VIPINÄÄ VALKOKANKAALLA Tough Eye -animaatiofestivaalit Turussa 15.5. -20.5.2001

Ensimmäiset Tough Eye -animaatiofestivaalit tulivat ja menivät. Tulivat hieman huomaamatta, mutta menivät kaiken kaikkiaan mallikkaasti ja näyttävästi. Festivaalit saivat aika runsaasti mediajulkisuutta ja kävijämäärätavoitteestakaan eivät jääneet toivottoman kauas.

Näytökset festivaaleilla oli jaettu 16 teeman alle. Paraatisarja oli festivaalin ainoa kilpailusarja Timeless Competition, jonka 5 näytöksessä näytettiin 40 elokuvaa. Idea kilpailusta, johon osallistuvien elokuvien ensi-illan ajankohtaa ei ole rajoitettu, on kieltämättä hedelmällinen. Tosin käytännössä osallistuneet elokuvat olivat viimeisen vuosikymmenen ajalta, vain kaksi elokuvaa oli 70-luvulta, 80-luvulta ei ainoakaan. Sarja oli kokonaisuudessaan kohtuullisen tasokas ja edusti pääasiassa perinteisiä animaatiotekniikoita, suurin osa oli piirrosanimaatioita.

Kilpailusarjan ohella kulki toinen 5-osainen sekasarja Tough Eye Selection, joka esitteli uutta animaatiota. Elokuvat oli valittu edustamaan erilaisia tekniikoita sekä tekijöiden erilaisia kulttuuritaustoja ja yksilöllisiä näkemyksiä. Sarja oli huomattavasti heterogeenisempi kuin kilpailusarja. Esityksiin osallistunut yleisö joutuikin tutustumaan eri tyylisiin elokuviin, joita tuskin muuten olisi mennyt katsomaan. Ajatuksena tämäkin toki on kaunis, mutta käytännössä itäeurooppalaisen nukkeanimaation ystävää ei kovin helpolla saada ihastumaan teknomusiikki taustallaan pauhaavaan ei-kertovaan tietokoneanimaatioon ja päinvastoin. Edelliseen joukkoon kuuluvana sarjan moninaisuus aiheutti minulle välistä miellyttäviä yllätyksiä, toisinaan sai kyllä pitkästymäänkin. Ongelmana aikuisille suunnatussa taideanimaatiossa kun usein on se, että omaan nokkeluuteensa ihastuneiden tekijöiden on kaupallisen tai muun ulkoisen kontrollin puutteessa ja ilman valokuvapohjaisuuden rajoituksia liian helppo tunkea valkokankaalle kaikki mahdollinen keksimänsä.

Kulttuuritaustaltaan Selectionin kuten kilpailusarjankin elokuvat jakaantuivat itäeurooppalaisen, keskieurooppalaisen ja angloamerikkalaisen alueen tuotoksiin. Jako näkyi myös sekä tekniikoissa että sisällöissä. Itäeurooppalaisissa oli mukana eniten nukkeanimaatioita ja sanomallisuus tuntuu olevan siellä päin edelleen tärkeää, keskieurooppalaiset taas pyrkivät tunnelmaan ja tekevät usein piirroselokuvia, kun leike- tai tietokoneanimaatiot tulevat keskimääräistä useammin lännestä ja pyrkivät visuaaliseen näyttävyyteen. Tämä jaottelu on luonnollisesti tyypittely, johon oli paljon poikkeuksiakin. Mukana näissä sarjoissa oli muutama kotimainenkin elokuva, jotka mielenkiintoisesti hajaantuivat näistä eri kulttuuripiireistä vaikutteita saaneisiin.

Timeless Competition

Kilpailusarjassa palkittiin kuusi elokuvaa. Jaetun pääpalkinnon saivat venäläinen, itse asiassa jo Neuvostoliiton aikoina valmistunut Igor Kovaljovin Hen, his wife (1990) ja isobritannialainen Quay-veljesten In Absentia (2000). Muut palkitut olivat kanadalainen Wendy Tilbyn ja Amanda Forbesin When the Day Breaks (1999), yhdysvaltalaisen Frank Mourisin Frank Film (1973), puolalainen Jerzy Kucian Tuning Instruments (2000) sekä tshekkiläinen Michaela Pavlátován Repete (1995). Palkituista selvimmin palkintonsa ansaitsivat huima Frank Film, jossa Frank Mouris kuvittaa visuaalisesti loistavasti ja poptaiteenomaisen nokkelasti ääniraidalla kertomansa elämäntarinansa leikeanimaation keinoin, ja Pavlátován Repete, joka terävästi, aika häijysti ja hienosti piirrettynä kertoo parisuhteiden jumiutuneista kuvioista ja siitä, mitä tapahtuu, kun parit kyllästyvät, sekoittavat pakan ja jakavat parit uudelleen. Selection-sarjassa nähtiin myös Frank Mourisin Frankly Caroline (1999), jossa kuvituksen saa Frankin tuottajavaimon Carolinen tarina. Elokuva kommentoi ironisesti myös neljännesvuosisata sitten valmistunutta Frankin tarinaa nykyajan aateilmastosta käsin.

Pääpalkittujen filmien kohdalla palkintojen osumat eivät minua sitten niinkään vakuuttaneet. In Absentia, jossa Karlheinz Stockhausenin musiikilla oli suuri osuus mielisairaalatarinan tunnelman luojana, ei tehnyt mainittavaa vaikutusta. Hen, his wife oli kyllä laadukasta piirrosjälkeä ja täynnä eriskummallisia yksityiskohtia, mutta synopsiskuvauksen mukaisesta "miehen ja vaimon kipeästä suhteesta" se ei kertonut paljoakaan. Enemmän aiheesta oli sanottavaa sarjan toisella venäläiselokuvalla, Aleksei Haritidin Once by the Blue Sea (1998), ja se onnistui tekemään sen vielä riemastuttavan pintanaiivilla tavalla. Ehkäpä vika olikin juuri tässä, kovin vakavahenkisiä pohjavireeltään kun kaikki palkitut elokuvat olivat. Kulttuuripiireittäin palkitut ryhmittyivät tiukkaan länsi-itä -asetelmaan, USA, Kanada, Iso-Britannia ja toisaalta Venäjä, Tsekki ja Puola, mikä tuo mieleen kylmän sodan ajan ja vaikkapa sen Nobel-palkinnot, oli asetelma sitten tahallinen tai silkka sattumaa.

Eestimulti-esitys

Tough Eyen muista esityksistä nousi esiin amsterdamilaisen Michael Helmerhorstin kolmen luennon Politically Incorrect -kokonaisuus ja yhden esityksen Eestimulti-katsaus virolaisen animaation historiaan. Elokuvakeräilijä Helmerhorst oli tuonut festivaaliyleisön nähtäväksi aarteitaan, Hollywoodin 20-50-luvuilla tekemiä piirroselokuvia, joiden etniset karrikatyyrit 60-luvulta alkanut poliittisen korrektisuuden vaatimus on saanut näyttämään sen verran rankoilta, että elokuvat on hyllytetty tai niistä on jälkeenpäin tehty siistittyjä versioita. Helmerhorst osoittautui myös aiheensa hyvin tuntevaksi ja innostuneeksi luennoijaksi.

Eestimulti-esityksen vanhin elokuva, Tallinnfilm-studion perustajahahmon, virolais-ossetialaisen Elbert Tuganovin Cats and Rats (Hiirejaht) (1969) -nukkefilmi kertoo hiiristä, jotka tekevät kissojen viljapellolle kommandoiskun. Hiiret, nuo reippaat metsäveljet tai kaukaasialaississit naruttavat iloluontoisen juopottelun jälkeen nukahtaneita kissoja tavalla, joka ei jätä paljon tulkinnan varaa kissojen ja hiirien etnisestä alkuperästä. Heiki Ernitsin Departure (Ärasoit) (1991) puolestaan kuvaa junamatkaan sijoittuvassa piirrostarinassaan Viron itsenäistymisen ja Laulavan vallankumouksen aiheuttamaa häkeltymistä vanhan ja osin jo nostalgisen ollessa vielä läsnä ja tulevan etsivän päämääräänsä pitkin junaa vaeltelevana hahmona. Alliance-sarjan Pars Pro Toto -esityksessä nähtiin Janno Põldman Birthday (Sünnipäev) (1994), jossa päivänsankarin syntymäpäiviä häiritsemään pyrkivät tonttujen puna-armeijan edustajat hoideltiin jo helposti ja määrätietoisesti.

Vaikka Tough Eye -festivaalit pääsivätkin lähelle kävijätavoitettaan, ei festivaalin 80 näytöksestä moneenkaan riittänyt kuin kourallinen yleisöä. Se, että festivaaleille järjestettiin komeat puitteet heti alusta ja useimmat esitykset oli mahdollista katsoa uusintana, on katsojan kannalta tietysti miellyttävää. Jotta penkit parin vuoden päästä täyttyisivät paremmin laadukkaan ohjelmiston ansaitsemalla tavalla, pitäisi ohjelmatiedot olla helposti yleisön saatavilla huomattavasti tämänvuotista varhaisemmassa vaiheessa ja ehkäpä mainontaakin kannattaisi lisätä. Myös lippujen korkeahko hinta olisi syytä ottaa uudelleen harkintaan. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa.