Ocean's Eleven - kovat panokset valkokangas

Steven Soderberghin ohjaajanura jatkuu vaihtelevissa merkeissä. Mies ilmeisesti pyrkii nyky-Hollywoodin rautaisimmaksi ammattilaiseksi, jolta hoituu lajityyppi kuin lajityyppi. Ensin mies singahti Erin Brockovichin pikkukaupunkitosidraamasta Trafficin taidokkaaseen, mutta hiukan amerikkalais-moralistiseen huume-eepokseen. Nyt Soderbergh on palannut Elmore Leonard -filmatisointi Out Of Sightin tunnelmiin. Ocean’s Eleven on mainiota, harmitonta kevytviihdettä, svengaavin ottein kerrottu tarina Las Vegasin kolmen suurimman kasinon yhteistä kassakaappia ryöstävästä huippurosmojen lupsakkaasta koplasta.

Ocean’s Eleven on uudelleenfilmatisointi 1960-luvun rat pack -klassikosta. Frank Sinatran roolin koplan kokoavana Daniel Oceanina on perinyt George Clooney. Dean Martinin ja Sammy Davis jr:n sijasta adjutantteina huseeraavat muun muassa supertähdet Brad Pitt ja Matt Damon.

Leffan juoni ei paljon uutta tarjoa. Ocean kokoaa eri alojen osaajia. Jokaiselle on tiimissä oma täsmällinen tehtävänsä. Keikan vaikeuden lyö absurdiudessa laudalta vain sen toteutuksen monimutkaisuus. Vaivaa säästämättömät valmistelut kuvataan säntillisesti, yllättäviä vaikeuksia kasaantuu, jokainen tuhannesta käänteestä on yhden kortin varassa. Kaikille lajityypeille ominainen, mitään uutta tarjoamaton romanssikuvio lyö sentään arvattavuuden jo turhan pahasti yli.

Ocean’s Elevenin tapaisen hiippailurosvoilun nautinto on tavassa, jolla se valkokankaalle orkestroidaan. Keskeinen sija on tähtinäyttelijöillä. Clooneyn johtama äijäkaarti pelaa hyvin yhteen aina (nykyisin huippuroolia toisensa perään sylkevästä) Pittistä Elliot Gouldin tai Andy Garcian tapaisiin luottonimiin. Soderbergh on tosin ohjannut tähtiensä dialogin niin itsetietoisen "nokkelaksi", että se alkaa väliin vaivaannuttaa. Ihan jokaista vitsinpoikasta ei olisi pakko täydentää viipyilevillä reaktio-otoksilla.

Soderberghin pelimiehet ovat amerikkalaisen unelman rakastettavia jahtaajia. Tavallaan koko huippuvarasgenren voi lukea jonkinlaiseksi kapitalismin kyynisyyttä peilaavaksi yhteiskuntakritiikiksi. Vegas on täynnä enemmän tai vähemmän sympaattisia, menestyneitä tai vähemmän menestyneitä pikkurikollisia. Toki Ocean’s Elevenin kritiikki, sikäli kun sellaista on, jää hyväntuulisen humoreskin rivien väliin.

Leffan kerronta etenee vauhdilla, niin ettei juonen lukuisista epäuskottavuuksista tarvitse välittää - ei sillä että sellaisten listaaminen lajityypin parasta ymmärtämistä osoittaisikaan. Las Vegas näyttää matkakohteista houkuttelevimmalta. Erityismaininta pitää antaa David Holmesin kokoamalle loisteliaan oikeaoppisesti retroilevalle urkugroovejazz-soundtrackille.