Tampereen lyhytelokuvajuhlat 2001

Tapauksessa Tampereen elokuvajuhlat 2001 allekirjoittanut kertoi ennakkoartikkelissaan palaavansa odotuksen kiihkoa rikkaampaan tunnelmointiin välittömästi festivaalin päätyttyä. Voisin täyttää tuon lupaukseni kuvailemalla esityspaikkojen ympärillä seisovia baareja, ravintoloita ja "olohuoneita", muutamaa kaikkea muuta kuin staattista aluetta, muutamaa inhimillisen kommunikaation ja mielenvirkistyksen hetkellistä tyyssijaa. Vietin "lomaa" pitkästä aikaa ja tämä välittömyyden tunne oletettavasti vahvisti positiivisia kokemuksiani.

Elokuvafestivaalien innokkaana kävijänä olen jo pitkän aikaa ymmärtänyt sitä tosiasiaa, että "festivaali on festivaali". Tämä klassinen viipale rock- ja filmihullujen kaiken mystifioivaa jargoniaa viittaa aivan muuhun kuin kinematografiaan tai Santanan kitaraan. Ja tämän kokemuksellisen näkökulman varjossa Tampereen filmifestivaali oli festivaali. Sen sijaan kriittisempää allegoriaa käyttäen: elokuvatapahtuman alkutiedotteet latasivat Magnum 44:sen, mutta lopulta järjestäjät iskivät luotien sijasta tykkiin vain pienen merirosvolipun.

Silppu Fiction

Elokuvahullut löytävät aina toisensa. Elokuvatapahtuman eräs velvollisuus on luoda tunnelmallinen miljöö näille kohtaamisille. Teemoiltaan laaja Tampereen filmifestivaali kadottaa intensiteetin mahdollisuudet jo kalseaan kaupunkiatmosfääriin sekä esityspaikkojen pitkään ja jäiseen välimatkaan. Eikä pääfilmien esityspaikoissakaan ole kehumista: legendaarisen Tullikamarin järkyttävät perseentappopenkit sekä Tampere-talon ahtaat istuintilat, ynnättynä heikkoihin äänentoistovehkeisiin sekä alati jatkuviin teknisiin ongelmiin olivat omiaan saamaan päivät pyörimään kuin risan levyn. Vanhassa Kinopalatsissa, jonka kankaalle heijastettiin muun muassa klassisia kuvia Suomen Lapista, on puolestaan hurmaavaa historian siipien havinaa. Sinne päästäkseen kannatti kerran ottaa bussi Tampere-talolta.

Festivaalin ennakkorummutukset heijastivat kunnon tarantinolaista kollaasia, intuitiivista keitosta, jonka kruunaisivat tuoreen tekijäpolven kokeelliset luomukset. Uusi nuori festivaalijohtaja keksi muun muassa roudata kourallisen digitaalitekniikalla rakennettuja elokuvia amerikkalaisesta Resfest-tapahtumasta. Näiltä DV-kameroilla ja erinäisillä kuvankäsittelyohjelmilla visioiduilta pläjäyksiltä odottelin naiiviudessani jo godardilaista audiovisuaalisten maailmojen tulkintaa, saaden vastineeksi tyhjää formaalista kikkailua. Vain muutama Resfestin elokuva tavoitti mainioita ajatuksia uusia mahdollisuuksia avaavan tekniikan kautta.

Resfestin ohella Tampereen tämän vuoden viisipäiväinen kätki alleen niin Leni Riefenstahl -tabua, legendaarista animaatiota, montaasilla kikkailevaa Beat-klassikkoa, kulttipornoa, kotimaista nuorta vimmaa kuin nykygurujen varhaisproduktiota. Dokumenttien ja lyhytelokuvien ohessa esitettiin muutama pitkän fiktioelokuvan klassikko, muun muassa Powellin ja Pressburgerin A Matter of Life and Death sekä Niskasen Kahdeksan surmanluotia.

Oli kaikkea, eikä kuitenkaan mitään. Se mikä edustaa kauneutta ajatuksissa, voi kääntyä silpuksi konkretiassa. Hirsimökki kesäkuisesta Sodankylästä on onneksi varattu. Tämä ajatus hellyttää minut päättämään lyhyen, Tampereen elokuvajuhlien hengessä luodun kirjoitukseni muutamaan duurisointuun.

Kameran silmä ja potentiaalinen Suomi

Tunteella annan henkilökohtaisen erityismainintani kahdelle elokuvalle, joiden yhteiskesto on 18 minuuttia. Tämä tietysti rajoittaa palstatilaa, vaikka verkkojulkaisuun kirjoitellaankin.

Mitähän on todellisuus valkokankaan tuolla puolen? David Cronenbergin nerokkaassa kuusiminuuttisessa elokuvanovellissa Camera (2000) vanha näyttelijä katsoo kameran linssiin. "Missä olen nyt?", hän kysyy pimeässä teatterissa istuvalta yleisöltä. Hän kysyy meiltä, katsoo meitä kipein silmin. Seuraa hiljaisuus. Mihin mies katoaa?

Taideteollisen korkeakoulun opiskelijan Mia Halmeen Sukulaisia (2001) koskettaa rakkaudella tehtynä, humaanina filminä, joka etsii muotoaan taidokkaan leikkauksen ja esteettisen kuvailmaisun kautta. Kotivideon, valokuvaleikkeiden ja kauniiden luonto-otosten taustalla kuullaan isän ja tyttären välinen herkkä puhelinkeskustelu.

TaiKin elokuvat osoittautuivat muutenkin festivaalin raikkaimmiksi. Sukulaisia-filmin kuvannut Aleksi Salmenperä lienee kotimaisen elokuvan tulevaisuuden nimiä. Hänen ohjaustyönsä Onnenpeli 2001 on kaikin puolin loistavasti tehty, ilmava musta komedia sinkkunaisesta, joka viettää bisarrin vuorokauden Viking Linella. Toki elokuvan viihteellisyydestä ja sliipatusta lookista voidaan joskus marista.

Mutta ilmaan on hyvä lopettaa. Ei jää paha mieli.

Hehkuttavampia festivaalin jälkiraportteja löytyy muualta internetistä, ainakin osoitteesta www.tamperefilmfestival.fi