LAMAA NOUSUKAUDELLA - Joutilaat on dokumentti työttömistä kainuulaisnuorista

Ennen jutusteluamme dokumentaristit Susanna Helke ja Virpi Suutari epäilevät, josko saavat mitään sanottua. On Sodankylän elokuvafestivaalin lauantaiaamu, ja naiset ovat juuri tulleet katsomasta Zhang Yuanin vavisuttavaa vankilomadraamaa Seitsemäntoista vuotta. Emotionaalinen järkytys osoittautuu kuitenkin ihan toimivaksi valmistautumiseksi haastatteluun. Legendaarisen Seita-baarin nurkkapöytään päästyämme puhetta tulee tulvimalla.

Haastavilla, keskustelua herättäneillä elokuvilla Synti, Valkoinen taivas ja Saippuakauppiaan sunnuntai mainetta niittäneet Helke ja Suutari ovat tehneet muodoltaan perinteisimmän dokumenttinsa. Joutilaat on kahden vuoden aikana kuvattu elokuva suomussalmelaisista työttömistä nuorista miehistä, Lötköstä, Hapasta ja Bodista. Kiinnostusta työntekoon nuorukaisilla olisi, mutta Kainuussa tilaisuudet siihen ovat kortilla. Aikaa vietetään kalastuksen, metsästyksen, autoilun ja alkoholin parissa.

Tori ja Esso

Ohjaaja-käsikirjoittaja-kaksikkoa on joskus syytetty kohteidensa alentuvasta asettamisesta ironiseen valoon. Joutilaat on kuitenkin hiljaisesti myötäelävä siivu arkista selviytymiskamppailua.

- "Edellinen työmme, Saippuakauppias, sivusi samaa tematiikkaa", purkaa Helke aihevalintaan johtanutta vyyhtiä.

- "Se oli vielä ihan laman loppua. Sitten tuli nousukausi, ja silti tuntui, että työttömyystilastot pysyivät jossain päin Suomea ihan samoina. Kumma häviämisilmiö tapahtui mediassa. Yhtäkkiä työttömyyttä ei muka ollut olemassakaan."

- "Sitä ei pidetty enää uutisena", Suutari täydentää.

- "Kaikkihan oli työttömyyttä ihan kurkkuaan myöten täynnä. Samaan aikaan alkoi olla uutisia muuttoliikkeen kiihtymisestä, ihmisiä virtaa etelään."

Kiasmaan kuratoidun elokuvatapahtuman yhteydessä nähty Mikko Niskasen Ajolähtö sai osaltaan miettimään nuorisoporukan dynamiikan hyödyntämistä. Ja Kainuuhan alueena sopii nuorisotyöttömyyden käsittelyyn suorastaan pelottavan hyvin.

- "Suomussalmi taas tuntui visuaalisesti hallittavissa olevalta paikalta. Siellä on tori, jossa on Starburger. Esso ja hienoja järvenrantamaisemia", Suutari summaa.

- "Ja hyviä poikia, jatkaa Helke."

- "Me seisottiin kaupan kulmalla ja katsottiin sitä..."

- "... pillurallia. Vähitellen tutustuttiin ja muutaman reissun jälkeen saatiin tämä perusporukka kartoitettua."

Elämä edessä

Vaikka Sodankylän elokuvateltan katastrofaalinen äänentoisto jättikin suuren osan dialogista arvailun varaan, vaikuttivat Lötkö, Hapa ja Bodi kavereineen aikamoisilta moottoriturvilta.

- "Ne on verbaalisesti aivan uskomattoman lahjakkaita", Helke hehkuttaa.

- "Se on niin loputonta se assosiaatioiden tulva! Välillä palaa itselläkin pahvi, kun mihinkään asiaan ei voi keskittyä vakavasti ilman, että heti tulisi jotain, yleensä kaksimielistä... mutta hirvittävän hauskoja runoilijoita ovat."

- "Sitä me ollaan paljon mietitty, että mikä tässä maassa on vialla, kun noin lahjakkaat tyypit eivät pärjää."

Koska kuvattavat kuitenkin ovat nuoria, välttyy Joutilaat toivottomuuden ilmapiiriltä. Vaikka kaveriporukalle sattuu monenlaista, ei elämä ole lopullisesti ratkennut suuntaan tai toiseen. Lähtö työn perässä etelään ei kuitenkaan ole helppo ratkaisu.

- "Nuoret naiset ovat valmiimpia lähtemään. Nuorista työttömistä suurin osa on miehiä", Suutari pohtii.

- "Kyllä ne lähtevätkin, mutta eivät viihdy etelässä", Helke täydentää.

- "Ovat tottuneet omiin reviireihinsä. Kaikki melkein kalastaa ja metsästää, liikkuu mehtällä. Se niin sanottu joutilaana oleminen on niin toisenlaista. Se ei ole mitään kököttämistä yksiössä tai kaljabaarissa, lähinnä päinvastoin."

- "Kuvausten aikanakin niitä oli melkein mahdoton saada pysymään paikoillaan. En ymmärrä kuinka tämä elokuva olisi ilman kännyköitä onnistunut. Niiden viimeinen keino oli pistää kännykkä kiinni. Monta päivää kuultiin vaan ’valitsemaanne numeroon ei saada yhteyttä’. Rahaa palaa ties kuinka paljon päivässä..."

- "... ja nämä vaan katsovat formulakisoja jossain hotellihuoneessa. Meillä oli kerran kuvausryhmä tuuraamassa pääkuvaajaa. Kolmantena päivänä kuvaaja toteaa: ’Niin, mehän ei muuten olla nähty näitä päähenkilöitä kertaakaan.’ Me vaan ollaan jotain ryteikköjä keksitty kuvattavaksi, että näyttäisi homma olevan hanskassa!"

Ei, ei ole vaihtoehto

Valmiissa elokuvassa sekä pojat että perheensä ovat kameran edessä hyvin luontevan oloisesti, olivat kohtaukset sitten suunniteltuja tai spontaaneita.

- Niillä oli hieno taju siitä, millaiset asiat toimivat elokuvassa. Semmoisia pieniä asioita, miten olemisen saa luontevaksi, miten tilanteessa puhuisi. Näiden kanssa olisi voinut tehdä vaikka millaisen elokuvan", Helke ylistää.

Kuinka ihmiset sitten suostuvat paljastamaan intiimejäkin arkipäivän asioitaan kameralle?

- "Ei siinä auta muu kuin tutustua ihmisiin", Suutari miettii.

- "Itse se täytyy se luottamus rakentaa, ei kukaan soita meille ja pyydä päästä elokuvaan."

- "Meitä on kaksi! Meitä on vaikeampi vastustaa", Suutari keksii.

- "Pojat laittaa kännyköitään kiinni, kun ei muuten karkuun pääse", Helke nauraa.

- "Tädit kimittää, että ’Hapa, Hapa, sun täytyy tajuta, että toi dramaturgia ei toimi!’. Toinen mihin vedottiin oli, että (kimittää) ’Tää on meidän ura! Tää on meidän ensimmäinen kansainvälisesti rahoitettu elokuva’."

- "Sä sanot vaan kyllä tai ei! Ei, ei ole vaihtoehto!", Suutari kailottaa ja nauraa päälle.

Ohjaajat myöntävät kokeneensa dokumentin teon myös mahdollisuutena vaikuttaa positiivisesti kuvattaviensa välillä raskaaseenkin elämään.

- "Olisit kuullut millaisia moraalisaarnoja me välillä pidettiin", Helke nauraa.

- "Täällä oli yksi puolalainen tyttö tekemässä juttua. Otettiin tuossa torilla valokuvia, ja se sanoi että ’ei herranjestas, te olette ihan niiden äitejä’, kun me oltiin tietysti, että ’No niin pojat, pullot tänne näin, mulle tänne laukkuun ja nyt’."

- "Ne kutsui meitä dokumenttitädeiksi. Sitten se muuttui vähitellen kotkiksi. Mutta me tulkitaan se rakkaudella sanotuksi."

- "No, me kutsutaan niitä pallinaamoiksi."

Joutilaat teatterikierroksella syksyllä, TV 1: llä myöhemmin.