JUOKSE KUIN LÄNNENMIES Åke Lindman seikkaili festivaalin kulttifilmeissä

Suomalaisen elokuvan festivaalin arvokkaisiin perinteisiin on klassikoiden esittämisen ohella kuulunut unohdettujen helmien esiinkaivaminen. Tämän vuoden festivaaleilla nähtiin jälleen Korkeimman voiton ja Pajasta palatsiin -restauraation kaltaisten suurtapausten vastapainoksi pari herkullista kulttihelmeä.

Elokuvien Juokse kuin varas (1964) ja Villin pohjolan kulta (1963) poikkeuksellista luonnetta ei välttämättä täysin ymmärrä, jollei hiukan etäännytä itseään suomalaisesta kulttuurikontekstista. Molempia kannattaa ainakin yrittää katsoa ikään kuin ulkopuolisin silmin. Tuskinpa mitään juuri tällaista on tehty missään muualla.

Sauna - Suomi - Sisu

Juokse kuin varas on parodinen amerikkalais-suomalaisena yhteistuotantona kuvattu jännityselokuva. Ohjauksesta vastaavat lehti-ilmoitukseen vastaamalla löydetty jenkkivahvistus Palmer Thompson ja Åke Lindman. Juoni on asiaankuuluvan sekava, mutta näyttävää kaahailua ympäri Suomenniemeä, tappeluita ja ampuma-aseiden esittelyä on tarjolla ihastuttavissa määrin.

Filmin päärahoittaja, itsenäinen elokuvatuottaja Veikko Laihanen teki ainakin tämän elokuvan valmistumisen aikaan päähomminaan esittelyfilmejä, eli matkailumainoksia suomalaisille kaupungeille. Outoa kierrettä Juokse kuin varkaankin tarinaan tuo peittelemätön briljeeraus maamme turistinähtävyyksillä.

Pirkko Mannolan esittämän Marjan ja filmin sankarin Väinö Bartley Lanaganin (Big Valley-lännensarjan tähti Richard Long) saapuessa pakomatkallaan Hämeenlinnaan Marja kiireestä ja hengenhädästä vähät välittäen pysäyttää auton tehdäkseen amerikanheilalleen selväksi: "This is Aulanko. This is were all the tourists come." Myöhemmin jenkkiparkaa pompotetaan erityisesti saunassa. Alastomien naisten kanssa, kuinkas muuten.

Mannola muuten tuodaan kankaalle yökerhokohtauksessa, jossa hän esittää Suomesta ulkomaisille kertovan, avaintermejä lukuunottamatta englanninkielisen kappaleen "Sauna, Suomi ja Sisu". Itse tarinassa Marjan ainoa pyrkimys on vastahakoisen Laniganin jallittaminen avioon. Mannola vie taitavan komediennen tavoin Marjan absurdin vimman äärimmilleen.

Elokuvassa todellakin puhutaan suurimmaksi osaksi englantia. Ratkaisu oli tietenkin tarkoitettu edistämään ulkomaanlevitystä. Esityksen alussa mukavia turissut Laihanen kertoikin filmin pärjänneen mukavasti ainakin itäblokissa, eritoten Puolassa. Englanniksi haastelua motivoi näppärästi päähenkilön amerikkalaisuus, mutta välillä suomalaiset henkilöhahmot juttelevat keskenäänkin amerikaksi. I want to keep our business as secret as possible, nähkääs.

Richard Long on lähinnä sankarillinen straight man, mutta roistohommiin erikoistunut Lindman pääsee todella irroittelemaan "Suomen epärehellisimmän rosvon" roolissaan. Lindmanin esittämä Arvo Mäki harrastaa naimisissa olevien naisten iskemisen lisäksi 90-luvun toimintasankarien veroista töksäyttelevää oneliner-huumoria. Lanigan ja Mäki saatetaan kimppaan, kun petetty ja karkusalle joutunut Lanigan tunkeutuu Mäen asuntoon aseella uhaten. Viitaten peremmältä kuuluvaan naisen huhuiluun Lanigan kysyy: "Wife?", johon Mäki, "Yes, but not mine." Näin on henkilön keskeiset ja ainoat ominaisuudet esitelty viiden sanan dialogilla.

Pohjan kullan kimallus

Åke Lindman nähtiin myös Aarne Tarkaksen "länkkäritrilogian" keskimmäisessä osassa Villin pohjolan kulta. Tällä kertaa Lindman sai, omien sanojensa mukaan suureksi ilokseen, eläytyä sankarin rooliin. Åke esittää Vornan kullankaivajaveljeksistä vanhinta, Joelia. Tämä saapuu veljiensä Tommin (Helge Herala) ja Kain (Vili Auvinen) kanssa Pohjolan kultamaille. Villin Pohjolan epärehelliset kaupunginisät saavat menneisyytensä varjostamasta, mutta rehellisestä veljessarjasta oivan syntipukin omille hämäräpuuhilleen.

Tarkaksen Suomi-westernien maailma on karkeasti aliarvostettua kotimaista sarjatuotantosurrealismia. Villin pohjolan kullassa ollaan jotenkin samanaikaisesti sekä Lapissa että "Villissä lännessä". Kapakan sisustus, kaupunkin arkkitehtuuri, ja käytöstavat ovat silkkaa westerniä. Kuitenkin kuvissa vilahtelee saamelaisia ja Koffin mainoksia - puhumattakaan tietenkään perisuomalaisista maisemista havumetsineen ja koskineen.

Ehkäpä oman kansan kullankaivajahistoria onkin Tarkaksen filmissä haluttu (toki leikkimielellä) muokata kuvitteellisen lännen malliin miehekkään sankarilliseksi ja seikkailulliseksi. Kuvaava on alkupuolen kohtaus, jossa Vornan veljekset selittämättömästi kertovat tulleensa tunturien takaa, idästä. Suomen oloissa kai etelä kuulostaisi oikeammalta tulosuunnalta, Villiin länteen taas ei olla totuttu sijoittamaan tuntureita. Yhtä epämääräinen on elokuvan tapahtuma-aika. Yhtäältä ollaan autojen, tuliaseiden, jopa konetuliaseiden nykysuomessa. Hevoset, saluuna, pukeutuminen, ja koko kultateema taas viittaavat kauemmas historiaan.

Villin pohjolan kullan anakronismeilla leikittelevä huumori on oikeasti melko hauskaa ja harkitun oloista. Spede-länkkärien tapaan sketsimäisen filmin huipennus on aivan huikeaksi melodraamaparodiaksi yltyvä kohtaus, jossa sekä nuorimman Vornan veljeksen Kain, että tämän vaimokandidaatti Karin Jäärän (Tamara Lund) todelliset syntyperät selviävät. Kuorittavien salaisuuskerrosten määrässä saavutetaan Toivo Mäkelän epäuskoisen papin silmien alla ainakin Pohjoismaiden ennätys.

Lindmania lappi ja kulta jäivät riivaamaan. Hän haaveili omasta kullankaivuu-eepoksesta vuosikymmenet. Lapin kullan kimallus toteutui viimein pari vuotta sitten. Lopputulos oli valitettavan jäykkä. Lindmanista ei ollut Tarkaksen kaltaiseen irrotteluun. Mitään paremmuuksia julistamatta, vielä kotimaisen elokuvan kultakauden loppuaikoinakin uskallettiin roiskia rennosti, nopeasti, halvalla, virkistävän omapäisesti. Nyt kun kotimaisen elokuvan uuden nousun myötä tuotantojen joka portaaseen huolella liitetään sana ammattimaisuus, on tulos usein Lapin kullan kimalluksen kaltaista eurokelpoiseksi viilattua hengetöntä laatukuvaa.