Manaaja versus manaaja

Uudistettu ja ehostettu Manaaja on vitaali todiste siitä, miten hyvin ja huolella tehty elokuva säilyttää arvonsa. Kuten monessa yhteydessä on jo mainittu, harhaanjohtavasti director's cutina markkinoitu versio on lähinnä kirjailija-käsikirjoittaja-tuottaja William Peter Blattyn näkemyksen mukainen. Ohjaaja William Friedkin on taas todennut vuoden 1973 alkuperäisversion olevan hänen oma, lopullinen leikkauksensa.

Niin sanotun ohjaajanversion olemassaolon oikeutusta on perusteltu ja selitelty puutumukseen asti. Se jää jokaisen arvioitavaksi, miten tarpeelliset ne yksitoista lisäminuuttia oikein ovat. Tärkeintä lienee kuitenkin se, että kauhuelokuvan yksi merkkipaaluista on saatu digitaalisesti remasteroituna niin kuvan, äänen kuin musiikinkin osalta valkokankaalle. Tällaiset tapaukset kun ovat edelleen harvinaista herkkua, varsinkin pitemmän linjan leffafriikeille. Itselleni olisi melkein riittänyt alkuperäisversion tuominen, mutta tokihan ohjaajanversiona ja muunakin tituleerattu, ennennäkemätöntä materiaalia sisältävä uudelleenjulkaisu on myyvempi.

Ja jos tarkkoja poikia ollaan, niin eiköhän loppujen lopuksi koko prosessissa ole kyse uuden tulevan Manaaja-elokuvan ennakkomarkkinoinnista. Tähtien sota -tyyliin jälkijättöisen prologimaisesti nuoren isä Merrinin lähetystyöntekijäkokemuksista Afrikassa kertova The Exorcist: Dominion on työn alla. Tiettävästi näkemyksistään niuhottava William Peter Blatty on ehtinyt tämänkin produktion jo manata pystyyn.

Hyvät, huonot ja turhat

Ovatko Manaajan lisäminuutit ja -kuvat sitten tarpeen? Seuraavaksi oma subjektiivinen näkemykseni asiasta. Suoraan sanoen muutama lisäys on tarpeellinen, kun joitakin pidän aivan turhina.

Lääkärikäynti. Hyvä lisä on Reganin (Linda Blair) ensimmäinen lääkärikäynti, johon myöhempi dialogi Chris-äidin (Ellen Burstyn) ja tyttären välillä viittaa. Alkuperäisversiossahan tämä viittaussuhde jäi leijumaan ilmaan. Kohtauksen lisääminen antaa myös tukea sille teorialle, että Reganin kohtalo on seurausta hänen epäinhimillisestä kohtelustaan lääkäreiden ja psykiatrien, nykyaikaisen "parannusinstituution" käsissä.

Demonit. Ovissa, seinissä sun muissa pinnoissa vilahtelevat demonien kuvat ovat tyystin turhaa koristelua, jolle en oikein keksi kunnon tarkoitusta. Liekö niiden motivaatio ollut siinä, että kiva digitaalitekniikka on suonut mahdollisuuden. Alkuperäisversion viitteiden ja vihjeiden niukkuus oli perimmäinen tehon antaja. Elokuvan muutoin arkirealistinen tyyli ja kuolemanvakava suhtautuminen aiheeseen eivät tällaisia "lisätehoja" todellakaan kaipaa. Ilkeästi sanoen niistä tulevat mieleen vain surkeiden nykykauhuilujen kuminaamarit.

Hämähäkkikävely. Tämä on yksi eniten etukäteen puhutuimmista lisäyksistä. Alunperin Friedkin poisti sen leikkauspöydällä, koska se oli paitsi teknisesti epäonnistunut otos, myös elokuvan rytmityksen kannalta liian raju kohtaus liian varhain. Olen ohjaajan kanssa samaa mieltä, vaikka nykytekniikan avulla kohtaus on saatukin ehostettua katselukelpoiseksi. Sitä paitsi kokonaisuutta on lyhennetty. 25th Anniversary Editionin sisältämässä BBC:n tuottamassa dokumentissa "The Fear of God" hämähäkkikävelykohtaus näytetään kokonaisuudessaan ja se on varsin iljettävä, vaikka sen äkkiseltään voisi mieltää naurettavaksi: kouristeleva ja käärmeenkielinen Regan ahdistelee hämähäkkikävelyn jälkeen äitiään ja tämän avustajaa.

"Theresa." Kun isä Merrin (Max von Sydow) saapuu suorittamaan manaustaan, hän aluksi kysyy Chris-äidiltä Reganin toista nimeä. Sen kuultuaan Merrin sanoo sydämellisesti: "Kuinka kaunis nimi." Tämä kohtaus jää irralliseksi, vaikka se kaiken epätoivon keskellä tuokin hetkellisesti outoa aidon välittämisen lämpöä terrorin kylmyyteen. Ehkä tällä Merrinin kommentilla viitataan kylmäkiskoisten lääkäreiden turhanpäiväiseen ja loppumattomaan ammattiterminologiaan. Hengen ja uskon mies saa katsojan puolelleen yhdellä lauseella.

Keskustelu. Isä Merrinin ja isä Karrasin (Jason Miller) manaamisen tauolla portaissa käymä dialogi on sen sijaan merkittävin lisäys. Etenkin Merrinin toteamus siitä, että kaikkein saatanallisin vaikutus ei ole kohdistettu tyttöön vaan ihmisiin hänen ympärillään, heidän ajamiseksi erilleen ja epätoivoon, on vaikuttava ja koskettanee hyvin perustavanlaatuisesti inhimillisen pahuuden syvintä olemusta.

Loppukohtaus. Turhista turhin on Manaajan muutettu lopetus. Director's Cut päättyy isä Dyerin (William O'Malley) ja etsivä Kindermanin (Lee J. Cobb) keskusteluun, kun taas alkuperäisen version lopetus päättyi pahaenteisen avoimena isä Dyerin vilkaisuun kohtalokkaaseen portaikkoon ja hänen kävelyynsä siitä poispäin. Tuntuu siltä kuin uusi lopetus pyytäisi anteeksi koko elokuvan tekoa tai aiempaa lopetusta, mikä vesittää uuden version tehon voimaa kokonaisuudenkin kannalta. Katsojaa lohdutetaan ikään kuin pikku lasta painajaisunen jälkeen. Alkuperäisen lopetuksen vaikutus ja sanoma oli tehokas: voitto saavutettiin vain nuoren tytön mielestä ja sielusta, ei pahuudesta yleensä. Alkuperäinen lopetus pippuroi koko elokuvan olemuksen niin kuin hyvän lopetuksen kuuluukin, kun taas uusi lopetus pyrkii tylsyttämään elokuvan taiteellisen terän kokonaan - vanhassa vara kauhumpi.

Uusi loppuratkaisu vie pohjaa myös siltä, että Jason Millerin isä Karras on lopulta Manaajan keskushahmo. Karrasin oman identiteetin murtuminen ja elämäntarkoituksen hämärtyminen on kristallinkirkasta Friedkiniä, jonka keskeisissä elokuvissa antisankarit epätoivoisesti kulkevat kohti kärsimystiensä päätepistettä. Isä Karras ei ole kaukana esimerkiksi Kovaotteisten miesten, Yön kuninkaan ja Elää ja kuolla L.A.:ssa päähenkilöistä.

Manaajan perintö

Mitä mieltä Manaajan versioiden eroavaisuuksista sitten ollaankin, se ei vähennä elokuvan suurta arvoa. Manaaja on todiste siitä, miten Hollywood joskus suhtautui kauhuun vielä vakavasti ja miten se tuotti kauhuelokuvaa suurilla ja tinkimättömilläkin tuotantoarvoilla. Manaaja oli monen Oscarin ehdokas. On vaikea kuvitella, että nykyään vastaavaa sisältävää elokuvaa hyväksyttäisiin millään muotoa palkintopalleja tavoittelemaan. Luulen, että jo moisen käsikirjoituksen tarjoajat lukittaisiin kiven sisään tai karkotettaisiin maasta. Kauhusta kun on muutenkin tullut munatonta purkkaviihdettä ja viitepelleilyä, jolle laatutietoisuus on täysin tuntematon käsite.

Ehkä nykyään on unohdettu myös se, että ihmisten pelot kumpuavat tavallisesta arjesta, yhteiskunnasta, sen instituutioista ja ihmisistä. Näitä pelkoja Manaajassa käytetään taitavasti hyväksi: Chris-äidin ura, avioero ja yksinhuoltajuus, isä Karrasin piina uskonsa menettäneenä pappina ja hänen äitinsä sairaus, isä Merrinin vanhuus ja rapistunut fyysinen kunto, sairaiden ihmisten ja kuoleman sulkeminen laitoksiin (Karrasin äiti), hyvinvointiyhteiskunnan instituutioiden jäykkyys ja neuvottomuus uusissa, todisteltavaa logiikkaa hylkivissä tilanteissa. Ehkä pelottavinta kaikkien rivouksien ja iljettävyyksien yläpuolella juuri onkin se, miten nuori tyttö alistetaan turhien ja tuskallisten lääketieteellisten kokeiden uhriksi. Tätä sietääkin miettiä, varsinkin nyt 28 vuotta myöhemmin, kun tiede aikoo ottaa varsin kyseenalaisia harppauksia, että mikä onkaan nykyajan demonologista todellisuutta.

Jälkisanat. Olin Manaajan Turun yöennakossa varsin yllättynyt, kun nuori katsojakunta suorastaan hiljentyi valkokankaan tapahtumien edessä. Odotin pilkallista naurua monissa kohdin, mutta se tukahtui jonnekin. Kokemus valoi tervetullutta uskoa laatuelokuvan voimaan ja pitkäikäisyyteen. Manaaja ja monet muut hyvät elokuvat elävät tasan niin kauan kuin ihmiset osaavat antaa arvoa hyvin tehdylle elokuvalle. Kaikki eivät näin kuitenkaan ajattele. Vuonna 1973 jotkut uskonnolliset piirit varoittivat elokuvaa katsomaan meneviä ja jakoivat lehtisiä, joissa varoiteltiin elokuvan saatanallisesta alkuperästä. Ja niin myös Suomen Turussa vuonna 2001. Jokin ympyrä lienee sulkeutunut.

"Tämä on varoitus sinulle, joka olet menossa katsomaan "Manaaja"-elokuvaa. Tämä elokuva on syntynyt helvetistä ja se on toteutettu riivaajien toimesta. Se on saanut monen ihmisen psyykkisen tasapainon järkkymään, se on ajanut ihmisiä jopa itsetuhon partaalle. Monissa maissa tämän elokuvan esittäminen on kielletty edellämainituista syistä. Kehotamme sinua Jeesuksen nimessä, älä mene katsomaan sitä."

Teksti on suora lainaus Jumalan Seurakunnan jakamasta varoituslapusta Turussa 11.2.2001.