MYKISTÄVÄÄ MENOA

Forssan mykkäelokuvafestivaalien juliste on häkellyttävässä ristiriitaisuudessaan hyvinkin kuvaava: Chaplin, jonka suu on suljettu vetoketjulla, katsoo vetoavasti kuvasta, taustan hämärässä taas jatkosodan suomalaissotilas rintamakuvaaja kintereillään etenee takaoikealle valloittamaan talvisodassa menetettyjä alueita valmiina jatkamaan kohti suur-Suomea.

Kesän syksyksi vaihtaneen viikonlopun aikana Forssassa nähtiin hieno valikoima mykkäelokuvan klassikoita. Mukana oli myös Chaplinin Diktaattori (1940), joka perustuu mykkäelokuvan estetiikalle, vaikka ei toki mykkä olekaan. Elokuvassa Chaplin kyllä osoitti, että ei sodanlietsojien edessä suutaan sulje eikä anna sulkea.

Festivaaleilla oli käytössään hartaasti kunnostettu tai pikemminkin lähes uudelleen rakennettu Elävien Kuvien Teatteri, Suomen ensimmäinen maaseutuelokuvateatteri, jonka penkit olivat kieltämättä kovat, mutta toisaalta toivat katselukokemukseen autenttisuuden tuntua. Ja elokuvan ystävän vaivat ovat pieniä silloin, kun valkokankaalta on tilaisuus nähdä Murnaun Viimeisen miehen kaltaisia näytelmäelokuvan kehitykseen oleellisesti vaikuttaneita teoksia. Vuosisadan alkupuolella teatterisalit olivat varmaan väliin hyvinkin kylmiä, mutta rajansa filmihullunkin alkuperäisyydenhalulla silti on. Forssan mykkäelokuvan festivaaleilla elokuvia näytettiin päivisin teatterisaleissa, mutta illan viimeiset näytökset oli järjestetty lämmittämättömässä teltassa, jossa ainoa tarjolla ollut lämmike oli kylmä keskiolut. Järjestäjät olivat ilmeisesti arvioineet väärin Suomen ilmaston ja keskioluen hurman vetovoiman säilyttäessään ensimmäisenä festivaalivuonna Elävien Kuvien Teatteria esityspaikkana korvanneen teltan.

Lauantai-iltana Majakka ja Perävaunu vielä jaksoivat huvittaa paikalle jaksanutta yleisöä, mutta puolenyön lähestyessä Wienen Tohtori Galigarin kabinetti alkoi olla jokseenkin piinaava katsomiskokemus, valitettavasti vaan sisällöstä pois huomion vievän jääkaappilämpöisen esitystilansa vuoksi. Sääli, sillä teltassa nähtiin elokuvasta taidokkaasti sävytetty kopio, ja myös elävästä musiikkisäestyksestä vastannut trio, jonka esittely yleisölle jäi kohmeisessa yössä festivaalin edustajilta väliin, oli erinomainen.

Mykkäelokuvafestivaaleilla näytettiin myös pitkään näkymättömissä olleita rintamakuvaajien tuotoksia, erityisen kiinnostava oli sarja Puolustusvoimien katsauksia jatkosodan alkuvaiheesta. Historiallinen yhteys esityspaikan ja elokuvien välillä syntyi uudelleen, sillä Forssan Teatteritalolla toimi sodan aikana rintamakuvaajien filmilaboratorio. Teknisesti elokuvat olivat laatutyötä, asialla olivat suomalaisen elokuvan parhaat kuvaajat ja ohjaajat, alkuteksteissä näkyi sellaisia nimiä kuin Leminen, Saarikivi ja Tulio. Sisällöllään katsaukset pyrkivät propagoimaan Suomen kansan yhtenäisyyttä ja synnyttämään uudelleen talvisodan yhteishenkeä marssilla kohti Uralia. "Eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin!", kehoitti lukija neuvostoiskulauseen sanoin jatkaen, "Hävittäjiemme keulat on vihdoin käännetty oikeaan suuntaan, itään." Lainaukset Suomen Sosialidemokraatin ja Hufvudstadsbladetin neuvostopommitukset tuomitsevista kirjoituksista koettivat sitoa suur-Suomi-hankkeen heikot lenkit työläiset ja ruotsinkieliset mukaan tähän "pyhään sotaan". Katsojille näytettiin kuvia neuvostokolhooseista "vapautetuista" ihmisistä ja ääniraita kertoi paheksuvaan sävyyn kolhooseihin tungetun neuvostotapaan kahdeksankin eri kansallisuuden edustajia. Ihmekös sitten, että niissä rotupuhtauden vaarantavavasti "hedelmällisyys rehotti". Mykkiä eivät nämäkään elokuvat siis olleet, vaikka otoksissa ei alkuperäispuhetta ollutkaan.

Mykkäelokuvista muistetaan nykyään lähinnä komediat ja saksalaisten klassikkojen kaltaiset elokuvat, jotka pyrkivät visuaaliseen ilmaisuun. Näille elokuville puhutun kielen puuttuminen ei ollut niinkään rajoitus kuin tietoinen ilmaisukeino, mistä varhaiset elokuvateoreetikot niitä muistivat kiittää. Forssan mykkäelokuvafestivaalit toimivat ansiokkaasti tarjotessaan näitä elokuvia nyky-yleisön nähtäväksi. Mykkäohjelmistoa valitessa kannattaisi silti myös muistaa myös Hollywoodin ei-komediallinen valtavirtaelokuva, jota televisiokaan ei suostu esittämään. Mary Pickfordin ja Rudolf Valentinon kaltaisten aikansa suursuosikkien elokuvat kun ovat jääneet vakavamminkin elokuvaa harrastaville melkein tuntemattomiksi mykkäkauden jälkeisellä ajalla.