Uusia muotoja Espoossa

Tämänvuotisesta Espoo Cinésta jäi melkoisen hyvä mieli. Ennen muuta uudenlaisiin esteettisiin hahmotuksiin törmääminen ilahdutti.

Tanssii pimeän kanssa

Festivaalin avasi syksyn odotetuimpiin ensi-iltoihin lukeutuva Lars von Trier -uutuus Dancer In the Dark. Filmi on tanskalaisen selkeä irtiotto muodikkaaksi käyneestä dogmastaan. Dancer In the Dark on melodramaattinen musikaali, jonka laulut ovat kaikki pääosaa esittävän islantilaisen megatähden Björkin käsialaa.

Dancer In the Darkin tekoon liittyi monia useaan otteeseen raportoituja ongelmia. Lopputulos on kuitenkin ollut kaikkien uhrauksien arvoinen. On helppo nähdä, ettei von Trier ole päästänyt Björkiä helpolla. Tämän sokeutuvassa tshekki-emigrantti-yksinhuoltaja Selmassa ei ole montaa yhtymäkohtaa siihen mystiseen peikkonaiseen, jona Björkiä on pidetty. Selma on kyllä äärimmäisen voimakastahtoinen, mutta myös arkinen, haavoittuva, pieni ihminen.

Tähtikuvan ja roolihahmon välille jännittyvä ristiriita on tässä tapauksessa omiaan tehostamaan elokuvan lähes kestämättömäksi kasvavaa paatosta. Von Trierin tuotannossa teos rinnastuu lähinnä Breaking the Wavesiin. Tarina hengittää liki jokaisessa kohtauksessaan Selman pyhimysmäisen hahmon kautta. Katsomossa itketään taas suureen ääneen. Von Trierillä on hurja kyky ja häpeämätön halu tulla katsojaa niin liki, että sattuu.

En silti ole ensikatsomalta valmis nostamaan Dancer In the Darkia aivan ohjaajansa ehjimpien töiden (Valtakunta, Breaking the Waves, Idiootit) rinnalle. Liki kaksi- ja puolituntinen elokuva käynnistyy kovin hitaasti, ja noin puolen tunnin kolmen vartin paikkeilla puseroon ehti jo, ennen kuin tarina toden teolla lähti käyntiin, hiipiä lievä pettymyskin. Perinteisten musikaalien ystävillä voi olla totuttelemista elokuvan omapäiseen visuaaliseen ilmeeseen - kamera heiluu Larsin aiemmista töistä tuttuun malliin, eikä musiikkijaksoissa ole pyritty kulta-aikojen Hollywood-kimalteeseen. Paljon puhuttua 120 kameran käyttöä ei juuri huomaa. Viehättävintä musiikkinumeroissa on niiden oivaltava sitominen arjen ääniin ja rytmeihin.

Kaksi runsaudensarvea

Ehdottoman eurooppalaista taidekäsitystä oli tarjolla muutenkin. Melies d’Argent -fantasiasarjassa kilpailleista töistä palkittiin ansaitusti saksalaisen Veit Helmerin Bulgarian syrjäseuduilla ohjaama Tuvalu. Helmerin työ on piakkoin nähtävillä ihan kaupallisessakin levityksessä. Vaikka omituisen, viehättävällä tavalla rappeutuneen kylpylän tarina onkin paljossa velkaa Jeunet&Caro -tiimille, ei Tuvalun toinen toistaan hykerryttävämmille oivalluksille voi kuin antautua. Mustavalkoinen elokuva välttää dialogin käytön lähes kokonaan, ja silloinkin kun puhutaan, ei käännösteksteille ole tarvetta. Puhe koostuu lyhyistä ja itsestäänselvästi ymmärrettävistä eri kielille yhteisistä sanoista tyyliin "teknologi, system, profit". Näinä vauhtisokeina edistyksen päivinä Tuvalu on liikuttavasti vanhan, katoavan syrjäseutujen Euroopan puolella

Fantasiaraadin päätöksen yksimielisyys joka tapauksessa ihmetytti sikäli, että kilvan brittikandidaatti, Ben Hopkinsin The Nine Lives of Thomas Katz, oli hyvinkin samantasoinen neronleimaus. Hopkinsin visio salaperäisen, hahmoaan vaihtavan Thomas Katzin alkuunsaattamien psykedeelisten tapahtumakulkujen myötä tuomiopäivänsä kohtaavasta Lontoosta oli Tuvalua ehkä vieläkin omaperäisempi, joskin myös sisäänpäinkääntyneempi.

Elokuvansa itse spiikkaamassa käväissyt ohjaaja hämäsi yleisön uskomaan Nine Livesin olevan pelkkää improvisoitua sekoilua. Valaistumisen tunne oli suuri, kun sekamelskasta alkoi hahmottua kerrassaan raamatullisenankara näkemys teknologian ja mystiikan sekoittumisesta toisiinsa 2000-luvun suurkaupungissa. Tämä vielä montypython-tason koomistendetaljien tykityksellä höystettynä! Film-O-Holicin moraalinen lohdutuspalkinto menee Hopkinsin halvalla, enimmäkseen neljän ihmisen kuvausryhmällä toteuttamalle pikku klassikolle. Nämä kaksi fantasiasarjan helmeä avasivat uusia mahdollisia latuja elokuvan tulevaisuuteen siinä missä von Trierkin.

Sen sijaan on vaikea keksiä perusteluja Dick Maasin kotikaupungissaan, voi-niin-paheellisessa-ja-vaarallisessa Amsterdamissa kuvaaman Do Not Disturbin sisällyttämiseen yllämainittujen kanssa samaan fantasiasarjaan - tai ylipäänsä minkään arvonsa tuntevan festivaalin ohjelmistoon. Maasin filmi on jälkeenjäänyt yksin kotona-genren rimanalitus. William Hurtin patsastelua tällaisessa lässyilyssä hävettää katsella. Montako kömpelöä ammattitappajaa tai tätä pakenevaa lasta (tässä tapauksessa tyttöä) kukaan haluaa enää nähdä? Entäs kiipeilykohtauksia hissikuilussa? Yksinkertaisia etsiviä? Hassuja homoja?

Europoliitikot

Paria muutakin ohjelmistovalintaa oli vaikea ymmärtää. Aivars Grauban kamalan kömpelö Baiga Vasara (Dangerous Summer) meni vielä latvialaiskuriositeettina, mutta pohjat veti kyllä kaikkea kuluttajansuojaa uhmannut belgialaisen Willem Wallynin maansa korruptiosotkuja luotaantyöntävään tekotaiteeseen naittava Film 1 Piranha Blues. Jep, tunnustan, häivyin parinkymmenen minuutin kohdalla baariin. Valtavaan Tapiolasaliin jäi minun jälkeeni kuusi urhoollista.

Poliittista elokuvaa oli muutenkin tarjolla monen tasoista. Volker Schlöndorffin Die Stille nach dem Schuss (The Legends of Rita) runnoo 1970-luvun vasemmistoterrorismista satuttavaa yksilötason draamaa, avaten samalla lähihistoriaan näkökulmia, joita ei helposti tule ajatelleeksi. Terrorismin hylkäävälle Rita Vogtille ollaan Itä-Saksassa kyllä valmiita rakentamaan uusia identiteettejä vanhan paljastuttua, mutta todella uuteen elämään ei nuoruudenhairahdusten jälkeen ole enää mahdollista päästä kiinni, ei vaikka Rita kuinka niin haluaisi uskoa.

Oskar Roehlerin Die Unberuhrbade (No Place to Go) sivuaa sekin Berliinin muurin murtumista. Itä-Saksaa haikailevan, Hannelore Elsnerin esittämän laskevan kirjailijatähden tuhon kuvaus on puisevaa, viipyilevää, eurooppalaisen taide-elokuvan huonoimmassa perinteessä junnaavaa röökin polttelua. Voi niitä saksalaisia, on niillä niin kurjaa aina ollut.

Kolmannen asteen yhteys

Kurjaa ei sen sijaan ollut niillä, jotka tarkistivat Cinén hyvällä maulla koostaman 3D-elokuvien sarjan. Erityisesti sykähdytti Paul Morrisseyn vuonna 1973 ohjaama, Andy Warholin tuottama Flesh for Frankenstein. Ripeään B-filmin tahtiin kuvattu tuotos olisi helppo ohittaa silkkana campinä ellei se olisi niin piinaavan perverssi, ja samalla kylmäävän älyllinen luenta Mary Shellyn romaanista. Udo Kierin päättömällä vimmalla ja vielä päättömämmällä aksentilla siunattu tiedemies kaikkoaa sukupuolisuutta, mutta penetroi kyllä kiihko kasvoillaan huohottaen naisyli-ihmisensä ruumista tavalla jos toisellakin.

Lopullisena päämääränä tällä aikansa geenimanipulaattorilla on tietysti Uuden Ihmisen, lisääntymiskelpoisen lajin Luojan asema. Tarinaan ympätty epäkonventionaalinen, mutta avoin eroottinen vire natsaa Frankenstein-teemaan mainiosti. Yli kaikkien rajojen janoava luonnontiede lyö kerrankin avoimesti kättä väkivaltaisen, tukahdutetun miehen seksuaalisuuden kanssa. Asiat näytetään niin kuin ne on! In Space-Vision!