FREDDIE FRANCIS SODANKYLÄSSÄ 2001 - kauhua Hammerille ja kauneutta Lynchille

Kun Mainostelevisio (eli nykyinen MTV3) oli aikanaan rohkea, se uskaltautui 1980-luvun lopun kesäiltoina tuomaan kuvaruutuun sikermiä englantilaisen Hammer-elokuvayhtiön 1960-luvun tuotannosta. Niistä moni katsoja sai vasta ensimmäisen kosketuksensa kauhuelokuvaan, sillä vampyyrit, frankensteinit ja muut pelon tuojat olivat suomalaisessa televisiossa tuolloin kohtuullisen ennennäkemättömiä, kovaa kamaa siis.

Yksi Hammer-yhtiön olennaisista nimistä, kuvaaja ja ohjaaja Freddie Francis saapui tänä vuonna Sodankylän filmijuhlille. Mies ei ollut lainkaan kauhua herättävä ilmestys, vaan lähinnä hellyttävä. Mukana matkassa oli myös Freddien vaimo Pamela Francis, joka niinikään toimi aikanaan Hammerin palveluksessa ja nyttemmin muistaa kaikki faktat miehensä filmografiasta tarkemmin kuin itse Freddie.

Uransa alussa 1940-luvulla Freddie Francis toimi aikansa kuvallisesti upeimpien elokuvien kuten Powellin Hoffmannin seikkailujen (1949) kamera-assistenttina ja sittemmin 50-luvullaHustonin Punaisessa myllyssä (1952) ja Valkoisessa valaassa (1956) kameramiehenä, mutta varsinaisen uransa ja maineensa hän loi juuri Hammerin suojissa kuvaajana. Hammer-kauhun loiston päivät sijoittuvat 1960-luvulle, mutta sittemmin menestys laantui.

Mikä mielestänne ajoi pisteeseen, jossa kauhuelokuvien tuotanto ei enää kannattanut?

Freddie Francis: "Kun puhutaan Hammerista, se tarkoittaa minulle ja vaimolleni varhaista, alkuperäistä Hammer-tuotantoa, jonka johdossa olivat Anthony Hinds ja Jimmy Sangster. Kumpikin mies pääsi rikastumaan työllään, eivätkä he sen jälkeen enää tunteneet tarvetta olla mukana koko touhussa, pääosin kiinnostuksen puutteesta. Hinds oli hyvä ystäväni, mutta hän ei halunnut olla mukana elokuvissa, jotka eivät tuottaneet rahaa. Hän päätyi alalle käsittääkseni isänsä kautta, mutta sittemmin hän vain kyllästyi elokuvien tuottamiseen."

Pamela Francis: "Uusi Hammerin johto piti nimen lähinnä sen takia, koska se oli niin arvokas markkinointiväline."

Olisiko mielestänne entisen Hammerin kaltaisen halvalla ja nopeasti kauhuelokuvia purkittavan tuotantoyhtiön mahdollista toimia nykymaailmassa?

FF: "En usko, sillä nykyään elokuvat syntyvät eri lailla. Jollakulla on idea, ja kun elokuva on valmis, alkuperäinen idea on enää vain yksi osa lopputulosta. Jos sattuu saamaan rahoituksen, käsikirjoitus kasvaa jo toisiin mittasuhteisiin. Nykyisin on vaikeampi saada rahoitusta kuin minun nuoruudessani. Nimiä vain ilmestyy ja sen jälkeen heistä ei enää kuullakaan."

PF: "Hammerilla oli oma reseptinsä: pieni kyläyhteisön tapainen joukko, joka puursi yhteen hiileen."

FF: "Ja sillä oli oma studionsa."

PF: "Joka muuten toimii yhä."

FF: "Oho, mitä he tekevät?"

PF: "Mainoksia ja joskus elokuvia."

Kuvaaja on individualisti

Freddie Francis jatkoi kauhun saralla myös Hammerilla työskentelynsä jälkeen. Sodankylän suppeassa viiden elokuvan Francis-valikoimassa nähtiin hänen yksi omista ohjauksistaan, kehyskertomuksessaan huvipuistoon sijoittuva muutaman episodin kauhuelokuva Torture Garden (1967), jonka tarinoissa pelkoa luovat mm. surusävelinen piano ja Edgar Allan Poen ällistyttävä kohtalo.

Olin näkeväni Torture Gardenin rakenteessa ja tarinoissa sukulaisuutta englantilaisen kauhuelokuvan 1940-luvun klassikkoon Dead of Night. Saitko siitä inspiraatiota elokuvaasi?

- "En juurikaan kelaa vanhoja elokuvia, koska en ole nähnyt moniakaan. Siksi en myöskään koskaan ajattele muita elokuvia työssäni, en ohjauksessa enkä kuvauksessa. Kaikki 126 elokuvaa, jotka olen kuvannut, ovat syntyneet käsikirjoitusta lukiessa. Kun saan homman, istahdan lukemaan käsiksen ja samalla hetkellä kuvaan sen päässäni, siinä kaikki. Jokainen tekijä on individuaali, joten en seuraa mitään muuta uraa kuin omaani. Luen myös käsiksen aina ennen kuin tapaan ohjaajan, sillä kaikkea tarjottua en välttämättä halua ottaa vastaan."

Lynchin kuvaajaksi

Kun Francis oli kyllästynyt kuvaamaan liukuhihnamaista kauhua 1970-luvulla, hänen uransa pelasti David Lynch, joka etsi toiselle elokuvalleen Elefanttimiehelle (1980) kuvaajaa Englannista. Sen aito atmosfääri 1800-luvun lopun Englannista kävi toteen pitkälti Francisin varhaislapsuudesta Pohjois-Lontoon köyhällä asuinalueella, sillä hän oli ehtinyt melkein elää elefanttimies John Merrickin aikaan brittiläisessä yhteiskunnassa.

- "Lynchillä ei silloin ollut vielä lainkaan kokemusta studioelokuvasta, Eraserheadhanoli vielä sellainen koulupojan elokuva. Siksi olin alkuun paljolti auttavana kätenä, mutta kuvausten edetessä hän oppi jatkuvasti ja lopulta tiesi jo kaiken."

Francis on sittemmin kuvannut myös kaksi muuta Lynchin elokuvaa, Dyynin (1984) ja Straight Storyn (1999). Kun kerran Lynchin elokuvien tunnelma on niin ainutlaatuinen, niin millainen se mahtaa olla itse kuvauksissa?

- "Te toimittajat olette erikoistuneet juuri näihin kysymyksiin! Tiedän, mitä haluatte minun sanovan, mutta Lynch ei todellakaan ole sellainen kuin voisi ehkä hänen elokuvistaan päätellen kuvitella - hän on aina kovin nauravainen. Kuvauksissa meillä on yleensä todella hauskaa. Se voi tietysti olla erilaista, kun en ole itse aina paikalla enkä juuri siksi voi puhua kaikista Lynchin elokuvista. Joihinkin hän ei pyytäisi minua, koska tietäisi, että saattaisin inhota niitä ja kuvaisin ne siksi vain ystävyydestä."

Huikeaa kameratyöskentelyä kauttaaltaan käsittävä Straight Story on viimeisin kuvaustyösi, mutta entä mikä on seuraava projektisi?

- "Olen 83-vuotias, joten en usko, että sellaista enää on. En tekisi enää Straight Storyn tapaista elokuvaa, vaikka saisinkin sellaisesta paljon itselleni. Kuvaus yksinkertaisesti väsyttää minut, sillä se on kovaa, täysipäiväistä työtä. Kuvaajan pitää seurata ja kontrolloida niin monta ihmistä samaan aikaan. En haluaisi sanoa tätä vaimo vierelläni, mutten usko, että olisin enää kykenevä sellaiseen. Mutta jos joku hyvä ystäväni, kuten David Lynch tai Robert Mulligan pyytäisi minua kuvaamaan elokuvaansa, vastaisin, että jos pystyt budjetoimaan elokuvallesi kuuden tunnin kuvauspäivät, suostun tekemään sen."