Sellaisena kuin elokuva haluttiin

Suomen ilmanalassa kun hengitetään, ei ns. vanhempia elokuvia pääse näkemään juuri missään valkokankaalta. Elokuva-arkiston näytösten jokapäiväisyys on pelkästään helsinkiläisten itsestäänselvyys, muutamassa isommassa kaupungissa asuvat saavat tyytyä parinkymmenen elokuvan mittaiseen vuosikatsaukseen, joka noin viiden vuoden väliajoin alkaa yleensä luonnostaan toistaa itseään - uusien katsojien myötä. Pienemmissä - ja vähän isommissa - kaupungeissa tai maaseudulla, yhden salin alueilla, tuskin tulee edes kysymykseenkään nähdä edes jotain muutaman vuoden takaista elokuvaa uusien popcorn-monstereiden vallatessa Suomen kauttaaltaan, yli viitenäkymmenenä filminauha-kloonina.

Siksi ei ole mikään ihme, että niinkin pohjoiseen ja pieneen paikkaan kuin Sodankylään pakenee joka vuosi ihmisiä joka suunnalta katsomaan viideksi päiväksi ja yöksi sellaisia elokuvia, joita ei muulloin tai muualla näe valkokankaalta. Ilo juhlassa on niin suuri, että tapahtumasta harva selviää pelkästään elokuvia katsomalla. Tauko tuijottamiselle löytyykin usein juuri silloin, kun kankaalla pyörii jokin uusi elokuva. Sodankylään tullaan katsomaan vanhaa.

Jos Sodankylässä esitettäisiin pelkkä uuden elokuvan ohjelmisto, paikalla olisi sarjan laatijoiden Timo Malmin ja Kristiina Haatajan lisäksi ehkä muutama pakkomielteinen elokuvakettu. Jos taas näytillä olisivat pelkät päävieraat ja heidän elokuvansa, kävijämäärä tuskin laskisi kovinkaan pettävälle pohjalle; Bob Rafelsonin nimi vetää, Shinji Aoyaman ei. Tässä on kuitenkin myös Sodankylän viehätys: vanha ja uusi elokuva kohtaavat. Kokeneet jäärät istuvat samoilla esitysteltan painajaislauteilla tuoreiden tekijöiden kanssa, katsojat juoksevat Pelin säännöistä Hannu Salosen saksalais-suomalaisen Downhill Cityn Suomen ensi-iltaan - jos siis viitsivät. Kieltämättä lainkaan uuden elokuvan tarpeellisuutta tai vaatimatta nuorilta tekijöiltä mestarin otteita, Sodankylässä on helppo kysyä: "Mikä uusissa elokuvassa on vikana?"

Fincher > Bresson > Tulio

Näköalat "jo vankkiintuneeseen" ja "uutukaiseen" ovat tietysti täysin erilaisia, joten hätäisiä päätöksiä nykyelokuvan vaatimattomuudesta ei ole syytä tehdä. Miten sitten on "jo vankkiintuneen" laita? Onko moista? Eivätkö elokuvat muutu katsojien mukana ja heidän vaihtuessa? Onko Seitsemän uudelle katsojalle jo kulahtanut säikytin vai yhtä kova pala kurkussa kuin oli sen neljä vuotta sitten nähneille? Merkitseekö David Fincherin ihailijoille mitään Robert Bresson?

Jättämällä vastaukset arvailujen varaan palaan Sodankylään, päivään 17.6. Silloin nähtiin yllätysesityksenä kahdeksantena kesäkuuta kuolleen suomalaisen elokuvan legendan Teuvo Tulion elokuva Sellaisena kuin sinä minut halusit (1944). Tulion elokuvia leimannut esityskielto on tehnyt miehestä ja hänen elokuvistaan sen verran myyttisiä, että elokuvafriikkien keskuudessa Tulio-filmejä nähneet kuuluvat kadehdituimpiin. Esityskielto ei kuitenkaan tässä tapauksessa johdu Suomen elokuva-arkiston rajoittuneesta esittämispolitiikasta, vaan itse Tuliosta, joka kielsi elokuviensa esittämisen ilmeisesti katkeroituneena uransa loppuvaiheiden vaikeuksista.

Vaikka Tuliolla "levoton veri" ei enää virtaa suonissa, niin valkokankaalla sen luulisi tämän tästä juoksevan vilkkaammin. Näytöksessä alkupuheen piti Ville-Veikko Salminen, joka muisteli lähes tippa silmässä keskustelujaan Tulion kanssa. Salmisen oli tarkoitus näytellä ohjaajan viimeisessä elokuvassa Sensuela (1972), joka lopulta, pitkän salaperäisyyden vallitessa ennen ensi-iltaa (ja sen jälkeen), tehtiin ruotsalaisin näyttelijävoimin ja on yhä varmasti yksi harvinaisimmista suomalaisista elokuvista .

Tyylittely väärin ymmärrettiin

Sellaisena kuin sinä minut halusit kertoo voimakkaan ilmaisuvoimaisilla kuvilla, jaarittelemattoman iskevällä dialogilla (satamahuorana elävä äiti sanoo auto-onnettomuudesta parantuneelle tyttärelleen: "Jos vielä kerran tulet tänne, niin tapan sinut!") ja monialaisilla, epätavallisilla henkilöhahmoilla tarinan tytöstä, joka epäonnisten rakkauksien kautta ja miehisen kulttuurin paineessa ajautuu huoraksi.

On sanottava, että elokuvan dialogissa on huvittavat piirteensä, ja samaan hengenvetoon, ettei Tulio ilmiselvästikään ollut saarnaava tosikko vaan hurja tyylittelijä. Tätä eivät kaikki tajunneet: suuri osa näytöksen yleisöstä yltyi nauramaan, ensin dialogille ja sitten vain omaa nauramistaan, kun toiset katsojat vielä pystyivät eläytymään 40-luvun yhteiskunta-analyysiin lähes järisyttävän kuvakerronnan tukemana. Peter von Baghin parjaama elokuvan lukutaidottomuus on silloin teemana, jos kerran ei haluta erottaa campia melodraamasta. Onko tällaisten katsojien oma elämä tylsää, vai onko kyse juuri nykyelokuvissa, jotka eivät naurata tarpeeksi? Vai sekä että? Tulion elokuvaa monet olivat tulleet katsomaan kuin "mitä tahansa naurettavaa vanhaa Suomi-filmiä".

Olisiko joskus ollut toisin? 80-luvun, tuon postmodernismin paaluvuosikymmenen, jälkeen alkoivat eri maahantuojat poistaa viimeisiä klassikkofilmejään tai niiden esitysoikeudet päättyivät. Vanhojen elokuvien esittäminen alkoi lopullisesti jäädä pelkästään elokuva-arkiston kontolle. Koska arkisto on kitsas elokuviensa antamisessa ulkopuolisille, elääkin vanha elokuva nyt pääosin televisiossa, postmodernin (ikuisessa?) pyhätössä, formuloiden ja limonadimainosten välillä, jossain niistä loputtomista mustista aukoista. Sinne ei Tulionkaan elokuvien ainakaan heti toivoisi hukkuvan.

Sodankylän tapaiset viisipäiväiset sysäävät ehkä joitakin kiinnostumaan vakavasti aiheesta nimeltä Elokuva, mutta nekään eivät silti riitä poistamaan vuoden puutetta saati paikkaamaan puutteen tuottamaa sivistymättömyyttä. Onhan väärin, ettei vanhoja elokuvia voida esittää, vielä silloinkin, kun itse tekijä on siitä vastuussa.

Mutta rauha Teuvo Tuliolle. Se, mikä oli tyylikästä 1940-luvulla, on sitä yhä.