PORVARIJUHLIEN SINIVALKOINEN LIPUNKANTAJA

Vuonna 1998 Savonlinnan kaupunki ei tyytynyt vain Oopperapäiväin mittaiseen kansanjuhlan viettoon. Jonkun "kulttuuriväen" ajatuksena oli perustaa elokuussa elokuvajuhlat sinne missä heinäkuussa kaikuivat vielä Wagner ja Strauss. Jykevän Olavinlinnan näyttämölle pystytettiin suuri valkokangas, jossa esitettiin äänekkäitä ison rahan uutuuksia. Tietenkään tässä ei paijailtu Suomen elokuvakulttuurin kenttää. Kaupunkikuvaa siinä kohotettiin, spektaakkelia tehtiin. Ja elokuvajuhlien järjestäjät vaeltelivat kravatit kauloissaan.

Savonlinnan elokuvajuhlien remmi sai neljännen festivaalinsa pulkkaan 12. elokuuta. Viimeistään nyt on todettava, että tapahtuma seisoo todellisena kummajaisena Suomen muiden elokuvajuhlien joukossa. Nimittäin mitään laadukasta ei viisipäiväisellä ollut lyödä yleisönsä käteen tänäkään vuonna. Savonlinnan elokuvajuhlat on sponsoreita, ilmapalloja, kalliita karamelleja sekä elokuvia, jotka loppuvuodesta leviävät maahan ainakin parin kymmenen kopion voimalla. Eli multiplex-tuntumaa kaupungissa, jossa suuria teattereita ei ole.

Avajaisillan puheessaan Savonlinnan elokuvajuhlat ry:n valtuuston puheenjohtaja Jouni Backman tähdensi, ettei kyseessä ole elokuvan ammattilaisten sisäpiirijuhla, vaan suuren yleisön tapahtuma, jonka puitteissa elokuva todella "pääsee oikeuksiinsa". Kauniilta kuulostaa noin ilmaistuna, mutta niin kauan kuin ohjelmisto on itsestään selvää, helposti saatavaa tuoretta Hollywood-pullaa, ei yleisön puolesta puhuminen kuulosta järin vakuuttavalta. Yleisön eteen tässä on vähiten vaivaa nähty. Mainittakoon, että nelihenkinen perhe saa maksaa yhdestä Olavinlinnan - eli pääesityspaikan - elokuvanäytännöstä 300 mk. Huvipuistopäiväkin tulee halvemmaksi. Olavinlinnassa säälittävä pahvimukillinen kahvia maksaa 10 mk. Älkää kysykö olutpullon hintaa.

Kerron yksityiskohdan uuden elokuvan Atlantiksen esityksestä, jotta tiedät, haluatko lukea tätä artikkelia eteenpäin. Disneyn tuottaman elokuvan esitteli Olavinlinnan lavalla itse Ronald MacDonald! Se teki temppuja ja rupesi taivuttamaan ilmapalloista jotain eläintä. Ilmapallo puhkesi. Savonlinnan elokuvajuhlille on ilmapallo sopiva allegoria: hyvän näköinen ulkoa, mutta kerran kun pistää havunneulalla, niin homma poksahtaa ja kutistuu pikkurillin kokoiseksi muovipalaksi.

Sekalaisesta ohjelmistosta

Savonlinnan elokuvajuhlien ohjelmisto on suppeudessaan suorastaan naurettava. Viisi päivää. Alle kolmekymmentä elokuvaa. Tuoreita teoksia, joiden vuoksi ei ulkopaikkakuntalaisen kannata kaupunkiin matkata. Paikallisille populaarielokuvan nälkäisille suosittelen tulevan vuoden festivaalin sijaan viiden päivän matkaa Helsingin Tennispalatsiin. Liput ovat halvempia ja megaelokuviakin löytyy enemmän. Savonlinnan ohjelmiston "tärpit" ovat Olavinlinnassa esitettävät uutuudet, jotka festivaalin jälkeen saavat vuorollaan maanlaajuisen ensi-iltansa. Olavinlinna on veden ympäröimä jykevä kivirakennus, jonne kuljetaan juhlallisesti yli pitkän sillan. Istumapaikkoja on 2 260. Mitä tulee musiikkiesityksiin, on linna todellinen helmi. Elokuvanäytännöissä äänimaisema on onneton.

Tämän vuoden elokuvajuhlien avajaisissa esitetty filmi on nimeltään Bridget Jones - elämäni sinkkuna (Bridget Jones’ Diary). Se on kertomus kolmekymppisestä brittinaisesta, joka elää yksin eikä usko enää löytävänsä elämänsä miestä. Vapaa-aikana jauhetaan paskaa kavereiden kanssa, dokataan ja vedetään kessua korsteenissa. Suosittuihin Bridget Jones -romaaneihin pohjautuva elokuva on kuin pitkitetty Sinkkuelämää-sarjan jakso tai sukupuolikäänteinen High Fidelity. Tarjolla tosin on teennäisempää ja mitään ilmaisemattomampaa menoa.

Disney-yhtiö on tuottanut surkean Atlantiksen, jossa moderneimman animaatiotekniikan voimin on loihdittu tyhjyyttään kumiseva ja dramaturgisesti köyhä seikkailu. Paybackin ohjaajan Brian Helgelandin toinen elokuva Ritarin tarina (A Knight’s Tale)pitää kielen poskella sekoittaessaan historiallismyyttisen skenaarion, MTV-estetiikan ja luupäähuumorin.

Elokuvajuhlat esitteli kolme kotimaista uutuutta. Näistä Peter Lindholmin Leijat Helsingin yllä (Drakarna över Helsingfors) sekä Arto Lehkamon Young Love kelpuutettiin Olavinlinnan kankaalle, kun taas Kaija Juurikkalan Kyytiä Moosekselle sai tyytyä paikalliseen pikkuteatteriin. Kjell Westön romaaniin pohjautuva Leijat Helsingin yllä jää sirpaleiseksi sukutarinaksi, joka sivaltaa montaa teemaa, mutta ei löydä punaista lankaa tai kerronnan eheyttä. Lindholm tyylittelee, mutta ei kosketa kertoessaan ylempään keskiluokkaan kuuluvasta suomenruotsalaisesta perheestä. Päätekijäksi nousee kahden täysin erilaisen veljeksen suhde, joka läpileikkaa parin vuosikymmenen ajanjakson.

Arto Lehkamon Young Love on onnistuneempi, sympaattinen vaan ei turhan söpöilevä kuvaelma erään nuoren pojan ensirakkaudesta. Vastustamattomasti näytelty ja hyvin kirjoitettu, filosofinenkin elokuva pitäytyy omassa iskevässä draivissaan loppumetreille asti.

Kaija Juurikkalan elokuva Kyytiä Moosekselle aloitti varsinaista ensi-iltaa ennakoivan "maakuntakiertueensa" Savonlinnasta. Paljon positiivista hehkua ympärilleen kerännyt filmi jäi itseltäni valitettavasti näkemättä.

Ehkä hieman yllättäen festivaalin upeimmaksi tapaukseksi osoittautui Tim Burtonin Apinoiden planeetta, jota allekirjoittanut pitää fantasiataiturin nerokkaimpana luomuksena. Pierre Boullen romaanin pelottavat näkymät saavat tästä ajasta hyvän heijastuspinnan. Burton tuo kiehtovia, moderneja kerrostumia allegorisiin lähtökohtiin. Apinoiden planeetta on Burtonin kerronnaltaan konventionaalisin elokuva. Samalla sen maailmassa on kaikki päälaellaan. Ensimmäistä kertaa digitaalitekniikka on sulautunut saumattomasti osaksi elokuvantekijän tinkimätöntä näkemystä. Välineet audiovisuaalisen ilmaisun takana ovat muuttunet. Kun geenimanipuloidusta apinasta kehittyneen uuden maailman herrarodun armeijajoukot marssivat kohti ihmisrodun viimeistä pesäkettä, on teoksessa samaa myyttisen "perusnäyn" tuntua kuin esimerkiksi Romeron elävien kuolleiden zombie-trilogiassa. Voi todeta, että me hävisimme, nyt kameramme kanssa.

Fin.

Hinnakkaalla suuren yleisön elokuvatapahtumalla ei pitäisi olla varaa toistuviin teknisiin kömmähdyksiin, mutta Savonlinnan esityksissä kela katkesi Atlantiksessa ja Ritarin tarinassa, Apinoiden planeetan alussa ei kuvaa millään saatu pysymään kankaalla ja jopa paikallisessa teatterissa, Olavissa (liput vain 30 mk), ensimmäiset minuutit Rentun ruususta katsottiin ilman ääntä ja kerran katkesi tämäkin esitys. Jostain kumman syystä Bridget Jones - elämäni sinkkuna lähti pyörimään vartin etuajassa.

Olavinlinnan elokuvien ohella Savonlinnaan oli tuotu kopiot kaikista viimeisen vuoden aikana valmistuneista kotimaisista pitkistä näytelmäelokuvista. Eli Rentun ruusun lisäksi Badding, Bad Luck Love, Cyclomania, Klassikko etc. Pari vanhempaa filmiäkin esitettiin ilman järkevää yhtymäkohtaa yhtään mihinkään. Muutama suomalaista elokuvaa hehkuttava palkintojenjakotilaisuuskin järjestettiin. Jokaisessa kaadettiin Timo Koivusalon päälle kippoa, kunniakirjaa ja ylisanaa.

Siinä Savonlinnan tämänvuotiset elokuvajuhlat pääpiirteittäin. Festivaali teki varmasti hyvää kaupungin torielämälle, matkailulle ja turistikohteille.

Terveisiä höyrylaiva S/S Heinävedelle sekä torinrannan lohiravintolan ihanille myyjättärille.