kentällä tasaisesti lipuva veljespari tunnetaan kyynisestä maailmankuvastaan, jota tarkastellaan usein tumman huumorin keinoin. Omille henkilöhahmoilleen Coenit ovat harvoin olleet armeliaita, sillä virheratkaisut elämän polulla ovat järjestään osoittautuneet heidän elokuvissaan kohtalokkaiksi. Tässä suhteessa Hail, Caesar! on paljon myötämielisempi.

Ratkaisu on harkittu. Kulissien takainen maailma on yhtä keinotekoinen kuin siellä valmistuvat elokuvat. Studion ulkokuori halutaan esittää glamourin kyllästämänä ja aikakauden moraalikäsitysten valossa viattomana. Mannix hautaa tähtien epäsovinnaisuudet pois julkisuuden valokeilasta. Tavallaan mies on armahtava pelastusenkeli, joka päästää ”moraalittomat” pois pälkähästä. Omat syntinsä hän käy tunnustamassa konfirmaatiokopissa liki päivittäin. Ei ole ihme, että Coenit ovat kutsuneet häntä eräänlaiseksi Jeesus-hahmoksi.

Coenien vanhatestamentillinen maailma ei yllä studion porttien sisäpuolelle, koska Hollywood on niin erillään todellisesta maailmasta. Moraaliarvoja korostava koneisto on kuitenkin ehdoton siitä, että sisällä toimivat henkilöt eivät näe studiota osana laajempaa koneistoa. Marxilaisuuden nimeen vannovat käsikirjoittajat ovat täten uhka kapitalistiselle viihdejärjestelmälle. Kun erään näyttelijän silmät lapsenomaisesti aukeavat tälle todellisuudelle, auktoriteettinen isähahmo palauttaa hänet takaisin ruotuun.

Se missä määrin Coenit ovat vetäneet yhtäläisyysmerkin tällaisen aatejärjestelmän ja uskonnollisen instituution välille on tulkinnanvaraista. Huomattavaa kuitenkin on, että studion sisällä on omat synninkantajansa, seuraajansa ja Juudaansa. Veljekset harvoin kaihtavat näyttämästä ideologisten ja uskonnollisten dogmien taustalla piilevää vienoa tekopyhyyttä. Tässä suhteessa kohtaus, jossa käydään teologista vääntöä raamattuepookin kristuskuvasta, on yksi elokuvan nautittavammista.

Elokuvan riippakivenä on sen tarinallinen ryhti yhdistettynä mittavaan näyttelijäkattaukseen. Hail, Caesar! on narratiivisesti yksi veljesparin löyhimpiä tuotoksia, mikä mittavan hahmogallerian yhteydessä johtaa irtonaisuuteen. Henkilöiden pikapyrähdykset harvoin perustelevat paikkaansa muuten kuin parodisena hihittelynä, jossa A-luokan tähdet pääsevät revittelemään elokuvavertausten keskellä.

Viittaukset Quo Vadisiin (1951), Ben-Huriin (1959), Meren Jumalattareen (1952) tai Gene Kellyn musikaaleihin ovat toki näppäriä ja veteraanikuvaaja Roger Deakinsin filmille jättämä jälki tyylillisesti vakuuttavaa. Selkeän koherenssin uupuessa lopputulos on kuitenkin hajanainen kasa palasia, jotka eivät tavoita yhtenäistä muotoa. Hail, Caesar! on ansioistaan huolimatta Coenin tuotannon pohjapäätä, jonka keskellä tuikkii vain ulkokultaista tähtikimallusta. Ironia tuskin on jäänyt tekijöiltä huomaamatta.