VILLI ITALIA - se toinen Sergio esittäytyi Sodankylässä

Sergio Sollima sanoo katsoneensa elokuvia, jo ennen kuin oppi kirjoittamaan, "aivan kuin villissä lännessä opittiin ensin ratsastamaan, sitten kävelemään". Vuonna 1921 syntynyt, maailman toiseksi merkittävimpänä spagettiwestern-ohjaajana pidetty Sollima kasvoi Buster Keatonin, Charlie Chaplinin ja Harold Lloydin parissa. Vaikka elokuva oli luonnollinen osa ympäristöä, ei alalle ryhtyminen ollut mitenkään suotavaa. Solliman mukaan haave oli kuin olisi halunnut ammattipianistiksi New Orleansin ilotalossa.

Sollimasta kuitenkin kasvoi yksi sukupolvensa merkittävimmistä italialaisohjaajista, jonka tuotannon huippua edustavissa westerneissä on erityisen kiintoisaa vasemmistolaisittain värittynyt luokkarakenteiden kommentointi. Poliittiset näkemyksensä mies omaksui jo nuorella iällä elokuvakoulussa, muun muassa Luchino Viscontin luokkatoverina. Koulun oppilaita yhdisti vallalla olleen fasismin vastustus. Mussolinin aikana Sollima oli mukana myös Cinema-lehteä toimittaneessa fasismin vastaisessa ryhmässä. Lehden päätoimittaja oli Benito Mussolinin poika.

Juokse, poika, juokse!

Sodankylässä nähtiin Sollimalta kaksi hienoa lännenelokuvaa, Luodin laki (La resa dei conti, 1966) ja Kasvokkain (Faccia a Faccia, 1967). Näitä yhdistää muun muassa Tomas Milianin oivaltava näyttelijäntyö. Luodin laissa Milian on meksikolaisbandiitti Cuchillo, jota Lee van Cleefin mestaritakaa-ajaja Corbett jäljittää nuoren tytön raiskauksesta ja murhasta epäiltynä.

Luodin laissa on pitkälti kyse ennakkoluuloista. Niin Corbett, katsoja, kuin koko westernin perinnekin asettavat syyllisyyden taakan renttumaisen Cuchillon harteille ilman sen kummempaa näyttöä. Asetelmat kääntyvät edettäessä kohti huikeaa finaalijaksoa, jossa van Cleefin hyinen Corbett joutuu asioiden laidan valjetessa pistämään lojaliteettinsa puntariin.

Amerikkalaisten kolonialistisia asenteita analysoiva "kolmannen maailman länkkäri" tuntuu tapahtuvan kiirastulimaisen polttavissa, kirkkaissa ja hikisissä olosuhteissa. Hahmojen erilaiset miehisyydet, Corbettin yksi-ilmeinen velvollisuudentunto ja Cuchillon pakoileva oveluus karrikoituvat paahteessa äärimmilleen. Corbett edustaa taustaltaan yläluokkaa, Cuchillo köyhälistöä. Merkkinä tästä Cuchillo ei osaa edes käyttää ampuma-asetta. Työväenluokan ase on veitsi.

Kaksi muodonmuutosta

Luodin lain takaa-ajoteema on sekin äärimmäisen tyylitelty. Corbett ilmaantuu Cuchillon kannoille uudestaan ja uudestaan kuin tyhjästä. Touhu on yhtä kaukana realismista kuin villeimmät takaa-ajoanimaatiot. Samaan tapaan fantasianomainen on juonikuvio Solliman seuraavassa elokuvassa Kasvokkain. Milian on jälleen lainsuojaton, Beauregard Bennett, joka on vähitellen kyllästymässä joukkionsa johtamiseen ja tekemässä parannusta.

Bennettin joukon liepeille ilmestyy Gian Maria Volonten esittämä historian professori Fletcher, joka on saapunut Länteen, luontoon, helpottaakseen raikkaalla ilmalla keuhkotautiaan. Fletcher löytää itsestään vähitellen väkivaltaisen machon, barbaarin, ja nousee Bennettin jengin johtoon. Mikään ei siis ole nytkään niin kuin aluksi näyttäisi.

Suurimmaksi valheeksi osoitetaan valkoisen sivistyneistön haave paluusta puhtaaseen luontoon, arkaaiseen miehisyyteen, luonnon armoille. Harhaisen ja itsekkään identiteettikriisinsä vallassa Fletcher on valmis aiheuttamaan paljon pahaa. Bennett puolestaan näyttäisi näkevän Fletcherissä ensin vastakohtansa, lopulta itsensä. Tämä toimii ratkaisevana pontimena Beuregardin irtautumispyrkimyksille. Tärkeä katalyytin ja lopullisen tuomarin rooli on niin ikään lain rajamailla operoivalla Pinkerton-etsivä Siringolla (William Berger).

Valitettavasti Sodankyläänkään ei oltu saatu elokuvien äärimmäisen harvinaisia täyspitkiä kopioita. Lyhenneltyinäkään nämä Ennio Morriconen musiikilla varustetut työt eivät jääneet kovin kauaksi Sergio Leonesta.