Ilmiö nimeltä Edward Norton

Nyt Suomen ensi-iltansa saavassa Fight Clubissa kolmekymmentävuotias Edward Norton (s. 18.8.1969) antaa Brad Pittin ja David Fincherin avittamana uuden huikean tulkinnan henkisesti tylsistyneen amerikkalaisen valkokaulustyöläisen irtiotosta niin yhteiskunnasta kuin itsestäänkin.

Miehisyyden kriisin vastaiskuprosessi viedään uudelle vuosituhannelle sellaisella intensiteetillä, että kaikki psykologian approbaturin suorittaneet asiantuntijaplantut voivat tunkea miehisen itsetunnon analyysinsä omaan ahteriinsa. Mies regeneroituu väkivallan kautta, psykologian pumpuleita ei tarvita, kun puhutaan itse asiasta, eli olemassaolon ydinnesteestä maailmassa, jossa elämä on yhtä kuin laskusuhdanne. Ympäri mennään ja yhteen tullaan - ratkaisu: ilkivaltaa, runtelua, saippuakauppiaita ja ilmiö nimeltä Edward Norton.

Hoffmanin ja Niron jalanjäljillä

Nortonin tie yhdeksi 90-luvun kenties suurimmaksi lahjakkuudeksi alkoi hänen ensimmäisestä valkokangaselokuvastaan Alaston pelko (Primal Fear, 1996), joka jokin aika sitten nähtiin televisiosta ja josta hänet nimitettiin Golden Globe ja Academy Awards -sivuosaehdokkaaksi. Norton valittiin nuoren kuoripojan rooliin yli kahden tuhannen hakijan joukosta ja häntä ennen postia oli tarjottu esimerkiksi Leonardo DiCapriolle, joka kuitenkin päätti sen passata.

Alastoman pelon tähtenä briljeerasi ikuinen myhäilykasvo Richard Gere, mutta keskinkertaisuuksien keskellä uusi, nouseva tähti pesi mennen tullen kaikki. Nortonin ällistyttävä roolisuoritus herätti Hollywoodissa huhumyllyn jo ennen elokuvan ensi-iltaa - ja ennen kuin Norton huomasikaan, hänet oli palkattu elokuviin Kaikki sanovat I love you (Everyone Says I Love You, 1996) ja Larry Flynt - minulla on oikeus (People vs. Larry Flynt, 1996). Kritiikin suitsutus seurasi jokaista elokuvaa, lupaava nuori lahjakkuus oli vakiinnuttanut asemansa ja hänen kasvonsa koristivat arvostettujen aikakausilehtien kansia.

Kahden vuoden kuluttua seurasi lisää. Elokuvassa Rounders - ässä hihassa (Rounders, 1998) Norton näytteli lieromaista Wormia ja tarjosi hyvän vastapainon puisevalle Matt Damonille. Todellinen taidonnäyte oli kuitenkin vasta tulossa. Kiistellyssä ja kiitetyssä American History X:ssä (1998) Norton todellakin löi luun kurkkuun ja sai pääosaehdokkuuden jääden kuitenkin ilman Oscar-pystiä. Hänen muuntumisensa Derek Vineyardiksi, karismaattiseksi uusnatsiksi hipoo Dustin Hoffmanin ja Robert De Niron jylhimpiä muodonmuutoksia niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ja siinä se oli: pelottavin ja puhuttelevin metodinäyttelemisen taidonnäyte vähään aikaan. Kun Nortonilta kysyttiin, miten hän onnistui sen tekemään, vastaus oli näyttelijälle ominainen, vaatimattoman sarkastinen. Rotevaa roolihahmoaan varten hän kertomansa mukaan vain nosteli kuukausien ajan tylsistyneenä puntteja, söi kasapäin pihvejä noudattaen tiukkaa proteiinipitoista ruokavaliota, ja kuvausten päätyttyä hän oli parin kuukauden päästä oma ruipelo itsensä. Ei sen kummempaa...

Enkeli ja paholainen

Juuri American History X ja Fight Club, itsenäisinä ja merkittävinä taideteoksina tekevät Edward Nortonista näyttelijän X-sukupolven terävimmässä kärjessä. Hän on luonut häkellyttäviä muotokuvia eksyneistä miehistä harmaan materialismin, kulutushysterian, persoonattomuuden, yksinäisyyden ja välinpitämättömyyden aikana. Miten henkinen tyhjyys ja kiinnikkeettömyys saa aikaan rumia vääristymiä ja miten yhteiskunta antaa sen vain tapahtua. Kuten näyttelijä on itse todennut: "Sukupolveni ihmisissä epävarmuus ilmenee sen jokaisessa muodossa."

On erittäin kuvaavaa, että X-sukupolven tuntojen suurin tulkki tällä hetkellä on lähtöisin hyvinvoivan keskiluokkaisista olosuhteista; isä lakimies ja äiti opettaja. Norton on myös sivistynyt, akateemisesti monipuolisesti koulutettu mies, jolle yhteiskunnallinen tiedostavuus on tullut jo äidinmaidossa. Esimerkiksi Nortonin isoisä oli arkkitehti, joka perustamansa yrityksen avulla omisti elämänsä köyhille tarkoitettujen asuinympäristöjen suunnitteluun. Todennäköisesti vanhakantainen pyrkimys ideaalin perään on jättänyt pysyvän jälkensä myös Nortonin ajatusmaailmaan.

Ehkä juuri taustansa ja sympaattisen ulkonäkönsä takia Norton on eniten omiaan keskiluokkaisen miehen pahoinvoinnin nykykuvaksi - yhtä aikaa vaatimaton ja itsekeskeinen, vaaraton ja vaarallinen; enkeli ja paholainen samassa persoonassa. Kuka onkaan kaupungin pahin punkkari ja anarkisti? Ainakin hän on ensimmäisen kerran ohjaamassa omaa elokuvaansa Keeping the Faith, romanttista komediaa.