PUUTALO HERÄSI METROPOLIKSEEN

Ahtaasti rakennetussa, taivaita tavoittelevassa suurkaupungissa marssivat ihmisen näköiset, mutta robottien motoriikan omaavat työläiset lamaantuneina koneidensa äärelle. Tällaista modernin maailman pelkokuvaa katseltiin silmät auvoisina vuoden ensimmäisenä syyslauantaina idyllisessä vanhassa puutuvassa hiljaa lipuvan joen varrella. Rakennus kantaa nyt kunniaansa Suomen vanhimpana edelleen esityskelpoisena elokuvateatterina. Yllättävintä on, että esitetty futuristinen elokuvakin on ajalta, jolloin teatteria alunperin pyöritettiin. Fritz Langin huikea kaupungistumisen visio Metropolis valmistui vuonna 1926, kun taas nyt kunnostettu maaseututeatteri sulki ovensa vuonna 1930 toimittuaan 24 vuotta.

Missäpä muualla tällainen kulttuurin reinkarnaatio voi tapahtua kuin Forssassa, Hämeen hiljaisessa uinukylässä, jonne mykkäelokuvat sopivat siinä kuin Sodankyläänkin, jos vain tahtoa riittää. Forssan mykkäelokuvafestivaalit tulivat toisella kerrallaan kunniakkaaseen tavoitteeseensa, josta on kaikki edellytykset jatkaa. Talkootyönä ehostunut Elävien kuvien teatteri on jälleen valmiina elokuvien esitykseen maalattuna ulkosivultaan vahvanväriseksi kellaksi. Forssan kaupungin, ympäristöviranomaisten ja Suomen elokuvasäätiön lisäksi Forssa eläväksi ja kauniiksi -yhdistyksen työn tukena ovat olleet yksityishenkilöt. Heidän tapansa auttaa on ollut lunastaa teatterista istumapaikkoja. Itse huomasin ennen Metropolista takanani kultaisen plakaatin, jossa luki: Jukka Sipilä.

Forssassa siis katsotaan aivan päinvastaiseen suuntaan kuin isommissa kaupungeissa, joissa multipleksien vaikutuksesta vanhoja elokuvateattereita pimennetään. Juntatuille elokuvankatsomisen hyperteknisille vaatimuksille saadaan huojentava vastapaino aidosta puutaloromantiikasta, jollaiseen Elävien kuvien teatteri tarjoaa harvinaislaatuisen mahdollisuuden.

Tänä vuonna Forssan ohjelmisto oli laajentunut viime vuodesta, jolloin nähtiin lähinnä vain suomalaisia ja Chaplinin elokuvia. Nyt mukaan oli saatu myös sopivat annokset ruotsalaisen ja saksalaisen mykkäelokuvan merkkipaaluja sekä tanskalaisia Majakkoja ja Perävaunuja sekä vähän tunnettuja italialaisia elokuvia.

Kuolema korjaa satoa

Kauhun kuvien ja olotilojen tavoittelut olivat (mykkä)elokuvan kehityksen kannalta yksi rakentavimpia suuntauksia. Forssassakin teema nousi tänä vuonna esiin. Saksalaisohjaajien Robert Wienen Tohtori Caligarin kabinetti (1919) ja F.W. Murnaun Nosferatu (1921) kuuluvat mykkäelokuvan suurimpiin klassikoihin, niin myös ruotsalaisen Victor Sjöströmin Ajomies (1920), jota kuitenkin esitetään hyvin harvoin.

Ruotsalainen elokuvakriitikko Robin Hood alias Bengt Idestam-Alquist vertailee Caligaria ja Ajomiestä teoksessaan Sjöström & Stiller (1939). Hän pitää kumpaakin elokuvaa loppunvietyinä ja ehjinä teoksina, mutta siinä missä Caligari on Hoodin mielestä tyhjä ja kylmä, Ajomies värisee elämää ja kuvaa inhimillisiä tunteita.

Odotukseni Ajomiestä kohtaan olivat kymmenen vuoden saatossa kohonneet melkoisiksi, koska Sjöströmin teoksesta on jatkuvasti puhuttu yhtenä kauhuelokuvan ensimmäisistä merkkiteoksista. Siinä kiistattomasti hiuksia nostattavien kuoleman tunnelmien väistyvyys elokuvan loppua kohden, moraalisen saarnan kasvaessa, saa ihmettelemään, miten elokuva liitetäänkin niin tiukasti kauhuelokuvien kaanoniin. Elokuvan henkinen kaksijakoisuus haraa tällaista yksioikoistamista vastaan. Alkupuolella elokuva herättelee uudenvuodenyön kauhutunnelmia perinteisistä kohtalon uskomuksista ja viikatemiehen sadonkorjauksesta, mutta puolivälissä elokuva kääntää kelkkansa puhdashenkiseksi katumuksen ja ihmisen parantumisen kuvaukseksi, kuolonlaakson karkottamiseksi. Kyse on siis puhdasoppisesta moraliteetista, josta pelottelun avulla tehdään lujittuneempi ja suoraselkäisempi. Oikeaoppisuuden kasvattaminen läheisiinsä välinpitämättömästi suhtautuvaan päähenkilöön David Holmiin (itse Sjöström) kohtaan ei ole tietysti ihme, sillä Ajomiehen takaahan löytyy Selma Lagerlöfin romaani vuodelta 1912.

Kuuliaisten arvojen korostamisestaan huolimatta Ajomies on elokuvallisesti komeaa katsottavaa loppuun asti. Kuoleman ajomiehen, hänen kärryjensä ja hevosensa kaksoisvalottaminen maisemaan läpinäkyviksi on hienonhienoa elokuvallista ajattelua, upeimpana kohtana myrskyssä kuolevan miehen nouto veden pohjasta. Samassa kuvassa yhtyvät sitkeän soutajan viimeiset hengen taistot ja noutamaan saapuvan ajomiehen itsevarma tietoisuus koittavasta kalmasta.

Päähenkilö David Holmin rimpuilua ryyppäämisen, onnettoman avioliiton ja vankilan jälkeisen katkeruuden tiellä sekä kuoleman rajapyykin sysäämää ajattelun muutosta Sjöström kuvaa syvän inhimillisesti ja usein sisäkkäin kertomuksin. Raittiuden ja puhdistumisen saarnailuistaan huolimatta Lagerlöfin teksti ei ole epäuskottava sanottavaansa nähden: kuoleman pelossa moni joutuu punnitsemaan aiemmat tekonsa.

Caligarin mielipuolet

Robin Hoodin tapaan en asettaisi Ajomiestä ja Tohtori Caligarin kabinettia vastakkain ja väittäisi jälkimmäisen olevan sisällöllisesti mitäänsanomaton. Kylmä ehkä, mutta samalla kouraisevuudella kuin Stanley Kubrickin elokuvat konsanaan. Robert Wienen käsistä syntyi mykkäelokuvan arkkitehtoninen monumentti, jossa ekspressionistiset valon välkkeet ja kaupungin huikea pienoismalli taustoituksena ihmismielen varjopuoliin hämäännyttävät murhakertomuksen järjellistä vakuuttavuutta. Todellisuuden epäselvyyttä huikeasti ristivalottava Tri Caligarin kabinetti on yhtä ajankohtainen yhteiskuntaelokuva kuin Langin Metropoliskin tänä päivänä.

Elokuvat säestettiin antaumuksella. Metropoliksen taustalla kuultiin erittäin sopivasti teknologista ajankulua audioivaa konemusiikkia, jonkä oli säveltänyt Heikki Elo. Hänen kolmihenkinen yhtyeensä myös loi äänet livetilanteessa. Ajomiehen kolkkoon joulunjälkeistunnelmaan taas toi aitoa kauhukamarin tunnelmaa pianisti Risto Pelli.

Kauniin festivaalin suurin ongelma lienee yhä yleisöpula, joka johtunee pääosin tiedottamisen haparoinnista. Juuri muualta kuin festivaalin näyttäviltä kotisivuilta ei ohjelmasta saanut tietoa, sekin osin puutteellista. Paradoksaalista kyllä, tietyissä medioissa jaksetaan kadehtia ulkomaiden mykkäelokuvafestivaaleja, mutta kun kotimaassa jotain vastavaa yritetään, niin asia ikään kuin unohtuu.