MYKKÄELOKUVA HENGITTÄÄ FORSSASSA

Aikanamme, jolloin uunituoreet elokuvat pauhaavat itsetarkoituksellisen äänekkäästi, jauhavat puisevan puusilmäistä dialogia ja aliarvioivat katsojia kuvakerronnallaan, löytyy yleisöstäkin muutama tilanteeseen turhautunut, jolle herää vakaumus nähdä tai näyttää asiat toisin. Viimeksi Aki Kaurismäki kävi Juhani Ahon romaanin Juha kimppuun ja ohjasi siitä modernin elokuvaversion pelkällä valon ja varjon voimalla. Tuloksena oli tyylikäs, aikaan ja paikkaan sitoutumaton uusi mustavalkoinen mykkäelokuva. Sellaista ei olisi enää helposti uskonut näkevänsä Salattujen elämien tapaisen ilmaisun päivittämässä elokuvakentässä.

Jäi vain arvailujen varaan, saiko Juha (1999) nykypäivän yleisön kiinnostumaan laajemmin mykkäelokuvan helmistä ja elokuvahistorian alkutaipaleesta. Käsitys vanhojen elokuvien vanhentuneesta sisällöstä on sitkeä, ja sitä sitkeämmäksi se käy, mitä enemmän elokuvat vanhenevat. Joka tapauksessa jotain on saatu aikaan, sillä nyt on kyse samasta lahjomattomasta uskalluksesta kuin Kaurismäellä. Suomi on saanut ensimmäisen mykkäelokuvafestivaalinsa. Kunnianhimoista ja kiitettävää, mutta vielä jää arvailujen varaan festivaalin tulevaisuus.

Forssalaiset järjestäjät näkevät asian kuitenkin valoisasti. Mykkäelokuvahan ei ole vanhentunut ilmaisumuoto vaan se on täysin sidoksissa nykyaikaan. Festivaaliesite sen kertoo kauneimmin: "Forssassa ei haluta historian jäävän kuolleeksi sanaksi vaan annetaan menneidenkin kuvien elää. Festivaalit on polkaistu käyntiin, jotta menneisyys muuttuisi eläväksi tulevaisuudeksi."

Toden totta, ei ole vastaan sanomista: historia tuli elävästi lähelle ainakin näillä ensimmäisillä mykkäelokuvafestivaaleilla, jotka eivät vetäneet lainkaan täysiä katsomoja, mutta antoivat täysipainoisia elämyksiä niille, jotka vaivautuivat paikan päälle. Esityskopiot olivat täysin moitteettomassa kunnossa, videoesityksiä vältettiin viimeiseen asti ja pianosäestyksiin suhtauduttiin ammattitaidolla, joten voi sanoa, että tapahtuma pyöri selkeästi elokuvien ehdoilla. Ohjelmisto rakentui suurimmaksi osaksi vain suomalaisista elokuvista ja muutamasta Chaplinista, mutta tällainen rajoittuneisuus on varsin ymmärrettävää, kun on kyse festivaalin alkutaipaleesta. Jostainhan on lähdettävä liikkeelle. Ja toisaalta, milloinka olet viimeksi nähnyt suomalaista mykkäfilmiä tai edes Chaplinin tepastelua valkokankaalla?

Autonomian ajalta

Festivaalit avattiin Forssan työväentalolla kooste-elokuvalla, joka on nähty monesti Tampereen lyhytelokuvajuhlillakin. Vuonna 1985 Suomen elokuva-arkistossa koottu dokumentti Kuvia Suomen suuriruhtinaskunnasta 1906-1917 esittelee 18 kuvavälähdystä eri puolilta Suomea mainioiden musiikkivalintojen tuodessa oman herkkyytensä kuviin. Ensimmäinen pätkä Kuvia Helsingistä lähtee liikkeelle kuin luotijuna suoraan Helsingin raitiovaunusta, jonka kyydistä tallentuu näkymiä mm. Itäiseltä Heikinkadulta (nyk. Mannerheimintie). Satsin hauskin välähdys on Uimanäytös Helsingissä 1913, jossa vetreät uimarit odottavat suut virneessä altaan reunalla kilpailun lähtölaukaisua takanaan monilukuinen yleisö.

Westkustenin haaksirikko Vaasan edustalla 1913 on mielenkiintoinen dokumentaatio satamaan kannettavista höyrylaivan miehistön ruumiista. Kuvakulma on valittu ensinnä taiteellisesti kauniiksi ja toiseksi siten etäiseksi, että ruumiit ehtivät vain vilahtaa kuvassa - sellaisenaan, tirkistelyn tunnetta välttäen. Mielenkiintoista onkin, kuinka elävän kuvan tultua myöhemmin arkipäiväiseksi tällaisten tapaturmien uutisointi on saanut yksikantaisesti osakseen joko mässäilevän tai peittelevän sävyn, kummankin lähestymistavan kuitenkin noudattaessa tiukasti realismin ohjenuoria välttäen taiteellista vaikutelmaa ikään kuin syntiä.

Koosteessa nähdään myös mm. vuosilta 1914 ja 1917 taltioinnit Helsingin vapunvietoista, joiden juhlahumua ei vielä kukaan "toisinajattelija" ole päässyt kommentoimaan (vrt. Real McCoy). Toiseksi vanhin Tampereella kuvattu filminpätkä Kuvavälähdys Tampereelta 1910-luvun puolivälistä kuvaa Finlaysonin tehtaan portilla työpaikaltaan poistuvaa ihmisjoukkoa. Kuvan vasemmassa laidassa näkyy Finlaysonin tiiliseinämää, josta kulkee nykyisin sisäänkäynti Tampereen multiplex-elokuvateatteri Plevnaan.

Juha & Johan

Kaurismäen Juhaa oli oiva tilaisuus verrata heti perään esitettävään Mauritz Stillerin Johaniin, saman Juhani Ahon kirjan ensimmäiseen filmatisointiin vuodelta 1921. Siinä Juha on muuttunut Johaniksi, Marja Maritiksi ja kolmantena pyöränä härnäilee nimetön muukalainen. Suomessa syntyneen, mutta Ruotsiin elokuvauransa aloittaneen Stillerin versio on lyyrinen, veden läheisyydessä tapahtuva runoelma, jossa kolmiodraama etenee luonnonvoimaisesti kuin kosken pauhu ympärillä. Tämän vääjäämättömyyden vuoksi Marit epäileekin niin kauan tuntemattoman muukalaisen houkutuksia, ikään kuin vaistoten edessä olevan tragedian. Tarina päättyy avoimesti Johanin tullessa vetämään muukalaista turpaan, minkä jälkeen Johan ja Marit lähtevät venholla kotia päin muukalaisen jäädessä kouristelemaan rannalle. Johania elokuvassa näyttelevä Mathias Taube muistuttaa kasvonpiirteiltään huvittavasti Kaurismäen version Shemeikkaa, Andre Wilmsiä.

Erkki Karun Koskenlaskijan morsianta (1923) on pidetty ensimmäisenä varsinaisena ns. "suomi-filminä". Eipä ihme, sillä se kertoo vanhoillis-uskonnollisen kertomuksen kahden suvun riidoista ja naimakaupoista. Tarinan hauskin hahmo on Aku Käyhkön erinomaisesti tulkitsema saarnaaja Kero-Pieti, joka toimii kyläyhteisön henkisenä selkärankana: "Minä kun aina luulin, että se Paloniemen Heikki olisi ollut kristillinen mies... Tuntemattovat ovat Luojan tiet."

Todellisen bravuurisuorituksen Käyhkö tekee Karun ohjaamassa lyhytfilmissä Kun isällä on hammassärky (1923), jonka veroista komediaa suomalaisessa elokuvassa ei ole sittemmin nähty. Porvariskodin perheenisän vihlovasta hammassärystä irtoaa niin ilmava tukku absurdia huumoria ja hersyvää slapstickia, että elokuva pitäisi ainutlaatuisuudessaan melkein nostaa kansallisaarteeksi. Lähes saman luokan helmi on Erkki Kivijärven ja Harry Roeck-Hansenin ohjaama Murtovarkaus (1926), joka sekoittaa heleän kesäiseen rakkaustarinaan noituuksia, mustasukkaisia huijauksia ja veikeän kylähullu Hoppolaisen viisauksia.

Kiintoisaa poukkoilua mykkyyteen toi Chaplinin äänielokuvakaudella vuonna 1936 valmistunut Nykyaika (The Modern Times), joka suurimmaksi osaksi kuitenkin on äänetön. Nykyaika on muutenkin tärkeä vertauksellinen ajankuva mykän elokuvan hiipumisesta, sillä sen helpotuksellisen koomisesta, mutta pinnanalaisen kitkerästä teknologisoitumiskritiikistä voi vetää suoria yhtäläisyyksiä äänen valtaaman elokuvateollisuuden tuottamaan pettymykseen mykän elokuvan puurtajille.

Elokuvahistorian keskellä

Forssa on etuoikeutettu paikka mykkäelokuvan festivaalille. Kaupungin historiasta löytyy paljon elokuvaan viittaavaa; esim. vuonna 1930 valmistuneen työväentalon pilarisaliin tultiin sodan aikana kehittämään kaikki suomalaiset elokuvat.

Sitä suurempi historiallinen ylpeydenaihe seisoo festivaaliteltan vieressä Loimijoen rannalla, Saunasillan kupeessa. Tämä Dottin talo on Suomen vanhin pystyssä pysynyt elokuvateatterirakennus ja samalla maan vanhin maaseutuelokuvateatteri. 200 henkeä mahduttava rakennus toimi elokuvateatterina vuosina 1907-1927, ja nyt tätä kaunista puutaloa korjataan jälleen elokuvateatterikuntoon. Jo ensi vuonna olisi tarkoitus katsella mykkäelokuvia siinä samassa tilassa, jossa kenties samojen elokuvien viatonta lumovoimaa ihmeteltiin jo kauan sitten - ehkä aavistamatta mitään filminauhasta historian rakennusaineena. Ympyrä sulkeutuu, toinen avautuu.