ALEKSANDR SOKUROV

Helsingin filmifestivaali ei paljon komeampaa päätöstä olisi voinut saada. Virallinen päättäjäisfilmi, Sofia Coppolan Virgin Suicides ei yltänyt samoille järistysasteille kuin koko yksitoistapäiväisen festivaalin vihoviimeisen päivän aivan vihoviimeinen elokuva. Sunnuntaina 1.10. puoli yhdentoista aikaan vajaa viisikymppinen venäläisohjaaja Aleksandr Sokurov asteli elokuvateatteri Dianaan pitämään alkupuheen toistaiseksi uusimmalle elokuvalleen, Adolf Hitlerin ja Eva Braunin ihmissuhdetta kuvaavalle Molokhille (1999). Festivaalivieraaksi tämä Tarkovskin manttelinperijäksikin nimetty mies oli saatu sattumalta siksi, että ohjaaja oli parhaillaan viimeistelemässä tuoreinta elokuvaansa Suomen elokuvasäätiössä. Sokurovilla tuntuu olevan nyt tarve sukeltaa poliittisten suurmiesten maailmaan: aiemmin mm. Jeltsinistäkin omalaatuiseksi mainitun elokuvan tehneellä ohjaajalla on nyt leikkausvaiheessa muotokuva Leninistä.

Molokh todella hämmentää. Se on niin sameiden linssien takaa kuvattu, että katsoja pelkää hiljaa sokeutuvansa. Tyylikeino ei ole kuitenkaan vastenmielinen: kuvat ovat kauniin savuisia, ne eivät ole tästä todellisuudesta vaan jostain hämärtyneen henkilömuistin ja natsi-Saksan todistusaineiston välisestä mystiikasta. Elokuvassa ihmispirujen tunnetuin "da man" Hitler on yksityiselämässään mieletön farssihahmo, pöljähtänyt pelle vailla vertaa. Hitlerin linnanhovissa seinät ovat kolkot ja kylmät, joten jotain on lämmikkeeksi keksittävä. Eva ja Adolf hukuttavat petolliset elämänkatsomuksensa ja seksuaaliset turhaumansa alituiseen tuttavien kestitsemiseen, vahingoniloiseen huumoriin ja toistensa takaa-ajoon alusasuissa.

Sokurov puhui ennen elokuvaansa pahuudesta. Hänen mukaansa pelkkä pahuuden näyttäminen ei riitä kertomaan siitä. Ulkoinen väkivalta vain poistaa katsojan tunteen hänen omasta pimeästä puolestaan. Molokhissa pahuutta ei voi nimetä tai tunnistaa, vaikka pääosassa toikkaroikin viime vuosisadan helvetillisin kirosana. Tiedämme, mitä karmeuksia tapahtuu linnan seinien ulkopuolella, mutta meidän ei anneta nähdä niitä. Sokurov heitti alkupuheessaan ilmaan monesti esitetyn, mutta alati ajankohtaisen lauseen: jokainen ihminen on syntyessään viaton. Hitlerin kohdallahan tämä on kerrottu katsojan tunteet nollaavana valokuvaleikkauksena Elem Klimovin pelottavassa elokuvassa Tule ja katso (Idi i smotri, 1985). Molokhissa tiedämme katsovamme elokuvaa Hitleristä, muistamme hänen tekonsa, mutta emme voi kieltää emmekä vastustaa roolihahmon huvittavaa yksityispersoonaa, josta meillä kellään ei todella ole lopullista tietoutta.

Vielä Molokhiakin tuntuvampi elämys oli ohjaajan teos Äiti ja poika (Mat i syn, 1997), joka nähtiin jo valmistumisvuonnaan Sodankylän festivaalilla. Kuten silloinkin, oli nytkin kyseessä festivaalin paras elokuva.

Äidissä ja pojassa on kaksi ihmistä. Kolmantena liitoksena on kaikessa hengittävä luonto. Elämänsä ratkaisevaa vaihetta kokeva nuori mies asuu yhdessä jo vanhuuttaan sairaan äitinsä kanssa ränsistyneessä talossa keskellä totaalista luonnontilaa, vehreiden viljavainioiden ja hyvinvoivan metsän keskellä raikkaan ilman tyyneydessä. Äidin elämä koostuu sairastamisesta, pojan elämä äitinsä huolehtimisesta. Kumpikaan ei tunne ulospääsyä tilanteesta, rakkauden side on vahvempi kuin mikään muu. Ulkomaailmaa edustaa peltojen takana kulkeva juna, joka pillittää savua. Juna, joka juuri ja juuri näkyy, edustaa elokuvan luonnottominta ilmiötä - eteenpäin puskuttava kulkuväline on pojalle samalla sekä mahdollisuus että tuskan salliminen.

Yhtä kaunista, hiljentävää, satuttavaa ja äärimmäisen vaativaa "oman aikamme elokuvaa" kuin Äiti ja poika ei 1990-luvulla eikä sen jälkeen ole tullut vastaani. Se vaientaa nykyelokuville tyypilliset yksiselitteisen ehdottomat ratkaisumallit. Äiti ja poika antaa katsojan tunteille mahdollisuuden välittää päähenkilöiden kohtaloista, mutta jättää asetelman silti avoimeen ja piinaavaan epätietoisuuteen. Äidin ja pojan välinen rakkaus uppoutuu katsojan sieluun ikiajoiksi aivan kuin perhonen jää äidin kädelle hetkellä, kun elämä muuttuu.

Elokuvansa alkupuheessa Sokurov kertoi seuraavasti, ja puhui yleisemminkin kuin vain Äidistä ja pojasta: "On teille itsellenne tärkeä asia, että olette tulleet katsomaan elokuvaa. Seuraavat minuutit ovat elämässänne yhtä arvokkaita kuin kaikki muutkin. Näitä hetkiä ette tule koskaan saamaan takaisin."

Aleksandr Sokurovin elokuvia ei näillä näkymin tuoda Suomeen ensi-iltaohjelmistoon.