Murhia, seksiä ja pieni pilkahdus aurinkoa
Runsaan viikon ajan valkokankailla vuodatettiin verta litroittain ja harrastettiin estotonta seksiä. Ja minkälaista seksiä! Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla oli tänä vuonna tarjolla perinteisen avioliiton ulkopuolisen seksin lisäksi harvoin nähtyä vammaisseksiä, sekarotuista seksiä, sadomasokistista seksiä, homoseksiä sekä puhdasta raiskausta. Festivaalien elokuvat keskittyivät siis kahteen ihmiselämää olennaisesti leimaavaan aktiin.
Suoraan toimintaan mentiin parissa elokuvassa, jotka alkoivat muitta mutkitta tappokohtauksella. Thaimaalaisten kaksosveljesten Danny ja Oxide Pangin alamaailmaan sijoittuvan elokuvan Bangkok Dangerous alussa nähdään palkkamurhaaja työssään. Yllättävästi myös nuoren yhdysvaltalaisen Harmony Korinen julien donkey-boy aloittaa repaleisen tarinansa epämiellyttävällä kohtauksella, jossa lievästi vammainen poika Julien tappaa kouluikäisen pojan metsästä löydetyn kilpikonnan vuoksi.
Odottaa saattoi, että japanilaisen Rokuro Mochizukin jakuza-elokuvassa Chinpira nähtiin runsaasti verta ja julmuuksia. Siinä esimerkiksi nainen puraisi pikkusormensa poikki jostain mystisen symbolisesta syystä, joka liittyy länsimaalaiselle avautumattomaan yakuza-säännöstöjen maailmaan. Chinpiran väkivalta ulottui myös viattomiin luontokappaleisiin. Kuvottavassa kohtauksessa pieni tyttö tappaa puukolla iskien valkoisen kissan. Loppupuolella päähenkilön, yakuzan lähettipojan kanssa ystävystynyt pikkutyttö kysyy ääneen, miksi hän tappoi kissansa. Kun se voisi vielä elää… Vastausta ei ole.
Katsojat äänestivät neljänneksi parhaaksi elokuvaksi eteläkorealaisen The Islen. En voi kuin kummastella tämän elokuvan suosiota, niin vastenmielinen kuin se kaikessa pahuudessaan ja raakuudessaan on. Niin ikään eteläkorealaisen Jung Ji-Woon Happy End keräsi puolestaan vain kourallisen katsojia Sääli sinänsä, sillä pienimuotoinen elokuva tavoitti onnistuneesti kolmiodraama-asetelmallaan umpikujaan johtavan tunnelman. Siinä saippuasarjaromantiikasta kyyneliin asti liikuttuva petetty aviomies surmaa puukoniskuin uskottoman vaimonsa ja lavastaa syylliseksi tämän rakastajan.
Ensimmäinen kuva valkokankaalla on alaston, voihkiva nuori nainen, joka villisti ratsastaa sängyllä makaavan miehen päällä. Kaksi elokuvaa alkaa täsmälleen samalla otoksella. Todd Solondzin uusin Storytelling sekä Larry Clarkin inhorealistinen Bully. Jälkimmäisessä myöskin suunnitellaan ja toteutetaan raaka murha. Turhautuneiden luuseriteinien motiivi on vähintään arveluttava. Tauottomassa huumepöhnässä kruisaillaan isien kalliilla autoilla, aikaa tapetaan surffailulla, tv:n katsomisella ja hillittömällä naimisella. Ei enää yhtäkään tällaista elokuvaa, kiitos!
On lohdullista, että katsojien ehdoton suosikki oli Hayao Miyazakin japanilainen anime Princess Mononoke. Se on juoneltaan liikuttavan perinteinen ja naiivi, mutta yhteiskunnallisesti hyvin vahvasti kantaaottava elokuva, jossa hyvä ei ole puhtaasti hyvä eikä paha täysin paha. Siinä luonto ja ihminen joutuvat vastakkain, kun ihminen lähtee ahneuksissaan tavoittelemaan jumaluutta ja saa lopulta palkkansa. Koko ihmiskunta joutuu nöyrtymään luonnonvoimien edessä ja tunnustamaan, ettei ole mitään yksin, ilman luontoa.
Vaikeimmat näkemäni elokuvat olivat Jean-Luc Godardin uusin L’Eloge de l’amour (In Praise of Love) ja Korinen julien donkey-boy. Marginaalinen tekele julistaa olevansa dogmaelokuva. Ainakin tärisevä kuva ja omituinen värimaailma todistavat tämän. Elokuvassa ei tunnu olevan mitään järjellistä. Kummalliset ihmiset puhuvat ja tekevät outoja asioita. He huutavat kadulla, tanssivat kaasunaamari yllä puolialastomana asunnossaan, laulavat viljapellon keskellä. julien donkey-boy ei tarjoa minkäänlaista kiintopistettä, ei mitään mihin tarttua.
Godard ei myöskään päästä katsojaa helpolla. Hyvin vaikeaa oli ymmärtää mistä L’Eloge de l’amour ylipäätään kertoi. Ja kun hetkeksi pääsi jäljille, putosi vähintään kun seuraava jakso alkoi. Elokuva kulkee ikään kuin lopusta alkuun. Se koostuu pätkistä, joissa katkonaisesti kuljetetaan tapahtumia taaksepäin. Ihmiset seisovat pääasiassa selin kameraan ja jos heidän kasvonsa näkyvät, ne ovat pimeydessä. Välillä puhutaan päällekkäin ranskaa ja amerikanenglantia ja taustalla soi häiritsevän kovalla rauhaton musiikki. Puheenpätkistä on miltei mahdoton saada kiinni ja dialogi on etäännyttävän abstraktia. On vain arvailtava, mihin ohjaaja tällä äärimmäisen postmodernisti toteutetulla häirityllä katsomiskokemuksella pyrkii. Joitakin hienoja oivalluksia kykenin rekisteröimään, mutta vaaditaan varmasti lukuisia katsomiskertoja, ennen kuin elokuvasta pystyy kenties nauttimaan.
Pari poikkeusta verisen, irstaan ja surrealismia lähentelevän tarjonnan joukosta sentään löytyi. Vietnamilaisen Tran Anh Hungin Päivien kimallus ja ranskalaisen Jean-Pierre Jeunet’n Amelie olivat hengähdystauko hektisessä kilpajuoksussa epätoivon kanssa. Päivien kimallus on yksi kauneimmista elokuvista vuosikausiin. Se kertoo elämästä kaikessa yksinkertaisuudessaan äärimmäisen inhimillisellä ja toivoa huokuvalla tavalla. Amelie puolestaan on aikuisille tehty satu, kuten Jeunet’n edellisetkin, Delicatessen sekä Kadonneiden lasten kaupunki. Amelien huippuunsa viety sokerinen onnellisuuden vire tuntuu pelkästään tarpeelliselta tässä maailmanmenossa, jossa kyynisyys ja itsekkyys on nostettu ylimmiksi arvoiksi. Molemmat elokuvat tulevat Helsingin teattereihin lokakuussa, eikä niitä kannata ohittaa.
Perinteisempää ihmissuhde-elokuvaa edustivat ranskalaisen Patrice Chéreaun Intimacy sekä hänen edellisensä Ceux qui m’aiment prendront le train (Those Who Love Me Will Take the Train). Jälkimmäinen kertoo kuolleesta taiteilijasta, joka on järjestänyt hautajaisensa kaupunkiin, jonne vieraiden täytyy saapua junalla. Kuolleen miehen varjo seuraa näitä katkeria surijoita kaikkialle. Pitkän illan aikana paljastuu jos minkälaista kieroilua ja ihmissuhdepeliä. Välistä hieman sekavahko elokuva on pääosin nautittavaa ranskalaista tragikomediaa, joka keskittyy miehen ja naisen ja tukevasti myös homomiesten välisiin kiemuroihin. Intimacyssa puolestaan on laskettu olevan 35 minuuttia seksiä, mutta tämä kiinnostava ja nautittava kohuelokuva kertoo itse asiassa jostain aivan muusta – ihmisen perimmäisestä kaipuusta toisen ihmisen lähelle.
Jarmo Lampela tuli tunnetuksi nuorisoelokuvallaan Sairaan kaunis maailma. Jo tämä esikoispitkäelokuva antoi ymmärtää ohjaajan potentiaalista. Siitäkin huolimatta Joki on yllätys, sillä tunnekuvaltaan yhtä koskettavaa ja eheää elokuvaa ei Suomessa ole tehty vuosiin. Joki on kansainvälisesti kerronnalliset mittapuut täyttävä elokuva tämän päivän Suomesta.
– ”Tämä tyttö jäi sillä lailla vaivaamaan, koska hänellä oli lapsi sylissään. Aloin miettimään sitä tunnetta, että mikä se on ylipäätään ollut, kun on tämän ratkaisun tehnyt. Onko se ottanut lapsen mukaan rakkaudesta lapseen, vai mitä siinä on ollut takana ja sitä kautta aloin ylipäätään miettimään sitä, että voisiko kirjoittaa elokuvan tunteista.” 
– ”Ne ovat perustilanteita, jotka ovat aika kliseemäisiäkin. Mies tulee kotiin ja lapset kertovat, että äiti on sisällä toisen sedän kanssa. Varmaan mykkäelokuvasta lähtien näitä tilanteita on käytetty komediassa ja tragediassa. Niitä kun lähti käsittelemään, niin yritti saada sellaisen kuljetuksen siihen, että henkilöt joutuvat tekemään tunteen kautta päätöksiä. Tästä lähtötilanteesta, koska se on niille selvä, niin se polku on pikkuisen eri kun mitä voisi ajatella, että mitä siinä seuraavaksi tapahtuu.”
– ”Mielellään kuvaa ikään kuin tässä ajassa olevia asioita ja vielä sellaisia, joihin itselläkin on jokin henkilökohtainen suhde, niin että se ei vain ole tarina, vaan siellä on niin kuin… En usko, että tässä elokuvassa on yhtä suurta väitettä, koska minulla ei ole elämästä yhtä sellaista suurta väitettä, sellaista että näin, kun teet niin elämässä on onnellista, vaan ehkä tämä on jonkinlainen elokuva suomalaisten ihmisten epätäydellisten elämien rikkaasta maailmasta.”
Entä sitten näyttelijävalinnat? Television puolella Lindholm on tehnyt paljon castingia, joten näyttelijöiden etsiminen on hänelle tuttua puuhaa. Pirkka-Pekka Petelius oli mukana kuvioissa alusta alkaen, sen sijaan Dania näyttelevää Pekka Strangia hän ei tuntenut lainkaan ennen koekuvauksia, joissa hän heti vakuuttui tämän sopivuudesta rooliin.
PP uskoo Leijojen puhuttelevan erityisesti naiskatsojia. Vaikka pääosassa ovat miehet, kuvaa PP elokuvaa ihmissuhdedraamaksi, tarinaksi vaikenemisen kulttuurista. Millä tavoin hän sitten pääsi roolihahmoonsa sisään? Perehtyessään Henrikin rooliin PP joutui miettimään sellaisia tuntoja ja asioita, joita oma isä on elänyt.
PP ei lukenut kirjaa ennen filmauksia, vaan luotti käsikirjoitukseen. Tämä oli tietoinen ratkaisu, sillä hänen mukaansa elokuvantekemisen yhteiset säännöt perustuvat käsikirjoitukseen, ja kaikki rakentavat elokuvan sen pohjalta. Kuvausten päätyttyä kirja sen sijaan maistui oikein hyvältä. Ajatus romaanin ja kirjan vertailusta ei PP:n mukaan ole kovinkaan mielekäs. Ne ovat niin kaukana toisistaan, ettei vertailu kannata.
Tämän vuoden elokuvajuhlien avajaisissa esitetty filmi on nimeltään Bridget Jones – elämäni sinkkuna (Bridget Jones’ Diary). Se on kertomus kolmekymppisestä brittinaisesta, joka elää yksin eikä usko enää löytävänsä elämänsä miestä. Vapaa-aikana jauhetaan paskaa kavereiden kanssa, dokataan ja vedetään kessua korsteenissa. Suosittuihin Bridget Jones -romaaneihin pohjautuva elokuva on kuin pitkitetty Sinkkuelämää-sarjan jakso tai sukupuolikäänteinen High Fidelity. Tarjolla tosin on teennäisempää ja mitään ilmaisemattomampaa menoa.
Ehkä hieman yllättäen festivaalin upeimmaksi tapaukseksi osoittautui Tim Burtonin Apinoiden planeetta, jota allekirjoittanut pitää fantasiataiturin nerokkaimpana luomuksena. Pierre Boullen romaanin pelottavat näkymät saavat tästä ajasta hyvän heijastuspinnan. Burton tuo kiehtovia, moderneja kerrostumia allegorisiin lähtökohtiin. Apinoiden planeetta on Burtonin kerronnaltaan konventionaalisin elokuva. Samalla sen maailmassa on kaikki päälaellaan. Ensimmäistä kertaa digitaalitekniikka on sulautunut saumattomasti osaksi elokuvantekijän tinkimätöntä näkemystä. Välineet audiovisuaalisen ilmaisun takana ovat muuttunet. Kun geenimanipuloidusta apinasta kehittyneen uuden maailman herrarodun armeijajoukot marssivat kohti ihmisrodun viimeistä pesäkettä, on teoksessa samaa myyttisen ”perusnäyn” tuntua kuin esimerkiksi Romeron elävien kuolleiden zombie-trilogiassa. Voi todeta, että me hävisimme, nyt kameramme kanssa.
Harlanin äänessä on vielä hieman saksalaista aksenttia, jota Englannissa vietetyt vuodet eivät ole onnistuneet pyöristämään pois. Hän on välitön, ystävällinen ja – ennen kaikkea – innostunut puhumaan sekä omasta elokuvastaan että vuonna 1999 edesmenneestä hyvästä ystävästään. Stanley Kubrick: A Life in Pictures -dokumentin (2001) tekemisen motiivina oli juuri se, että me kaikki voisimme tuntea jotakin miehestä nimeltä Stanley Kubrick.
– ”Stanleyn kuvaustilanteet olivat yhtä pitkää valo- ja linssitestiä. Hän oli viimeiseen asti pikkutarkka kaikissa yksityiskohdissa, ja näin hän saattoi myös joskus olla melko rasittava. Mutta 90 prosenttia Stanleyn neroudesta oli pelkkää rehellisen kovaa työtä. Hän suhtautui elokuvien tekemiseen kuin yhteen mieliharrastuksistaan, shakinpeluuseen, todellisen strategiamestarin tarkkuudella.”
Jan Harlanin dokumentti Stanley Kubrick: A Life in Pictures sai maailman ensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla tänä vuonna. Se on erittäin kattava kokonaisuus, joka etenee kronologisesti koko legendaarisen elokuvaohjaajan uran läpi. Se sisältää näytteitä kaikista Kubrickin elokuvista sekä runsaasti ennennäkemätöntä, yksityisistä arkistoista saatua materiaalia, jonka luulisi antavan jotakin vaativimmallekin harrastajalle. Harlan on ohjannut oman ”muistokirjoituksensa” ystävän lämmöllä ja välittömyydellä pyrkien nimenomaan välittämään kuvaa Kubrickista ihmisenä, ystävänä ja taiteilijana. Dokumentti esittelee myös koko joukon Hollywoodin kärkinimiä, jotka ovat halunneet muistella merkittävää elokuvantekijää: näin kameran edessä ajatuksiaan miehestä nimeltä Stanley Kubrick ovat tulleet kertomaan muun muassa Sydney Pollack, Malcolm McDowell, Martin Scorsese ja Woody Allen. Kertojana toimii Eyes Wide Shut -elokuvan miespääosan esittäjä Tom Cruise.
Kaikessa näkee, että Jan Harlan ihailee suuresti ystävänsä ja työkaverinsa antaumusta ja tarkkuutta, jolla tämä suhtautui tekemiinsä asioihin. Henkilökohtaiseksi suosikikseen Kubrickin elokuvien joukosta Harlan mainitsee Eyes Wide Shutin. Jos elokuva merkitseekin hänelle juuri vaihtuneen ja kuluvan vuosisadan keskeisintä taidemuotoa, niin keskeinen taiteilija on itseoikeutetusti Stanley Kubrick. Ja hieman harmitellen sitä, ettei ohjaaja ehtinyt tekemään kovinkaan montaa elokuvaa elämänsä aikana Harlan kuitenkin sanoo:
Vihreä leski tehtiin cinéma verité -hengessä, vähällä rahalla ja lähes käsikirjoituksetta. Pakkasvirran ryhmä vuokrasi Tapiolan lähiöstä asunnon, jotta filmiryhmä pääsisi lähelle niitä ”vihreitä leskiä”, joista elokuva kertoo:
”Ja sama Kesäkapinassa. Siihen oli kyllä käsikirjoituskin tehty ja Elokuvasäätiöltä saatu osa rahoituksesta kunnes tuottajataho sanoi, ettei tätä elokuvaa tehdä. Siihen liittyi jollain kummallisella tavalla politiikka. Pidimme rahoituksesta kiinni ja lähdimme uudella idealla liikkeelle ja kehitettiin käsikirjoitusta kuvausten aikana, mikä on kyllä aikamoista nuoralla tanssimista. Jotain koskettavaa siihen muistaakseni tuli”, Pakkasvirta jatkaa toisesta ohjaustyöstään.
Pedon merkki oli Pakkasvirran ja hänen perustamansa Filmityö-yhtiön viimeisiä elokuvia. Olavi Paavolaisen päiväkirjateokseen Synkkä yksinpuhelu (1946) perustuva sodanvastainen elokuva pohjaa myös Pakkasvirran omiin muistoihin:
Vaikka pyöräily ei mikään tuiki tavallinen elokuvan aihe olekaan, niin kyllä sitä elokuvissa on nähty, ainakin Halisen mukaan. Hän ei myöskään puhu omasta elokuvastaan pyöräilyelokuvana, vaan pitää pyöräilyä lähinnä elokuvansa näyttämönä. Cyclomanian aiheena on ystävyys.
Cyclomanian päähenkilöt pyrkivät määrittelemään nuoruuden unelmiaan ja kohtaamaan niihin liittyviä valintoja. Halinen uskoo elokuvansa antavan jotain niin itse nuorille kuin niille, jotka pystyvät katsomaan ja tarkastelemaan nuoruuttaan myös jälkikäteen. Positiivista tässä yhtälössä on myös se, että Cyclomania on varsin tervehenkinen elokuva, jossa on kuitenkin vauhtia. Halinen ei itse usko ulkoisiin tehokeinoihin, kuten väkivaltaan ja seksiin. Varsinaisesti hän ei niitä vastusta, vaan niiden tulee olla selkeästi sidottuja ja merkityksellisiä tarinan kannalta.
Cyclomanian päärooleissa nähdään nuoria ja tuntemattomiakin kasvoja. Halisen mukaan heidän kanssaan oli ilo työskennellä, eikä häntä haitannut se, että he eivät olleet varsinaisia ammattinäyttelijöitä ja tunnettuja tähtiä. Nuorten rooleihin kun on jo uskottavuudenkin kannalta valittava nuoria näyttelijöitä.
Niin sanotun ohjaajanversion olemassaolon oikeutusta on perusteltu ja selitelty puutumukseen asti. Se jää jokaisen arvioitavaksi, miten tarpeelliset ne yksitoista lisäminuuttia oikein ovat. Tärkeintä lienee kuitenkin se, että kauhuelokuvan yksi merkkipaaluista on saatu digitaalisesti remasteroituna niin kuvan, äänen kuin musiikinkin osalta valkokankaalle. Tällaiset tapaukset kun ovat edelleen harvinaista herkkua, varsinkin pitemmän linjan leffafriikeille. Itselleni olisi melkein riittänyt alkuperäisversion tuominen, mutta tokihan ohjaajanversiona ja muunakin tituleerattu, ennennäkemätöntä materiaalia sisältävä uudelleenjulkaisu on myyvempi.
Mitä mieltä Manaajan versioiden eroavaisuuksista sitten ollaankin, se ei vähennä elokuvan suurta arvoa. Manaaja on todiste siitä, miten Hollywood joskus suhtautui kauhuun vielä vakavasti ja miten se tuotti kauhuelokuvaa suurilla ja tinkimättömilläkin tuotantoarvoilla. Manaaja oli monen Oscarin ehdokas. On vaikea kuvitella, että nykyään vastaavaa sisältävää elokuvaa hyväksyttäisiin millään muotoa palkintopalleja tavoittelemaan. Luulen, että jo moisen käsikirjoituksen tarjoajat lukittaisiin kiven sisään tai karkotettaisiin maasta. Kauhusta kun on muutenkin tullut munatonta purkkaviihdettä ja viitepelleilyä, jolle laatutietoisuus on täysin tuntematon käsite.
Väänäsen mukaan Hotakainen ei suostunut osallistumaan varsinaisen käsikirjoituksen tekemiseen. Toki kaverukset rupattelivat aiheista ja niistä maailmoista, joita kirjassa oli. Samoilla ajatuslinjoilla kuulemma oltiin, mutta Hotakainen jätti suosiolla tarinan elokuvallistamisen asiansa paremmin osaaviin käsiin. Väänäselle käsikirjoituksen tekeminen aukesi varsin helposti. Hienoisia ongelmia tuottivat vain kirjan päiväkirjajaksot. Tosin työtä ja monen muunkin ihmisen panosta käsikirjoitus vaati paljon. Missä määrin nyt valkokankaalla nähtävä lopputulos miellyttää sitten itse kirjailijaa?
– ”Minua kiinnostaa hirveästi elokuvan tekeminen kertomuksena, kertomisen lajina ja kuvien kautta kertominen. Olen sillä viisiin visioihminen, että minulle elämä yleensä tapahtuu visuaalisesti niin kuin episodien – tilanteiden, tunnelmien ja tapahtumien – kautta. Niitä minä näen hirveästi ympärilläni, ja se on varmaan se, mikä viehättää elokuvien ohjaamisessa. Se on erittäin luovaa puuhaa, hauskaa ja luovaa puuhaa.”
Kirjavaisen esikoispitkäelokuva, Ken tulta pyytää, kertoo palomiehen burnoutista. Aihe kiinnosti, eritoten burnoutin osalta, ohjaajaa jo henkilökohtaisista syistä. Päähenkilön tulisi tarinassa olla tavallinen suomalainen työmies. Monista eri vaihtoehdoista valittiin palomies, sillä tulipalo voisi kuvata myös päähenkilön luonnetta.
Lucas sanoo rahoitusongelmien syyn olleen se, että kaikki tapahtui sodan aikana: yleinen ilmapiiri oli täynnä pelkoa, syyttelyä ja epäilyä. Studiot eivät yksinkertaisesti halunneet rahoittaa Vietnamista kertovaa elokuvaa yhteiskunnallisesti ja poliittisesti epävakaana aikana. Lucas vetäytyi ja alkoi suunnitella Tähtien sotaansa. Ilmestyskirja-projekti jäädytettiin ja se elvytettiin uudelleen 1970-luvun puolivälissä, kun Etelä-Vietnam oli lopullisesti hävinnyt taistelun Pohjois-Vietnamille huhtikuussa 1975. Francis Coppola oli ollut Ilmestyskirjan suunnittelussa mukana jo 1960-luvulla ja Kummisetä-elokuviensa suuren menestyksen turvaamana hän kykeni herättämään henkiin perustamansa, Hollywoodista riippumattoman, American Zoetrope -tuotantoyhtiön, jonka työlistalla Miliuksen käsikirjoitus lunasti heti paikkansa. Samalla Coppola otti Ilmestyskirja-projektista niin taiteellisen kuin taloudellisenkin päävastuun.
Monet vaikeuksista olivat täysin odottamattomia: aluksi kapteeni Willardiksi kiinnitetty Harvey Keitel sai potkut muutaman viikon jälkeen, hänen seuraajansa Martin Sheen sai vakavan sydänkohtauksen kesken kuvausten, hirmumyrsky tuhosi suurimman osan lavasteista. Lisäksi Filippiinien eteläosissa käytiin sisällissotaa ja aina välillä Coppola menetti käytöstään Marcosilta vuokraamiaan Filippiinien armeijan helikoptereita, koska niitä tarvittiin sissiarmeijan kukistamiseen. Vaikeudet viivästyttivät kuvauksia jopa kuukausien ajaksi, mikä merkitsi kymmenien tuhansien dollareiden menettämistä. Samalla kaikki fyysiset ja materiaaliset vastoinkäymiset kasvattivat päivä päivältä elokuvan tekoon liittyvää valtavaa henkistä painetta.
Elokuvan budjetin ja aikataulun vain venyessä ulkomaailmaan alkoi kantautua villejä huhuja filmausryhmää kohdanneista lukuisista vaikeuksista: näyttelijöiden oikuttelusta, huumeongelmista, ohjaajan suhteellisuudentajun pettämisestä ja riidoista kameramiehen kanssa. Kuten elokuvansa päähenkilö, kapteeni Willard, myös Coppola oli todellakin menossa maailman pahimpaan paikkaan eikä hän edes tiennyt sitä vielä. Coppola on kuitenkin myöhemmin selittänyt tekemisiään sillä, että hänen ensimmäinen ohjauksellinen päätöksensä oli asettautua olosuhteisiiin, jotka heijastelivat elokuvan aiheita: vihamielisyyttä, kulttuurishokkia ja eristäytyneisyyttä.
Coppola kertoo, että hänestä elokuvaohjaajan ammatti on yksi viimeisimpiä diktaattorin virkoja demokratisoituvassa maailmassa. Kun Coppola vuosia elokuvan valmistumisen jälkeen analysoi silloista mielentilaansa, hän kertoo samaistuneensa eversti Kurtzin henkilöhahmoon. Aloittaessaan Ilmestyskirjan tekemistä hänellä oli kovat paineet onnistua, sillä hän oli sijoittanut koko omaisuutensa elokuvan valmistamiseen. Tämän lisäksi hän oli myös muuttunut mies: hän oli niittänyt mainetta ja kunniaa Kummisetä-elokuvillaan ja oli erittäin varakas. Siinä elämäntilanteessa ainoastaan Ilmestyskirjan kuvaaminen tyydytti hänen taiteellista kunnianhimoaan. Ystäviensä varoituksista piittaamatta ja seurauksia ennakoimatta hän kuljetutti suuren amerikkalaisen filmausryhmän tarvikkeineen ja kalustoineen kaukaiseen, kehittymättömään maahan keskelle tyystin erilaista kulttuuria.
Coppola filmausryhmineen kohtasi samoja ongelmia ja pakkomielteitä kuin elokuvan päähenkilöt. Kulttuuripessimismistä, itsekeskeisestä nautiskelusta, suuruudenhulluudesta ja riistosta tuli ironisesti kantavia teemoja myös oikeassa elämässä. Keksityt painajaiset rikkoivat siis fiktion rajat ja tunkeutuivat tosielämään. Ehkä siksi Ilmestyskirjan kuvaaminen oli niin rankka kokemus siellä olleille. Elämä innoittaa taidetta, mutta tämä vaikutus on myös päinvastainen. Coppolan oman filosofian mukaan ohjaajan välineenä on paljon enemmän kuin pelkkä käsikirjoitus, työryhmä ja näyttelijät. Hänestä kulloisetkin olosuhteet, jokaisen yksilön henkilökohtaiset tunteet ja kaikki mitä itse on kokenut ja kokee ovat elokuvan tärkeimpiä elementtejä.
Lehto on mieltynyt hieman poikkeavaan elokuvalliseen ilmaisuun. Puolidokumentaarinen elämänkerta ei ole kovin tavallinen lajityyppi. Ohjaajan mielestä tällaiset poikkeavat tarinat antavat katsojille kuitenkin paremman mahdollisuuden miettiä, mitä elämällään tehdä. Jokaisen olisi siis osattava ja uskallettava olla oma itsensä. Lehto on aiemmin kertonut tarinoita mielenkiintoisista mieshenkilöistä, joilla kaikilla on ollut tukenaan oma maailmansa, ja näin he ovat osoittaneet omanlaistaan kansalaisrohkeutta positiivisella tavalla. Aira on kuitenkin poikkeus näihin miehiin verrattuna.
Julkisuuden henkilönä myös Airan ystävät ovat suurelta osin julkisia henkilöitä. Luonnollista on siis, että Tango Kabareessa on mukana monia suomalaisten hyvin tuntemia värikkäitä persoonia, kuten Jorma Uotinen, Remu Aaltonen, Stefan Lindfors jne. Työskentelyä näiden ihmisten parissa Lehto pitää helppona ja joustavana.
Koivusalo on myöntänyt ihailevansa ja kunnioittavansa suuresti niin Rautavaaraa, Helismaata kuin Irwiniäkin. Miehen henkilökohtainen intressi näiden elokuvien tekemiseen on ollut ilmeinen. Toki tuottaja Koivusalo on nähnyt esimerkiksi juuri Irwin Goodmanin ja Vexi Salmen tarinassa myös suurta yleisöä kiinnostavan potentiaalin. Ohjaajana taas Koivusaloa innosti eniten viihdyttäjän ja viihteentekijän näkökulma, eli minkälainen oli Antti Hammarberg ja minkälainen oli taas Irwin Goodman sekä koko kyseessä oleva aikakausi.
Jo Kulkurissa & Joutsenessa näyttelijätyö oli ihailtavan hienoa ja näyttelijätyö on myös Rentun ruusun ehdoton helmi. Martti Suosalo oli ollut Koivusalolle heti selkeä valinta Irwinin rooliin. Koivusalo kehuu Suosaloa, eikä suotta, sillä lukeutuuhan mies tällä hetkellä maamme ykkösnäyttelijöihin huiman muuntautumiskykynsä ansiosta. Suosalo osaa paneutua hyvinkin erilaisiin rooleihin ja Rentun ruusussa myös yhteispeli Vexi Salmea näyttelevän Ilkka Koivulan kanssa sujui moitteetta.
Hellstedt ymmärtää tuottajan näkökulman puhuttaessa trilogiasta, mutta ei itse koe ohjanneensa trilogian toista osaa vaan itsenäistä elokuvaa. Levottomien saama suosio kangastelee tietysti taustalla ja Minä ja Morrison -elokuvan kaupalliset lähtökohdat ja tavoitteet ovat siten luonnollisia. Molemmilla elokuvilla on pitkälti sama kohderyhmä ja tämän tyyppisiä elokuvia on viime aikoina tehty vähän.
Elokuvan tarinassa on suuria kontrastieroja. Kevytmielisen hummaamisen kuvaamisesta siirrytään jopa äkkiä hyvinkin vakavien aiheiden pariin. Elokuvan vaikuttavin kohtaus on varmasti se, kun Samuli Edelmannin esittämä Aki purkaa 10-vuotiaan poikansa rinnuksista salakuljetettuja heroiinipaketteja. Painotusten vaihtuminen heijastui tunnelmassa jo kuvaustilanteissa ja Hellstedtin mukaan elokuvaa pyrittiin kuvaamaan melko kronologisesti eli aluksi kuvattiin tarinan alun kevytmielisempää asetelmaa ja loppua kohden kuvaukset vakavoituivat tarinan edetessä.
Toimituskunnassamme vuoden 2000 merkittävimmäksi elokuvaksi tiiviissä kärjessänousi Magnolia, josta karvan verran jäivät toiselle sijalle yltänyt Straight Story ja kolmannen tilan pokannut American Beauty. Neljänneksi merkittävimmän elokuvan tittelin jakoivat Dancer in the Dark, Kuudes aisti ja Voi veljet, missä lienet?. Viidennelle sijalle ylsivät The Insider ja Lahjakas herra Ripley. Mainintoja merkittävimpinä elokuvina saivat myös Amerikan Psyko, Being John Malkovich, East is East, Ghost Dog, Gladiator, Kaikki äidistäni, Nurse Betty, Toisen kerroksen lauluja, Virgin Suicides, Yksin kaikkia vastaan ja X-Men.
– ”Ongelmia on aina joka puolella, Suomessakin. Tuolla ne ehkä kärjistyivät, kun oltiin vieraassa maassa, jossa ongelmia ei ole niin helppo ratkaista. Suomessa jos tulee ongelmia, niin voi soittaa poliisille. Tuolla ei voinut soittaa poliisille, koska poliisi vie aina vierasmaalaiset putkaan.”
Elokuvan ensi-ilta on tarkoituksella näin joulun alla. Kesäisiä maisemia on kiva katsoa orastavan talven kynnyksellä. Näin ainakin Mäkelä uskoo, ja onhan joulu ja alkuvuosi muutoinkin suosittua matkusteluaikaa. Lomalla siis tarjoaa virikkeitä talven etelän lomiin – tai kuten Juha Veijonen asian ilmaisi:
Elokuvahistoriastamme voi Järvi-Laturin uravaihetta ja elokuvaa verrata ainakin Carl von Haartmaniin ja Korkeimpaan voittoon (1929). Ohjaajien tilanne ja elokuvat ovat ovat melkein samanlaisen jatkumon tulosta. Siinä missä Järvi-Laturi palasi hetkeksi Hollywoodista (opintomatkoilta?) Suomeen elokuvansa pariin, teki von Haartman täsmälleen samoin. Hän oli aatelismies, joka armeijansa suoritettuaan 1920-luvun puolivälissä suunnisti Hollywoodiin. Unelmatehtaassa mies toimi eri yhtiöiden palveluksessa statistina ja oli sotilasasiantuntijana William A. Wellmanin ohjaamassa, kaikkien aikojen ensimmäisessä parhaan elokuvan Oscarin voittaneessa elokuvassa Siivet (Wings, 1927). Von Haartmanin palattua tämän jälkeen kotikonnuilleen, Suomi-Filmi palkkasi Hollywood-työläisen ohjaajakseen syksyllä 1928.
Bad Luck Love onkin nuoremman kaupunkisukupolven elokuva, jonka raju kerronta loihtii esiin rajua tematiikkaa. Tarina kertoo Alista, joka pyrkii suuntaamaan rikollisen elämänkulkunsa parempaan suuntaan. Saarela loihtii erääksi elokuvansa kulminaatiopisteeksi sen, että päähenkilölle on tärkeää antaa armon käydä siitä oikeudesta, joka hänelle on ennen ollut oikeutta ja tämä oikeus on kosto.
Toki elokuvan tekemisessä ohjaajan ja näyttelijöiden välisessä suhteessa on nyanssieroja, mutta Saarelan mielestä ei pidä lähteä hötkyilemään, vaan pää on pidettävä kylmänä. Juttuun ei saa mennä liikaa mukaan. Saarela kääntää katseen Tommilaan ja toteaa tämän pitkäaikaisen näyttelijätuttunsa sanoneen, että kun on tarvis mennä johonkin juttuun täysillä mukaan, niin on vedettävä sellaiset kierrokset, että jengi uskoo siihen ja siihen uskoo myös itse. Riittävä intensiteetti on tärkeä, mutta on tiedostettava se, että kun homma on ohi, niin se myös on ohi.
Tommi Erosen mielestä Bad Luck Love on elokuva välittämisestä eikä siinä sinällään ole mitään rankkaa. Toisaalta välittäminen nimenomaisesti on rankkaa ja tämä tematiikka elokuvassa korostuukin. Eronen tunnustaakin nojanneensa omassa roolityössään Tommilaan, joka lähti myös selkeyttämään puheenpartta.
David Lynchin ja Mark Frostin luoma Twin Peaks oli 1990-luvun taitteen eniten kohua herättänein tv-sarja amerikkalaisessa televisiossa. Meillä se esitettiin melko tuoreeltaan vuonna 1991 MTV:n toimesta. Katsojat jäivät koukkuun heti puolitoistatuntisessa pilottijaksossa, joka jo väreili selittämätöntä mystistä tunnelmaa hämmentävien roolihahmojen, vastaleivottujen donitsien tuoksunnan ja havumetsän uhkaavan läheisyyden myötä. Twin Peaksin perusjuoni hahmottuu, kun FBI:n agentti Dale Cooper saapuu Twin Peaks -nimiseen pikkukaupunkiin selvittämään koulutyttö Laura Palmerin murhaa. Lynchin mielenkiinto pikkukaupungin pinnanalaisuuksiin ei ollut hellittänyt Blue Velvetista (1986).
Badding on elokuva suomalaisesta rock-musiikista ja sen tunnelmista. Elokuva ei ole totuudellinen elämänkerta ja missään vaiheessa se ei edes yritä olla sitä. Badding kertoo ennen kaikkea musiikin tunnelmasta ja suomalaisessa kevyessä musiikissa tunnelma on ollut aina vahvasti, joskus jopa hallitsevasti, läsnä. Markku Pölösellä aiheen käsittelyn ensimmäiset muistijäljet ovat jo vuodelta 1994, kun Onnenmaa oli tehty.
– Badding pisti sitä omaa ajatteluaan ja tunnemaailmaansa niin paljon näihin biiseihin, että oikeastaan se Badding on siinä musiikissa ja niitten lyriikassa. Sen takia on käytetty sitä musiikkia ja sanotuksia niin voimakkaasti mukana tässä kerronnassa.”
– ”Eli hyvin yksinkertaisista asioista pitää lähteä liikkeelle. Kyllä se herkkyys on koko ajan siellä olemassa siinä ihmisessä, aivan käsittämättömällä tavalla, jopa uskomattoman hauras. Toisaalta siinä on hirveän energinen ja voimakas puoli. Se omituinen yhdistelmä tekee hänestä niin myyttisen ja legendaarisen omaisen hahmon.”
Baddingin lähin vertauskuva löytyy Oliver Stonen Doorsista, jonka sadussa Jim Morrisonista tuli Val Kilmerina silkkaa sielua ja lihaa. Baddingin roolissa Janne Reinikainen tekee kyllä Kilmerit näyttämällä täsmälleen esittämältään, mutta Rauli Somerjoki jää silti pelkäksi suosikkilaulajan ulkokuoreksi. On kovin vaikea uskoa tämän ällistyttävän monipuolisen ja uskottavan laulajan ja biisinikkarin halunneen, että hänen henkilökohtaisesta ahdistuksestaan tehdään sitä sun tätä aiheetonta ynnäilevä taru. Pölönen kertoi parin vuoden takaisessa tv-keskustelussa kysyneensä lupaa elokuvan tekemiseen Aki Kaurismäeltä, joka tunnetaan Baddingin musiikin käyttäjänä elokuviensa tunnelman luomisessa. Viimeistään nyt vakuuttuu jo elokuvan tekovaiheessa monesta suusta kuullusta väitteestä: lauluissaan ja elämällään Badding esitti itsestään jo kaiken sen, mikä on tarpeellista. Pölösen elokuvan parasta antia ovatkin konserttiosuudet.
Pölösen maalaistrilogiassa on todistettuna briljantti elokuvan tekemisen taito. Kuvatessaan vanhaa maalaisidylliä mikään elokuvista ei sorru yksiulotteiseen menneiden aikojen haikailuun, vaan löytää ulkoisen nostalgian alta henkisen maiseman ja elämässä kiinni olevan tason — sellaisen, joka yleensä hukkuu kliseisen maaseuturomantiikan tai -pöhköilyn alle. Hätkähdyttävintä oli huomata, kuinka paljon yhtäläisyyksiä elokuvien leijuvasta kameran kuljetuksesta, äänettömistä peltomaisemista ja lapsuuden muistimaailmasta voi vetää Andrei Tarkovskin Peiliin.
Disneyn Dinosaurus (Dinosaur) hämmentää lähes tauottomalla maata polkevalla rytinällään ja tavan mukaisesti taas erään biologiaa ja kielitiedettä muokanneen historian erehdyksen korjaamisella. 65 miljoonan vuoden takaiset dinot saavat esittää voimakkaasti tunne-eläviä otuksia, jotka taitavat täydellistä amerikanenglantia – omaamatta onneksi kuitenkaan Elton Johnin tai Phil Collinsin lauluääniä. Ryhmänjohtotaistelu on piirretyn suurinta draamaa. Täysin tietokoneanimoitu Dinosaurus antaa osviittaa siitä, että Disneyn vanha piirrosjälki on jäämässä historiaan. Dinosaurus tallasikin kevyesti alleen Foxin Titan A.E. -piirretyn, jossa lopun mahtipontista uuden maailman syntymistä saa odottaa monta rasittavaa avaruustaistelua kehnon näköisten ihmishahmojen ja örkkien kanssa.
Savonlinnan kiehtovin uutuus vierähti ohi 12 minuutissa. Nuo minuutit sisältyivät hajanaisesti William Friedkinin vuoden 1973 kauhumenestykseen Manaaja (The Exorcist), josta nähtiin nyt uusi pidempi versio (ensi-ilta Yhdysvalloissa 22.10.). Itse olin sen verran onnekas, että näin Manaajan nyt vasta ensi kertaa (sic), joten en voi juurikaan verrata uutta versiota alkuperäiseen. Internet Movie Databasesta tarkastettuani uudessa versiossa on uutta ainakin loppu ja säpsähdyttävä hämähäkkikävelykohtaus. Manaaja on (minunkin mielestä) kaiken maineensa arvoinen kauhuelokuva, joka ei ole vain hyvä lajissaan, vaan myös erinomaisesti kerrottu tarina teini-ikää lähestyvästä tytöstä, johon muuttaa asustamaan möreä-ääninen ja päätä 360 astetta kääntävä paholainen. Kainostelematta riivailevan Manaajan esityksen jälkeen kävelin pitkin pimeää Saimaan rantapolkua kohti majapaikkaani – miettien, onko mikään vuoden 1973 jälkeen tehdyistä kauhuelokuvista saanut aikaan itsessäni niin pahoja pelon tunteita kuin Manaaja.
NYC on aina ollut elokuvien pyhäkkö, jossa kuvataan, tuotetaan ja esitetään leffoja suurissa määrin. Pelkästään kaupungin silhuetit ovat tulleet tutuiksi monesta elokuvasta; keltaiset taksit tuovat mieleen Scorsesen Taksikuskin ja New York Stories -leffan taustalla taas on SoHon taiteilijoiden maailma. Woody Allen, tuo neuroottinen sankari kuvasi Manhattanissa rakastavaisia katselemassa öisen alakaupungin silhuetteja.
Elokuvateattereita kaupungista löytyy taas satoja, joista osa on rypäleteattereita, jotka koostuvat monista yksittäisistä saleista. Osa teattereista on taas suuruudeltaan reilun tuhannen katsojan luokkaa, jossa yksittäinen ihmonen tuntuu hukkuvan yleisömereen, varsinkin kassamagneeteiksi muodostuneiden leffojen aikana. Valtaisasta lukumäärästään ja koostaan johtuen teattereiden varustetaso ja kunto vaihtelevat laidasta toiseen, mutta yleensä ottaen mitään todellisia pohjanoteerauksia ei kaupungissa ole. Sen sijaan upeasti sisustetut, isot ja viihtyisät THX- äänijärjestelmillä varustetut leffateatterit tekevät vaikutuksen.
Etupäässä juuri isot salit käyttävät rutkasti äänenvoimakkuutta, ne lisäävätkin leffan kokemuksellisuutta mukavasti, etenkin kun taustalla paahtavat kunnolliset äänentoistojärjestelmät. Esimerkiksi aivan New York sydämessä, Times Squaren läheisyydessä pyörivä Martin Scorsesen uutuus Bringing Out the Dead (pääosassa Nicolas Cage) noin 800 hengen teatterissa lujalla volyymillä on aikamoinen elämys.
Tuntuu siltä, että esteettinen ja fyysinen nautinto, elikkä leffa ja syöminen liittyvät aukottomasti yhteen amerikkalaisessa elokuvakulttuurissa. Kävin katsomassa Brooklynin eräässä pienessä ja viehättävässä sivuteatterissa muutaman vuoden takaisen, japanilaisen anime-pätkän, Ghost in the Shellin. Leffan jälkeen en enää ihmetellyt, miksi juuri amerikkalaiset ovat maailman tukevin kansakunta, siksi rankkatahtista yleisön mässäileminen oli. Useimmat katsojat kantoivat saliin jonkinlaisen tukevan lounaan veitsineen ja haarukoineen, ja ateriaa syötiin antaumukselle koko leffan ajan. Useimmat ramppasivat jatkuvasti vielä täydentämässä varastojaan, niin että allekirjoittanutta jo hirvitti…
NYC:ssä elokuvia myös mainostetaan paljon. Kaupungissa näkyy yli 70 ilmaista televisiokanavaa, joissa ensi-iltojen mainokset pyörivät tiuhaan tahtiin. Samoin katuvarsimainokset, starojen läsnäolot ensi-illoissa ja lehtien haastattelut luovat glamourin tuntua, joka houkuttelee ihmiset elokuvasaleihin. Televisio on myös tehokas elokuvien kierrättäjä, joskin parhaimmat elokuvat näkyvät vain maksullisilla kanavilla.
Italialaiset Taviani-veljekset kuuluvat niihin 1990-luvulla vähän unholaan jääneisiin vanhoihin ”mestariohjaajiin”, joiden tuotantoa saa nykyisin hakemalla hakea sekä televisiosta että valkokankaalta. Tavianien elokuvat kertovat yleensä ihanteidensa pettäjistä kytköksissä historiallisiin tapahtumasarjoihin. Itse en ole kaksikon elokuvista nähnyt kuin Niityn (Il Prato, 1979), jossa poliittisten ja unensekavien ainesosien yhdistelmä sai aikaan väkevästi mieleenpainuvan lopputuloksen. Festivaaleilla nähdään ainakin Petturi, Isäni, herrani ja yhtenä 1980-luvun parhaista pidetty Tähtikirkas yö.
Ranskalainen naisohjaaja Claire Denis kuvaa elokuvissaan usein miehisiä aiheita. Uusin, Beau Travail on tanssinomainen kertomus Ranskan muukalaislegioonan miehistä. Selkeää juonta hänen sitkeistä kuvaviritelmistään saa hakea. Denis’n tunnetuimmat elokuvat Chocolat ja kukkotappelufilmi Päin kuolemaa nähdään myös Sodankylässä.
Esitetyt Kassilat silloittivat selkeimmin festivaalin pääteemana ollutta 50-luvun muistelua nykypäivään. Festivaaleilla niin ikään vierailleen Maija Karhen tähdittämä Kuriton sukupolvi (1957) esiteltiin ensimmäisenä suomalaisena nuorisoelokuvana, mutta enemmän kyse oli Tauno Palon vanhenevan professorihahmon menetetyn miehuuden kriisiytymisestä ja uudelleen löytämisestä. Teema on tuttu aivan viime vuosienkin hittielokuvista. Murroskautta elettiin yhteiskunnassa viisikymmentä vuotta sitten ja eletään nytkin. Rakennemuutoksen aiheuttamasta tarpeettomuuden tunteesta ovat viime aikoina kertoneet ainakin American Beauty ja Fight Club sekä kotimaisista vaikkapa Häjyt tai Levottomat.
Festivaalivieraat tuntuvat vuodesta toiseen töittensä suhteen kovin vaatimattomilta. Joka kerta on festivaalisunnuntaina kuitenkin ollut olo, että olen nähnyt muutakin kuin kuriositeetteja. Valkokankaalta katsottuna kansallisesti merkittävä taide herää eloon. Sitä paitsi, jos näitä tämänkertaisia elokuvia katsoessa herääkin nostalginen kaipuu aikaan, jona en ollut edes syntynyt, johtuu se ennen kaikkea studioajan lajityyppijärjestelmän täydestä erilaisuudesta nykyiseen nähden. Yksinkertaisesti sanoen: poliisielokuvia kuten Kaasua, Komisario Palmu!, romansseja kuten Sininen viikko, tai melodraamoja kuten Valentin Vaalan kouraiseva sovcolor-tearjerker Niskavuoren naiset ei enää tehdä. Tähän aikaan vuodesta jos kysytään, olen aina sitä mieltä että se on sääli.
Risto Jarva -palkinto myönnetään joka vuosi yhdelle kaikista virallisessa ohjelmistossa esitettävistä filmille kuvatuista suomalaisista elokuvista. Kyse on festivaalin kalleimmasta palkinnosta 50.000 mk, jonka lahjoittaa Suomen elokuvasäätiö. Tänä vuonna palkinnon nouti Esa Illi Apinajutullaan. Jarva-palkinnon tuomaristossa päätöstä pohtivat vain Pia Andell ja John Webster leikkaaja Tuuli Kuittisen viimehetkisen jääviys-päätöksen takia.
Luis Buñuelin syntymän 100-vuotisjuhlan kunniaksi esitettiin luonnollisesti Andalusialainen koira ja Kulta-aika, mutta myös harvinaisemmat helmet Las Hurdes (1933) ja Simon ja viettelykset (1965). Espanjan köyhimmillä vuoristoalueilla kuvattu Las Hurdes etsii surrealistisena ”matkailuelokuvana” yhä vertaistaan, ja tietysti turhaan – nykyelokuvantekijöiden suurin pelon aihe taitaa olla sosiaalipornon leima. Keskeneräistä Simon ja viettelykset on hankala pitää välityönä – Buñuel kertoo unenomaisella jatkumolla pylväspyhimyksen kamppailusta paholaisen kanssa ja siirtää tapahtumat aivan lopussa newyorkilaiseen rock-klubiin!
Ohjaaja Pat Sullivanin ja piirtäjä Otto Messmerin vuonna 1919 luoma musta Felix-kissa seikkaili filkkareilla 14 seitsemän-minuuttisen voimin. Felix-elokuvat ovat animaatioelokuvan pioneerityötä vuosilta 1919-1930, pelkän mustavalkoisen viivan varaan rakennettua kerrontaa, joka yhä toimii. Felix seikkaili elokuvissa mm. Hollywoodissa, Villissä Lännessä ja toisinaan kännipäissään. Kissan oveluus perustuu sen mahdollisuuksiin muuttaa muotoaan tukalassa tilanteessa. Niin lapsia kuin vanhempia naurattaneen katin elokuvia säesti näytöksessä pianisti Arto Piispanen.
– ”En ole, kerrontatyylini on ollut sellaista, että olen halunnut kertoa suoraan. Aristoteleen oppien mukaisesti niin, että minulla on alku, keskikohta ja loppu. Olen välttänyt kaikennäköistä trikkiä. Suurimmaksi osaksi elokuvissani ei ole edes himmennyksiä tai ristikuvaa. Tässä oli pakko käyttää, koska piti saada näitä sivujuonteita ja ennen kaikkea taustoja esiin. Käytin niitä aika varovasti, mutta ehkä enemmänkin olisin voinut käyttää. Ne eivät kuitenkaan ole ominta aluettani.”
– ”Olen aina saanut hyviä näyttelijöitä. En pysty maksamaan hirveän hyviä palkkoja, mutta käsittelen heitä kai sitten hyvin. Olen aina saanut näyttelijöitä, joita haluan. Nyt oli joidenkin roolien kohdalla vaihtoehtojakin. Se ei ollut oikeastaan edes vaikeata. Luulen, että tämä teema ja tämä mielettömyys sekä mahdollisuus tehdä kahden kuukauden retki pienessä bussissa ja tuollaisella porukalla viehättivät kaikkia.”
Filmattu käsikirjoitusversio oli järjestyksessään yhdestoista. Parikka oli omassa versiossaan nostanut sotatapahtumat keskeiseen osaan. Talvisodan tehneenä hän oli niistä tapahtumista kiinnostunut, kun taas Donnerin mielestä sotatapahtumat ovat kyseessä olevassa tarinassa enemmänkin marginaalisia.
Muhevan mehevä markkinointitarina. Oireellisesti vuosituhannen se todellinen lasten ja nuorten hype ei ole sattuman satoa millään tavoin. Tuote nimeltä Pokémon on pilkulleen ja piirulleen laskelmoitua ja kieron loisteliaasti markkinoitua ja toteutettua megatuotantoa, jonka kuluttajamainonnassa kaikki keinot ovat pyhitetty yhdelle ja ainoalle motiiville: maksimaalisen voiton saavuttamiselle. Myös Suomessa nähtävä Pokémon-tv-sarja vaikuttaa – ainakin ilmiön ulkopuolisen silmin – oikeastaan vain puolituntiselta mainokselta. Suomessa ja Ruotsissa tv-sarjaa syytetäänkin piilomainonnasta. Eikä mikään ihme, että kaupallisuuden korostaminen herättää närää, sillä katsojia kehotetaan keräämään kesken ohjelmankin. Olkoonkin niin, että keräilyfilosofia on olennainen osa Pokémon-kulttia. Kyllä piintyneet ja ahneet bisneshirviöt keksivät mitä vain selityksiä limaiset jälkensä peittääkseen. Ja mitä tv-sarjan sisällöstä voi sanoa: ei päätä eikä häntää. Mutta sehän taas ei nykyihmistä kiinnosta muutenkaan. Siis, ei aikuisiakaan, on vain trendikästä valittaa sen köyhyyttä viihtymisen ja kuluttamisen toreilla.
Mikään ei ole ikuista. Tämäntyyppisiä ilmiöitä tulee ja menee. Seuraavat villitykset vain odottavat vuoroaan nurkan takana. Aikuiset ovat aina olleet huolissaan nuorison villitsemisestä ja silti suurin osa on varttunut tuikitavallisiksi tallaajiksi ja nöyriksi veronmaksajiksi. Jos jokin Pokémon-ilmiössä arveluttaa, se on lasten mielikuvituksella ja tunne-elämällä härski rahastaminen, mikä nyt taas ei ole mikään uusi ilmiö. Kuinkahan moni polvenkorkuinen halajaa pelejä ja kortteja oikein tosissaan? Ehkä enemmän tämä on niitä juttuja, joita pitää olla, koska kavereillakin on. Esimerkiksi pelin säännöt ja muut kuviot ovat aika helppoja opetella, mutta perehtyvätkö läheskään kaikki edes niihin kunnolla. Veikkaanpa, että ennen kuin huomaammekaan niin ilmiö on menneen talven lumia ja lasten vanhemmille on jo keksitty uutta kukkaron keventäjää ja päänsäryn aiheuttajaa. Toisaalta, pääseväthän myös kasvatusasiantuntijat kerrankin pätemään, kun hätääntyneet isät ja äidit kysyvät neuvoja, miten vierottaa Pokémon-riippuvaista vekaraansa takaisin niin sisältörikas-viritteiseen normaalielämään, kuten koulunkäyntiin.
Vuonna 1964 Uudessa-Seelannissa syntynyt ja myöhemmin australialaistunut Russell Crowe on urallaan elämänsä nousumyötäisessä. The Insiderista saadun Oscar-ehdokkuuden jälkeen Australian ihme muuntautui ylipainoisesta keski-ikäisestä tutkijasta tuiman tunteikkaaksi ja brutaaliksi kenraaliksi ensi-iltaelokuvassa Gladiator. Mutta lihomista, laihduttamista ja timmiin kuntoon bodaamista on nähty ennenkin.
Ulkopuolinen. Tietenkin Crowella on myös kova imago. Naisia riittää, mutta hän ei ole naimisissa eikä hänellä ole lapsia. Hänen yksityiselämästään ei paljoa tiedetä. Hollywoodin glamourista eristäytynyt näyttelijä vetäytyy aina tilaisuuden tullen perheensä keskuuteen Australian maatilalle, jossa hän ratsastaa ja ”eksyy” luontoon. Hänellä on eläimiä, joita hän kutsuu ystävikseen, koska hänellä on kuulemma eläimellisiä ihmistuttuja, joita ei voi kutsua ystäviksi. Ja höttöiseen Los Angelesiin herra gladiaattori muuttaisi kuulemma vasta silloin, kun jättiläishyökyaalto on pyyhkäissyt Australian ja Uuden-Seelannin yli ja Euroopassa riehuu rutto.
Aggressiot, väkivalta ja pelko ovat vahvasti läsnä Pelon maantieteessä. Mantilan mielestä näin siksi, että kasvava kapitalismi on tehnyt ihmisestä pelkän resurssin, jonkinlaisen uusituvan luonnonvaran, joka ei ole arvo sinänsä. Se, että ihmisarvoa ei tunnusteta ja ihmisiä ei kunnioiteta vain siksi että he ovat syntyneet, lisää pelkoa ja väkivaltaa yhteiskunnassa.
Pelon maantieteessä mies on sivustakatsoja tai paha. Mantila halusikin rikkoa traditiota, sillä nainen on ollut elokuvissa sivustakatsoja ja paha jo niin pitkään, että sitä pidetään elokuvakerronnan traditiona. Naiset haluavat nähdä elokuvissa ihmisiä, joihin voi samaistua. Mantila toi naiset polttopisteeseen laajentaakseen heidän roolejaan elokuvissa. Naisten asettamista perinteisiin miehisiin rooleihin voi pitää vahvana valintana. Toisaalta naisethan toimivat yhteiskunnassa lähes kaikkialla miesten rinnalla:
Lakeuden kutsu on alkaneen vuosituhannen ensimmäinen kotimainen ensi-ilta ja ohjaaja Ilkka Vanteen ensimmäinen pitkä valkokankaalle tekemä elokuva. Paluu, rakkaus ja halu aloittaa uusi elämä tuovat suomalaiseen elokuvaan tervetullutta uskoa tulevaisuuteen ja optimismia. Pohjalaisuudesta huolimatta tutut teemat kuten katkeruus ja kosto loistavat poissaolollaan. Lakeuden kutsu puhuu myönteisten asioiden puolesta ja hyvien tuntojen esille tuominen on ollut ohjaajalle ensisijaisia tavoitteita.
– ”Erkki on perinteinen, kovakin mies, jolle ei vittuilla ja joka esimerkiksi bisneksen teossa luottaa itseensä eikä anna kenenkään talloa varpailleen. Mutta hän on kuitenkin tehnyt paljon töitä itsensä kanssa. Anteeksianto ja hyväksyminen kysyvät todellista voimaa fyysisen puhkun ja kukkoilun tuolla puolen. Erkki harkitsee juttuja ja tekee oikeastaan töitä joka tasolla, että hän saisi asiat järjestykseen. Elämä on valintoja ja niistä parhaimmat toteuttaakseen on tehtävä jotain konkreettista.”
– ”Karin olen tuntenut parikymmentä vuotta jo siltä ajalta, kun olin opettajana teatterikorkeassa ja Kari oppilaana. Töitä emme ole aiemmin yhdessä tehneet, mutta tiedämme toisemme ihmisinä. Marin kanssa olen taas tehnyt esimerkiksi Pimeän hehkun, joka oli tosi iso juttu ja jossa Mari näytteli pääosaa. Meillä oli hyvät ja selkeät lähtökohdat, joista lähdettiin rakentamaan tätä hommaa. Yhteistyö pelasi loistavasti.”
– ”Elokuvantekijänä on luonnollista tarttua vahvaan tarinaan ja Antin romaanit kääntyvät mukavasti elokuvan kielelle. Tavoitteenamme oli myös, että elokuva ei suoraan vaikuta kirjafilmatisoinnilta, vaan puhuttaa sellaisiakin, jotka eivät Antin kirjoja ole lukeneet. Toisaalla elokuva on myös jatkumoa edellisiin filmatisointeihin. Antin kanssa oli ylipäätään hauska tehdä töitä ja ensimmäiset päivät puhuimme kalastuksesta, sillä olemme intohimoisia kalamiehiä kumpikin.”
Blade Runner, Ridley Scott (8)
Nyt mennyttä elokuvavuotta voidaan tarkastella kahdesta näkökulmasta: katsojalukujen ja jaettujen Jussien suhteen. Faktahan on, että katsotuin kotimainen oli myös palkituin kotimainen. Rukajärven tie osoitti sodan olevan edelleenkin eräs suomalaisuuden suurin ilmentymä ja trauma. Takuuvarmalla aiheella ja sentimentaalisilla painotuksilla haalittiin vajaat 430 tuhatta katsojaa ja seitsemän Jussi-palkintoa. Katsojansa Rukajärven tie varmasti ansaitsikin, mutta Jussien yletöntä määrää voi hieman ihmetellä. Pystityspolitiikka alkaa meilläkin muistuttaa ison rapakon takaista menoa: se joka tuottaa myös palkitaan. Olli Saarelan Rukajärven tie on hieno ja suomalaisuutta koskettava elokuva, siitä ei ole epäilystäkään, mutta menneenä vuonna sai ensi-iltansa moni muukin loistelias kotimainen elokuva.
Matti Ijäksen Sokkotanssi keräsi vain vaivaiset runsaat 11 tuhatta katsojaa. Ijäkselle ojennettiin Jussi parhaasta käsikirjoituksesta, vaikka elokuvassa olisi ollut varteenotettavia aineksia myös vuoden parhaaksi elokuvaksi. Saman kohtalon koki Timo Koivusalon Kulkuri ja Joutsen, jonka saamat 232 tuhatta katsojaa tienasivat Martti Suosalolle vähintäänkin ansaitun Jussin parhaasta miespääosasta. Suosalo urakoi viime vuonna kaikkiaan kolmessa ensi-illassa (Kulkuri ja Joutsen, Lapin kullan kimallus ja Sokkotanssi). Vakavasti otettavaa kilpailijaa Suosalolle ei edes ollut.
Taannoin Film-O-Holicissa oli lukijaäänestys, jossa jokainen sai ilmaista mielipiteensä omasta Bond-näyttelijäsuosikistaan. Ehkä odotetustikin ylivoimainen voittaja oli Sean Connery. Kakkospallilla komeili Roger Moore ja yllättävänkin lähellä kolmantena nyky-Bond Pierce Brosnan. Sen sijaan Timothy Dalton ja George Lazenby jäivät jo kalkkiviivoille
Sean Connery syntyi työläisperheeseen Skotlannin Edinburghissa vuonna 1930. Koulu jäi häneltä aikanaan kesken kuin myös laivastoura, jonka katkaisi vatsahaava. Tämän jälkeen Connery teki erilaisia tilapäishommia, joista juorutuin on ollut alastonmallina keekoilu taideopiskelijoille. Käänteentekevä tapahtuma Conneryn tulevalle uralle oli hänen sijoittumisensa kolmanneksi Mr. Universe -kehonrakennuskilpailussa, jonka jälkeen hän sai töitä erilaisissa näyttämöproduktioissa edeten vähitellen aina kohti vaativampia rooleja. Televisiodebyyttinsä Connery teki vuonna 1956 ja vuosikymmenen loppuun mennessä plakkarissa oli jo useita elokuvarooleja.
Taru Mäkelän ohjaama Pikkusisar jatkaa kunniakkaasti kotimaisten elokuvien ”uutta tulemista”. Vaikka kyseinen elokuva onkin naisen ohjaama ja se kertoo naisesta, niin naiselokuvasta ei ole kysymys. Mäkelä itse tähdentää, että jo käsikirjoitus koeluetutettiin miehillä, sillä naiselokuvaa ei haettu, vaan haettiin nimenomaan ihmiskuvausta.
Fincherin uusin elokuva, Fight Club (1999), edustaa varsin suoraa ja loogista jatketta hänen aiemmille kolmelle elokuvalleen Alien 3 (1992), Se7en (1995) ja The Game (1997). Ne kaikki kertovat siitä pinnallistumisen tapahtumasta, jota länsimaalainen, postmodernissa rämpivä kulttuuri tuntuu käyvän läpi. Urbaanissa maisemassa esille pakottautuva yhteisöllisyyden murtuminen, todellisuuden katoaminen, eristäytyminen ja yksinäisyys ovat niitä keskeisiä pohjavireitä, joita jokainen edellä mainitusta neljästä elokuvasta ruumiillistaa – usein varsin kirjaimellisestikin. Onkin mielenkiintoista huomata, että Alien-jatkumon kolmatta osaa kohtasi kriitikkojen osalta varsin nuiva vastaanotto johtuen sen lohduttomasta ja synkästä tunnelmasta ja kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Se7en ansaitsi kiitosta täsmälleen samoista syistä.
Tietyissä suhteissa Fincherissä on samoja piirteitä kuin muissakin ohjaajissa, jotka ovat lähteneet musiikkivideoiden parista elokuvia tekemään. Kuitenkin häntä tuntuu silti hankalalta – tai epäpalkitsevalta – verrata tai suhteuttaa kehenkään muuhun. Samalla kun esimerkiksi Se7en, The Game tai Fight Club ovat hengästyttävän audiovisuaalisia, ne luottavat paljolti myös perinteiseen, joskin usein pessimistiseen, dialogiin. Mainos- ja musiikkivideoperinne ei näytä toisin sanoen haudanneen sitä pikanttia silmää kuvan, tapahtumien ja puheen rytmille, jonka välineensä tradition tunteva ohjaaja hallitsee.
Kahden vuoden kuluttua seurasi lisää. Elokuvassa Rounders – ässä hihassa (Rounders, 1998) Norton näytteli lieromaista Wormia ja tarjosi hyvän vastapainon puisevalle Matt Damonille. Todellinen taidonnäyte oli kuitenkin vasta tulossa. Kiistellyssä ja kiitetyssä American History X:ssä (1998) Norton todellakin löi luun kurkkuun ja sai pääosaehdokkuuden jääden kuitenkin ilman Oscar-pystiä. Hänen muuntumisensa Derek Vineyardiksi, karismaattiseksi uusnatsiksi hipoo Dustin Hoffmanin ja Robert De Niron jylhimpiä muodonmuutoksia niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ja siinä se oli: pelottavin ja puhuttelevin metodinäyttelemisen taidonnäyte vähään aikaan. Kun Nortonilta kysyttiin, miten hän onnistui sen tekemään, vastaus oli näyttelijälle ominainen, vaatimattoman sarkastinen. Rotevaa roolihahmoaan varten hän kertomansa mukaan vain nosteli kuukausien ajan tylsistyneenä puntteja, söi kasapäin pihvejä noudattaen tiukkaa proteiinipitoista ruokavaliota, ja kuvausten päätyttyä hän oli parin kuukauden päästä oma ruipelo itsensä. Ei sen kummempaa…