Murhia, seksiä ja pieni pilkahdus aurinkoa

Runsaan viikon ajan valkokankailla vuodatettiin verta litroittain ja harrastettiin estotonta seksiä. Ja minkälaista seksiä! Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla oli tänä vuonna tarjolla perinteisen avioliiton ulkopuolisen seksin lisäksi harvoin nähtyä vammaisseksiä, sekarotuista seksiä, sadomasokistista seksiä, homoseksiä sekä puhdasta raiskausta. Festivaalien elokuvat keskittyivät siis kahteen ihmiselämää olennaisesti leimaavaan aktiin.

Suoraan toimintaan mentiin parissa elokuvassa, jotka alkoivat muitta mutkitta tappokohtauksella. Thaimaalaisten kaksosveljesten Danny ja Oxide Pangin alamaailmaan sijoittuvan elokuvan Bangkok Dangerous alussa nähdään palkkamurhaaja työssään. Yllättävästi myös nuoren yhdysvaltalaisen Harmony Korinen julien donkey-boy aloittaa repaleisen tarinansa epämiellyttävällä kohtauksella, jossa lievästi vammainen poika Julien tappaa kouluikäisen pojan metsästä löydetyn kilpikonnan vuoksi.

Odottaa saattoi, että japanilaisen Rokuro Mochizukin jakuza-elokuvassa Chinpira nähtiin runsaasti verta ja julmuuksia. Siinä esimerkiksi nainen puraisi pikkusormensa poikki jostain mystisen symbolisesta syystä, joka liittyy länsimaalaiselle avautumattomaan yakuza-säännöstöjen maailmaan. Chinpiran väkivalta ulottui myös viattomiin luontokappaleisiin. Kuvottavassa kohtauksessa pieni tyttö tappaa puukolla iskien valkoisen kissan. Loppupuolella päähenkilön, yakuzan lähettipojan kanssa ystävystynyt pikkutyttö kysyy ääneen, miksi hän tappoi kissansa. Kun se voisi vielä elää… Vastausta ei ole.

Katsojat äänestivät neljänneksi parhaaksi elokuvaksi eteläkorealaisen The Islen. En voi kuin kummastella tämän elokuvan suosiota, niin vastenmielinen kuin se kaikessa pahuudessaan ja raakuudessaan on. Niin ikään eteläkorealaisen Jung Ji-Woon Happy End keräsi puolestaan vain kourallisen katsojia Sääli sinänsä, sillä pienimuotoinen elokuva tavoitti onnistuneesti kolmiodraama-asetelmallaan umpikujaan johtavan tunnelman. Siinä saippuasarjaromantiikasta kyyneliin asti liikuttuva petetty aviomies surmaa puukoniskuin uskottoman vaimonsa ja lavastaa syylliseksi tämän rakastajan.

Ensimmäinen kuva valkokankaalla on alaston, voihkiva nuori nainen, joka villisti ratsastaa sängyllä makaavan miehen päällä. Kaksi elokuvaa alkaa täsmälleen samalla otoksella. Todd Solondzin uusin Storytelling sekä Larry Clarkin inhorealistinen Bully. Jälkimmäisessä myöskin suunnitellaan ja toteutetaan raaka murha. Turhautuneiden luuseriteinien motiivi on vähintään arveluttava. Tauottomassa huumepöhnässä kruisaillaan isien kalliilla autoilla, aikaa tapetaan surffailulla, tv:n katsomisella ja hillittömällä naimisella. Ei enää yhtäkään tällaista elokuvaa, kiitos!

On lohdullista, että katsojien ehdoton suosikki oli Hayao Miyazakin japanilainen anime Princess Mononoke. Se on juoneltaan liikuttavan perinteinen ja naiivi, mutta yhteiskunnallisesti hyvin vahvasti kantaaottava elokuva, jossa hyvä ei ole puhtaasti hyvä eikä paha täysin paha. Siinä luonto ja ihminen joutuvat vastakkain, kun ihminen lähtee ahneuksissaan tavoittelemaan jumaluutta ja saa lopulta palkkansa. Koko ihmiskunta joutuu nöyrtymään luonnonvoimien edessä ja tunnustamaan, ettei ole mitään yksin, ilman luontoa.

Vaikeimmat näkemäni elokuvat olivat Jean-Luc Godardin uusin L’Eloge de l’amour (In Praise of Love) ja Korinen julien donkey-boy. Marginaalinen tekele julistaa olevansa dogmaelokuva. Ainakin tärisevä kuva ja omituinen värimaailma todistavat tämän. Elokuvassa ei tunnu olevan mitään järjellistä. Kummalliset ihmiset puhuvat ja tekevät outoja asioita. He huutavat kadulla, tanssivat kaasunaamari yllä puolialastomana asunnossaan, laulavat viljapellon keskellä. julien donkey-boy ei tarjoa minkäänlaista kiintopistettä, ei mitään mihin tarttua.

Godard ei myöskään päästä katsojaa helpolla. Hyvin vaikeaa oli ymmärtää mistä L’Eloge de l’amour ylipäätään kertoi. Ja kun hetkeksi pääsi jäljille, putosi vähintään kun seuraava jakso alkoi. Elokuva kulkee ikään kuin lopusta alkuun. Se koostuu pätkistä, joissa katkonaisesti kuljetetaan tapahtumia taaksepäin. Ihmiset seisovat pääasiassa selin kameraan ja jos heidän kasvonsa näkyvät, ne ovat pimeydessä. Välillä puhutaan päällekkäin ranskaa ja amerikanenglantia ja taustalla soi häiritsevän kovalla rauhaton musiikki. Puheenpätkistä on miltei mahdoton saada kiinni ja dialogi on etäännyttävän abstraktia. On vain arvailtava, mihin ohjaaja tällä äärimmäisen postmodernisti toteutetulla häirityllä katsomiskokemuksella pyrkii. Joitakin hienoja oivalluksia kykenin rekisteröimään, mutta vaaditaan varmasti lukuisia katsomiskertoja, ennen kuin elokuvasta pystyy kenties nauttimaan.

Pari poikkeusta verisen, irstaan ja surrealismia lähentelevän tarjonnan joukosta sentään löytyi. Vietnamilaisen Tran Anh Hungin Päivien kimallus ja ranskalaisen Jean-Pierre Jeunet’n Amelie olivat hengähdystauko hektisessä kilpajuoksussa epätoivon kanssa. Päivien kimallus on yksi kauneimmista elokuvista vuosikausiin. Se kertoo elämästä kaikessa yksinkertaisuudessaan äärimmäisen inhimillisellä ja toivoa huokuvalla tavalla. Amelie puolestaan on aikuisille tehty satu, kuten Jeunet’n edellisetkin, Delicatessen sekä Kadonneiden lasten kaupunki. Amelien huippuunsa viety sokerinen onnellisuuden vire tuntuu pelkästään tarpeelliselta tässä maailmanmenossa, jossa kyynisyys ja itsekkyys on nostettu ylimmiksi arvoiksi. Molemmat elokuvat tulevat Helsingin teattereihin lokakuussa, eikä niitä kannata ohittaa.

Perinteisempää ihmissuhde-elokuvaa edustivat ranskalaisen Patrice Chéreaun Intimacy sekä hänen edellisensä Ceux qui m’aiment prendront le train (Those Who Love Me Will Take the Train). Jälkimmäinen kertoo kuolleesta taiteilijasta, joka on järjestänyt hautajaisensa kaupunkiin, jonne vieraiden täytyy saapua junalla. Kuolleen miehen varjo seuraa näitä katkeria surijoita kaikkialle. Pitkän illan aikana paljastuu jos minkälaista kieroilua ja ihmissuhdepeliä. Välistä hieman sekavahko elokuva on pääosin nautittavaa ranskalaista tragikomediaa, joka keskittyy miehen ja naisen ja tukevasti myös homomiesten välisiin kiemuroihin. Intimacyssa puolestaan on laskettu olevan 35 minuuttia seksiä, mutta tämä kiinnostava ja nautittava kohuelokuva kertoo itse asiassa jostain aivan muusta - ihmisen perimmäisestä kaipuusta toisen ihmisen lähelle.