RAJOJAKO RIKOTTIIN?

Alituisesti rajoja rikkomaan pyrkivä seksuaalisuus yritti rankentaa tämänkin vuoden Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaalia. Kokoavaa esimerkkiä teeman käsittelyssä edusti eteläkorealaisen Jang Sun Woon elokuva Lies - Gojitmal (1999). Siinä kuvataan 113 minuuttia, kun alaikäinen lukiolaistyttö Y ja keski-ikäinen kuvanveistäjä J tapailevat hotellihuoneissa ja harrastavat kerta kerralta ronskimmaksi käyvää intohimoseksiä. Lopulta on maistettava toisen ulostettakin, mikä vasta merkitseekin rakastavaisille todellisen rakkauden osoitusta.

Lies turruttaa pahasti. Erikoisten seksuaalinautintojen kuvaamisen itsetarkoitus on aikamme yksi vastenmielinen trendi, jonka turvin on helppo jättää käsikirjoitus ja elokuvallinen ajattelu ohjenuorien tasolle, sillä onhan ns. kipeyden arvo jo taattu. Kuitenkin jotkut näkevät Liesinkin kaltaisen elokuvan takana tärkeän analyysin nykyihmisen pakkomielteisestä elämästä ja tilasta. Festivaalin mainepala, Virginie Despentesin ja Coralie Trinh Thin elokuva Pane mua (Baise moi, 2000) puolestaan keskittyy kuvaamaan kahta suuttuvaa naista, jotka antavat ensin miesten naida, ja sen jälkeen pamauttavat näiltä aivot pihalle sankarin elkein.

Inhimillisestä ja ymmärtämään pyrkivästä naiskuvauksesta vastaa Virgin Suicides (1999), jossa keskiluokkaisen amerikkalaisperheen viisi teini-ikäistä tytärtä yllättävät perheensä, asuinympäristönsä ja median tekemällä joukkoitsemurhan. Virgin Suicides on jännittävällä tavalla sukua Peter Weirin mystiselle elokuvalle Huviretki hirttopaikalle (Picnic at Hanging Rock, 1975), jossa sisäoppilaitoksen teinitytöt katoavat kallion onkaloihin. Kyse on nytkin teini-iän oudosta piinaavuudesta, jota tyttöjen maailmasta katsottuna tulkitaankin aivan liian harvoin. Ilkikurisena metodina on naapuritalon poikien tiiraileva kertojan rooli. Ohjaaja Sofia Coppola nostaa mietityn harmonisella draamallaan puolivillaisuuden takeeksi käyneen Coppolan nimen takaisin viemäristä, ja toivottavasti isä-Francisin perässä.

Aikuiseksi kasvamisen problematiikka on purtavana myös kanadalaisen Scott Smithin esikoiselokuvassa Rollercoaster (1999), jossa viisi nuorta murtautuu suljettuun huvipuistoon. Sympaattisille veijareille on edessä paitsi vuoristoradalla kiipeilyn juhlaa myös yllättävien tunnustusten täyttämiä hetkiä vähän niin kuin jälki-istuntolaisille 1980-luvun teinileffojen kuninkaassa Breakfast Club (1984). Vain tilanteiden ratkaisut ovat karvaammat ja rehellisemmät, kun aiheet liippaavat seurustelussa pettämisestä itsemurhaan ja homoseksuaalisuuden tuntemuksista hyväksikäyttöön.

Tutut tekijät hyvällä tuulella

Nimekkäiden ohjaajien uutuudet täyttivät odotukset, jos sellaisia oli itselleen asettanut. Mielenkiintoisia tyylittelyjä ohjanneen englantilaisen Michael Winterbottomin Wonderland (1999) tarjoaa ihastuttavan syväsukelluksen Lontoon kaduille, kuppiloihin ja asuntoihin sekä suurkaupungin monimutkaisiin ihmissuhteisiin noin kymmenen eri henkilön elämäntilanteissa. Kaikki etsivät yksinäisyyden tilalle rakastamista, tylsistymisen tilalle elämää. Winterbottomin rakeinen kuvaustyyli ja hienovaraiset oivallukset ylistävät arjen kauneutta juhlallisesti Michael Nymanin hillittömästi paisuvan musiikin tukemana. Human Trafficista ja erinomaisesta tv-sarjasta Järvet (The Lakes) muistettava John Simm ja koskettava Gina McKee nousevat näyttelijöistä vahvimmin esiin. Wonderland on eräänlainen brittien Magnolia, kaikesta kyynisyydestä vapaa kaupunkielämän kollaasi, ja siksi syksyistä mieltä niin lämmittävä.

Ang Leen Ride with the Devil (1999) jatkaa ohjaajan yksilötason tutkimuksia Yhdysvaltain historiaan, tässä tapauksessa sisällissotaan. Taistelujen keskeltä, etelävaltiolaisten puolelta, löytyy tavallisten ihmisten tunteiden draama, johon sota tuo välttämättömän värinsä. Vapauttavaa huumoria ja jalostavaa ryhmähenkeä kuitenkin riittää Leen taidokkaasti mytologiat sivuun jättävässä käsittelyssä, josta löytyy tosin omat koristelevat hetkensä. Tobey Maguire sympaattisena nuorena punaniskana lunastaa viimeistäänkin tällä osasuorituksellaan paikkansa yhtenä aikamme velmuimmista miesnäyttelijöistä.

Kiinalaisen mestariohjaajan Zhang Yimoun uutuus Road Home (2000) on varmaankin tekijänsä romanttisin elokuva tähän mennessä. Mustavalkoisessa kehyskertomuksessa aikuinen poika saapuu kotiseutuvilleen kuultuaan isänsä kuolemasta. Perillä odottavalla äidillä on vaativat, mutta hartaat toivomukset isän hautajaisjärjestelyistä. Vanhempien valokuva johdattaa kertomuksen menneeseen, äidin ja isän rakkaustarinaan. Värillisessä, romanttisessa historiassa ei ole kyse pakahtumisesta mihinkään elämää suurempaan, vaan itse elämästä: äidin (ihana Zhang Ziyi) rakastuminen isään pitää sisällään niin ihanaa toivoa kuin epätoivoisia takaiskujakin. Uskomaton ja humoristinen tunteiden valloitus kerrotaan niin suurella liekillä ja sydämen äänellä, että sitä pystyy tuskin vastustamaan totisinkaan torveilija.

Absolute Beginnersin (1986) ohjanneen Julien Templen The Filth and the Fury (2000) vie takaisin 1970-luvun lopulle ja Sex Pistolsin aikaan. Dokumentti kertoo punkbändin taipaleen aina perustamisesta hajoamiseen asti käyttäen osuvasti hyväkseen myös muuta aikakautensa ajankohtaismateriaalia. Tuloksena on tässä lajityypissä harvinaisen toimiva kokonaisuus, jossa antoisat live-taltioinnit rytmittävät kiintoisia välähdyksiä 1970-luvun lopun merkityksellisestä riehumiskulttuurista ja sen aiheuttamista reaktioista eri auktoriteeteissa. Bändin jäsenten nykyhaastattelut on kuvattu mainiosti "pimennetyin päin".

Uupumus, roolileikki ja kestokyky

Televisiossa esitetyn, päähenkilön silmin nähdyn kokeiluelokuvan Toinen nainen (La femme defendue,1997) ohjanneen ranskalaisen Philippe Harelin ohjaama Extentions du Domaine de la lutte (1999) on kylmän johdonmukaisesti etenevä kertomus tylsistyneestä tietokone-ohjelmoijasta, jota asiat kuin asiat noin yleensä on alkaneet hatuttaa pahemman kerran. Harel syöksyy niin suurella antaumuksella päähenkilönsä omaa elämäänsä kohtaan tuntemattomaan välinpitämättömyyteen, että katsojan aavistukset tarinan pahaenteisestä lopusta saavat vallan. Mutta kuinkas ollakaan, tässäpä vasta yllätyksellisen valoisa ja avoimesti masennuksen ytimen paljastava elokuva! Toivottavasti se tuodaan kunnolla suomalaiseen levitykseen, tilausta ainakin olisi kaikille uupumuksen takia hoitoon karanneille miehille.

Francois Ozonin elokuvaa Gouttes d\'eau sur pierres brulantes / Water Drops on Burning Rocks (2000) voisi krediittejä lukematta helposti pitää Rainer Werner Fassbinderin ohjauksena, ellei siinä puhuttaisi ranskaa. Kyseessä on juuri Fassbinderin näytelmän filmisovitus, joten Ozon on ilmeisesti kokenut tarpeekseen omaksua työlleen myös Fassbinderin kuvallisen tajun ja ilmaisun. Tämä ei silti haittaa, sillä Ozonkin hoitaa homman hienosti. Homoparin kitkerästä dialogista ja ikäeron ammottavuudesta on syntynyt hauskaa roolileikkiä ja pinnanalaiseen pahuuteen tunkeutuvaa draamaa, joita turvaa niin visuaalisuudeltaan kuin musiikiltaankin alitajuisen viehättävä trippi 1970-luvun uumeniin.

Kiinalaisen Zhang Yuanin Seventeen Years (1999) on saanut rahoituksen Italiasta. Se on ensimmäinen Kiinan kansantasavallassa tehty elokuva, jota on saatu kuvata oikeassa vankilassa. Äitinsä ja isäpuolen 16-vuotias tytär Tao Lan joutuu kiven sisään, koska menettäessään kärsivällisyytensä hellitylle siskopuolelleen hän vahingossa surmaa tämän. 17 vuoden istumisen jälkeen koittaa ensimmäisen loman aika, jolloin hänen kotiinsaattajaksi ryhtyy vapaasta tahdostaan vanginvartija Chen Jie. Edessä on äidin ja isäpuolen tapaaminen. Yuan tavoittaa elokuvassaan niin voimakkaita tunteita kohtalon lankeamisesta, että niiden sanoin selittäminen olisi yhtä väkivaltaista niin roolihenkilöille, elokuvan tekijöille kuin kriitikollekin. Kivenkovasta realismista säkeytyy kaikkein aistein koettava vahva tuntemus inhimillistä kestokykyä vaativan elämäntilanteen aitoudesta ja sen vaivoin etenevästä järkähtävyydestä.

Siinä muutamia festivaalin kiinnostavimpia leikkeitä, mutta näiden lisäksi nähtiin paljon keskinkertaisiakin elokuvia. Sellaisistahan festivaalit monesti koostuvat. Edellä mainituista elokuvista Pane mua pyörii jo Helsingissä ja Tampereella, Ride with the Devil saa Helsingin ensi-iltansa 13.10. nimellä Paholainen satulassa, ja lokakuun lopulla tulee ensi-iltaan Virgin Suicides.