David lives and breathes movies. He doesn't have any hobbies.
He's consumed by film.
- Michael Douglas

Aloitellessani tämän artikkelin kirjoittamista olin varma siitä, että löytäisin internetin olevan pullollaan suosikkiohjaajastani kertovaa tyypillistä ja turhaa tietoa. Väärin. Kattavimpiin lukeutuva hakukone tunsi yhden fani-sivuston ja loput osumat nyrjähtivät enemmän tai vähemmän ohjaajan elokuvien puolelle. Ei kattavia biografioita, ei haastatteluita, vain muutama - ja usein sekin sama - kuva. David Fincher, jota helposti voi pitää MTV-sukupolven laajenevan henkisen erämaan ja korpinmustan kyynisyyden tulkkina, näyttää pysyttelevän mediaeetterin ulottumattomissa.

Fincherin uusin elokuva, Fight Club (1999), edustaa varsin suoraa ja loogista jatketta hänen aiemmille kolmelle elokuvalleen Alien 3 (1992), Se7en (1995) ja The Game (1997). Ne kaikki kertovat siitä pinnallistumisen tapahtumasta, jota länsimaalainen, postmodernissa rämpivä kulttuuri tuntuu käyvän läpi. Urbaanissa maisemassa esille pakottautuva yhteisöllisyyden murtuminen, todellisuuden katoaminen, eristäytyminen ja yksinäisyys ovat niitä keskeisiä pohjavireitä, joita jokainen edellä mainitusta neljästä elokuvasta ruumiillistaa - usein varsin kirjaimellisestikin. Onkin mielenkiintoista huomata, että Alien-jatkumon kolmatta osaa kohtasi kriitikkojen osalta varsin nuiva vastaanotto johtuen sen lohduttomasta ja synkästä tunnelmasta ja kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Se7en ansaitsi kiitosta täsmälleen samoista syistä.

Kokopäiväisen elokuvaentusiastin maineessa oleva Fincher ei tunnekaan kompromisseja oman taiteensa kohdalla. Hän ei juurikaan liiku valtavirran puitteissa, mikä ei aina ole miellyttänyt tuotantoyhtiöitä. Tätä ehdottomuutta - ja elokuvan toista pääosan esittäjää, Brad Pittiä - on kiittäminen mm. siitä, että Se7enin loppuratkaisua ei tuottajan painostuksesta huolimatta muutettu. Fincher onkin todennut suhteestaan elokuviin: "I don't know how much movies should entertain. I'm interested in movies that scar. The thing I love about Jaws is the fact I've never gone swimming in the ocean since."

Musiikkivideoita, mainoksia ja pimeyttä

Vuonna 1980 valmistunut elokuva The Empire Strikes Back oli se, joka innosti David Fincherin elokuvan pariin. Työnsä hän aloitti myöhemmin animaatiopajassa lataamalla kameroita, mutta pääsi jo 18-vuotiaana töihin George Lucasin perustamaan Industrial Light & Magic -yhtiöön (ILM). Neljävuotisen pestinsä aikana hän olikin mukana tekemässä sellaisia elokuvia kuin Return of the Jedi (1983) sekä Indiana Jones and the Temple of Doom (1984).

1980-luvun puolivälin jälkeen hän oli perustamassa Propaganda Films - tuotantoyhtiötä, joka nopeasti vakiinnutti itsensä innovatiivisena, uudenlaisen tyylin omaavana nimenä musiikkivideo- sekä mainosbisneksessä. Fincher itse on ohjannut mainoksia mm. Nikelle ja Coca-Colalle sekä musiikkivideoita Madonnalle, Aerosmithille, Paula Abdulille ja Michael Jacksonille. Epäilemättä 1990-luvun neljän elokuvan tyylikäs ja tumma audiovisuaalinen pinta onkin paljon velkaa juuri tälle ajalle.

Tietyissä suhteissa Fincherissä on samoja piirteitä kuin muissakin ohjaajissa, jotka ovat lähteneet musiikkivideoiden parista elokuvia tekemään. Kuitenkin häntä tuntuu silti hankalalta - tai epäpalkitsevalta - verrata tai suhteuttaa kehenkään muuhun. Samalla kun esimerkiksi Se7en, The Game tai Fight Club ovat hengästyttävän audiovisuaalisia, ne luottavat paljolti myös perinteiseen, joskin usein pessimistiseen, dialogiin. Mainos- ja musiikkivideoperinne ei näytä toisin sanoen haudanneen sitä pikanttia silmää kuvan, tapahtumien ja puheen rytmille, jonka välineensä tradition tunteva ohjaaja hallitsee.

Ehkä nimenomaan rytmi monessakin mielessä on käsite oikealla paikallaan - liittyen samalla siihen kuvaan maailmasta, jonka Fincherin mustanpuhuvat, haalistuneita sävyjä hyväkseen käyttävät elokuvat maalaavat. Vuosituhannen lopun apokalyptisissä bakkanaaleissa elämä käy metronomin monotonian sekä tihenevien nyrkiniskujen tahdissa; näyttäisi siltä, ettei tärkeää ole vastausten löytäminen vaan se merkityksistä tyhjä, säälimätön hetki, jota elää. Mutta elokuvan tehtävä ei ole asioiden kaunistelu, vaan demonien manaaminen - ja niitä tältä mediatilassa turtuneelta X-sukupolvelta löytyy. Kysymys, jonka Fincher elokuviensa kautta nostaa pöydälle, on mitä tehdä tällaisessa tilanteessa. Mihin se kaikki ylimääräinen energia kanavoituu? Fight Clubin Tyler Durdenia (Brad Pitt) lainatakseni: "Itsehoito on masturbointia, ehkä itsetuho on ratkaisu..."

Käytettyjen lainausten lähde: The Internet Movie Database