Komediaa rennolla fiiliksellä – haastattelussa Jarkko Hentula & Perttu Leppä
Perttu Lepän toinen pitkä elokuva on ensi-illassa. Pitkän kuuman kesän tavoin Helmiä ja sikoja sijoittuu ohjaajan kotikaupunkiin Joensuuhun ja kertoo rennolla otteella ja huumorilla höystettynä nuorista miehistä. Lepän laji on komedia.
– ”On tietyn tyyppisiä komedioita. En ole kiinnostunut hyvin toimeen tulevien aikuisten ihmissuhdekomediasta, jota amerikkalaiset tekevät. Enkä myöskään ole kiinnostunut amerikkalaistyyppisestä teinihömppäkomediasta. Kolmas blokki, joka kertoo hassusta keskushenkilöstä, kiinnostaa minua vielä vähemmän. Porukka touhuamassa asioita on minulle se hauska lähtökohta ruveta kirjoittamaan ja tekemään. Ja nyt kun bändi oli käsitelty, seuraava askel oli ottaa käsittelyyn veljekset.”
Lepän elokuvissa on kysymys perusasioista, jotka ovat koko ajan läsnä. Huumoria rakennetaan arjen draamasta. Pohjois-Karjalan mentaliteetti ja murre taipuvat ohjaajan mukaan hyvin komediaan ja vastaava elokuva olisi vaikkapa helsinkiläisenä ollut paljon kylmempi. Huumorin takana on rento fiilis, johon on pyritty jo kuvauksissa. Se vaati paljon työtä, toteavat niin ohjaaja Leppä kuin myös elokuvan tuottaja Jarkko Hentulakin:
– ”Rentous on kaikkein vaikeinta. Se, että pystytään saavuttamaan sellainen fiilis, että katsomossa porukka reagoi, että VAU! Toihan näyttää tosi aidolta ja siinä on tosi hyvä ja rento fiilis – se on valtavan työn takana. Ja se, että se työ ei näy, on hyvä.”
Hentula pitää Leppää auteurina, ohjaajana, joka tekee itse taiteelliset ratkaisut ja vastaa niistä, vaikka ohjaaja ei teekään vakavaa taide-elokuvaa vaan komediaa. Kuvauksissa Leppä jättää muut osa-alueet muille ammattilaisille ja keskittyy näyttelijöihin. Harjoittelu, ammattitaitoinen tiimi ja näyttelijöiden samaan hiileen puhaltaminen ovat hyvän fiiliksen ja lopputuloksen tae.
– ”Jos ei ole hyvä fiilis tekemisessä, niin ei ole hyvä fiilis katsomisessa”, Hentula tiivistää ja jatkaa latauksella:
– ”Komedia on kaikkein raain laji siinä mielessä, että jos se ei naurata, se on paska. Se on yksinkertaista ja julmaa. Et tarvitse mitään äärimmäisen sisäistynyttä älykköä kertomaan millainen elokuva oli. Jos naurattaa, se oli sinusta hyvä, jos ei, se oli paska. Julmaa, varsinkin kun komediaa ei juuri koskaan arvosteta.”
Musiikilla tunnelmaa
Musiikki on elokuvakerronnassa merkittävä elementti. Merkitys ei ole ehkä ilmeinen ja katsojalle päällimmäisenä mielessä, mutta kuvitellaanpa elokuvaa ilman musiikkia. Vaikka kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, tunnelman luo lähes aina musiikki.
– ”Musiikilla pystyy välittämään sellaisia asioita, joihin muita keinoja ei ole. Käytän musiikkia mielelläni elokuvissa. Tässäkin on tietyllä tavalla aika karukin mutta ei ankea tausta, niin siihen tuodaan kontrastia musiikilla. Ja musiikilla voi kertoa niitä fiiliksiä, joita siellä syvemmällä on ja joita ei päälle päin näy.”
Moni elokuvankatsoja varmasti allekirjoittaa Lepän ajatukset ja Helmiä ja sikoja -elokuvan kohtaus, jossa Saaraa esittävä Amanda Pilke laulaa Juicen kappaleen Rakkauden haudalla saa kovankin karpaasin hiljaiseksi. Pääbiisit olivat ohjaajalle selvillä luonnollisesti jo ennen kuvauksia. Muun musiikin valinnassa Leppä luottaa kokeiluun.
– ”Taustalla käytettäviin musiikkeihin, niin niihin en ole löytänyt muuta tapaa kuin, että kun kuva on leikattu, pistää levyn pyörimään ja kokeillaan tätä, ja tätä. Useimmiten ensin kokeilen oman levyhyllyn, mitä sieltä alkaa löytyä. Musiikin valinnassa ei kannata yrittää olla liika fiksu, koska sen näkee, kun musiikki istuu johonkin. Kokonaisen elokuvan tunnelman voisi muuttaa musiikilla, jo pelkästään koska musiikin kategoriat ovat niin vahvoja. Puhutaan esimerkiksi rockelokuvasta, mutta eihän kukaan puhu biiseistä elokuvatermein. Toisin päin se onnistuu, koska musiikki on niin merkittävässä osassa meidän elämää.”
Suurelle yleisölle
Vaikka Helmiä ja sikoja kertoo nuorista miehistä ja yhdessä pääosassa on kymmenvuotias, ei kyseessä ole nuortenelokuva, vaan suurelle yleisölle kohdennettu elokuva. Tätä mieltä on myös tuottaja Hentula. Katsojatavoitteet ovat korkealla ja suomalaisen elokuvan viime vuosien menestys antaa myös paineita.
– ”Tietyllä tavalla kyllä. Mutta tietyllä lailla se on hyväkin aalto, koska nyt suomalaiset on saatu uskomaan, että kotimainenkin elokuva voi olla hyvää ja toimivaa. Ja nimenomaan koska se on suomalaista. Kukaan muu ei tee suomalaista leffaa kuin me itse.”
Katsojamenestysten myötä on meilläkin alettu panostaa elokuvien promootiotyöhön ja markkinointiin. Tuottajan näkökulmasta kyseessä on selkeä ja elokuvien yleisömenestysten kannalta elintärkeä kehityssuunta.
– ”On tärkeä asia, että on ymmärretty, ettei yleisö tsäkällä löydä teattereihin. Pikkuhiljaa on myös päästy eroon siitä, että se ei ole mikään kirosana, se elokuvien markkinoiminen.”
Markkinointiin yhdistetään usein myös negatiivisia piirteitä. Hentula ei pidä asiaa ongelmallisena, jos lopputuote on hyvä. Negatiivisia piirteitä markkinointi saa hänen mielestään silloin, kun elokuva ei ole hyvä. Ja oma elokuvahan on aina hyvä, niin hyvä, että suurena media-aikakautenakin luotetaan edelleen eniten puskaradioon.
– ”Tärkeintä on, että tässä parasta on se lopputuote. Sen takia pyrimme näyttämään elokuvaa mahdollisimman monille etukäteen, koska tämä elokuva on itse itsensä paras markkinointivaltti. Mitä enemmän me leffaa näytetään, sitä enemmän lähtee sana kiertämään siitä, että HEI! Se oli hyvä leffa.”
Kusturica oli aina tuntenut itsensä jugoslaaviksi, vaikka bosnialaista alkuperää olikin. Hän ilmaisi lehdissä avoimesti huolensa maan hajoamisesta ja puolusteli julkisuudessa Slobodan Milosevicia. Kun Kusturica otti vielä Bosnian sijaan Jugoslavian (nyk. Serbia-Montenegro) kansalaisuuden ja vaihtoi kotikaupunkinsa Sarajevosta Belgradiin, oli bosnialaisten mitta täynnä. Kusturican mukaan hänet tapettaisiin, jos hän vielä näyttäytyisi Sarajevossa. Nämä lausunnot ovat peräisin erinäisistä lehdistä, sillä festivaaleilla hän ei montaa haastattelua antanut. Undergroundin jälkeen Kusturica sitten vetäytyi julkisuudesta ja uhkasi lopettaa elokuvien teon. Onneksi näin ei käynyt. Hän kuvasi 1998 elokuvan Musta kissa, valkoinen kissa (Crna macka, beli macor, 1998), joka jälleen kertoi mustalaista, mutta tällä kertaa Belgradin mustalaisista, ei Sarajevon.
Kaupunkilaiselämää Rouch puolestaan kuvaa puolidokumentissaan Minä, musta mies (Moi, un noir, 1958). Se kertoo nigerialaisista nuorista miehistä, jotka ovat saapuneet Norsunluurannikolle Treichvillen kaupunkiin etsimään töitä. Nämä pääosissa olevat sympaattiset nuorukaiset esittävät itse itseään, eli dokumentin ja fiktion rajat ovat tietoisesti jätetty häilyviksi. Elokuvan fiktiivistä puolta on korostettu antamalla päähenkilöille nimiksi muun muassa Eddie Constantine, Edward G. Robinson ja Tarzan. Minä, musta mies painii nykyäänkin hyvin tuttujen ongelmien parissa, kuten työttömyyden, rahavirtojen epätasaisen jakautumisen ja tietenkin nuorten miesten naishuolien. Jean-Luc Godard, joka ihaili suuresti Rouchia, luonnehti elokuvaa seuraavasti: ”Antamalla elokuvalleen nimen Minä, musta mies Jean Rouch, joka on yhtä valkoinen kuin Rimbaud, julistaa hänkin että Minä on toinen. Niin muodoin hänen elokuvansa tarjoaa taianomaisen avaimen runouteen.”
Perinteisen Sodankylä-palkinnon (tänä vuonna Canal + -palkinto) sai tänä vuonna ohjaaja Matti Kassila. Päävieraiden ohella Kassilalle oli varattu yksi aamu ns. aamukeskusteluun, jossa festivaalijohtaja Peter von Bagh jututti häntä pari tuntia yleisön edessä. Kassilan laajasta tuotannosta esillä olivat suomalaisen rikoselokuvan tukijalka Komisaria Palmun erehdys ja aina niin mainio Agapetus-filmatisointi Hilman päivät. Kassila myös esitteli Valentin Vaalan elokuvan Vihreä kulta (1938), sillä olihan Kassila aloittanut uransa Vaalan elokuvien apumiehenä. Vihreän kullan ohella lappilaisen luonnon kauneutta saatiin ihastella Teuvo Tulion elokuvassa Sensuella (1972) ja Tapio Suomisen spektaakkelissa Mosku – lajinsa viimeinen (2003).
Vasta 16-vuotiaana Tulio esitti pääosaa Valentin Vaalan ohjaamassa mykkäelokuvassa Mustalaishurmaaja (1929) ja saavutti mainetta ”Suomen Valentinona” eksoottisella ulkonäöllään. Kohtalokkaasta rakkaustarinasta ei draamaa ja tunteiden paloa puuttunut, mikä tavallaan ennakoi myös Tulion myöhempää linjaa ohjaajana.
Tulion elokuvien runsas symboliikka johdattelee valpasta katsojaa tekemään päätelmiä tarinasta ja sen sanomasta. Rakkauden ristissä nuorta viatonta neitoa viettelevä mies tarjoaa tälle makeisia, joiden käärepaperissa on perhonen ja hämähäkki. Laulu tulipunaisesta kukasta taas kertoo sen kukkasin: pihlajanterttu on helposti poimittavissa, mutta piikikäs ruusu kuvastaakin haasteellisempaa naista.
Tosin televisiosta tuttua pinnallisuutta ja aiheiden keveyttä saa Tuliolta turhaan etsiä. Myös hän ammensi aiheensa tunteista, tuskasta ja turmiosta, mutta käsitteli niitä sellaisella intensiteetillä, että siinä on 2000-luvun festivaaliyleisöllä ihmettelemistä. Varsinkin elokuvissa Rakkauden risti ja Olet mennyt minun vereeni päähenkilöiden kamppailua kohtaloaan vastaan käsitellään niin antaumuksella, että katsoja nauliutuu tuoliin seuraavaa juonenkäännettä odottaen, tunteet asiaankuuluvasti pinnassa.
Nopea vilkaisu Jörn Donneria hotelli Ateljeen auditorioon kuulemaan tulleeseen yleisöön riittää paljastamaan, että Donner on edelleen yksi suomalaisen vasemmiston ikoneista. Kukaan paikallaolijoista ei tunnustautunut kepulaiseksi, joita Donner pariinkin otteeseen pyysi poistumaan tilaisuudesta. Näin siitäkin huolimatta, että Donner luopui tunnustuksellisesta aatteellisuudesta jo kolmisen vuosikymmentä sitten. Donnerin ohjaamat elokuvat noilta ajoilta puolestaan ovat 1960- ja 1970-lukujen vaihteen poliittisen myllerryksen edelleen ajankohtaisia indeksejä, jalanjälkiä. Suomalaisen elokuvan festivaalilla nähtiin noista elokuvista kohutut Mustaa valkoisella (1968), Naisenkuvia (1970) ja Perkele! Kuvia Suomesta (1971). Neljännestä samaan ruumiilliseen sarjaan kuuluvasta elokuvasta Sixtynine 69 (1969) nähtiin häveliäästi vain traileri. Donnerin myöhemmästä tuotannosta nähtiin lisäksi elokuva Miestä ei voi raiskata (1978).
Monissa festivaalielokuvissa on punaisena lankana naisen ja miehen välinen suhde, jossa nainen nähdään useimmiten altavastaajana tai syvien ristiriitojen aiheuttajana. Teemat pysyvät suhteellisen samoina niin vanhoissa melodraamoissa kuin myös uudemmissa yhteiskuntakriittisyyteen pyrkivissä kuvauksissa. Nähtävillä on kuitenkin naishahmojen vähittäinen kehittyminen vuosien myötä uhrautujasta taistelijaan. Samalla katsojat joutuvat muuntamaan ja täydentämään omaa käsitystään säteilevistä sankarittarista. Useat naisnäyttelijät saavat melko rajallisistakin hahmoistaan paljon irti tehden katsomisesta nautinnollisen, ja välistä hyvin koskettavankin, kokemuksen.
Witikan elokuvissa Mies tältä tähdeltä (1958) ja Pikku Pietarin piha (1961) naiset nähdään huolehtijoina, mutta itsenäisinä sellaisina. Ensiksi mainitussa Tea Ista esittää alkoholistin vaimoa, joka kestää miehensä rinnalla. Erikoista elokuvassa on se, että näyttelijöitä ei maskeerattu, vaan he esiintyivät täysin itsensä näköisinä. Myös teatraalisuus oli karsittu minimiin. Ista oli siis mukana tekemässä realistisempaa naiskuvaa, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Pikku Pietarin pihassa Tea Ista on tarmokas ja sydämellinen äitipuoli Karoliina, joka kirjaimellisestikin laittaa perheen asiat järjestykseen. Onni ei kuitenkaan vaadi täydellistä ydinperhettä, vaan Karoliina lähtee jatkamaan itsenäistä elämäänsä hoidettuaan sen, mitä tuli tekemään.
Eilan tarina on epätyypillinen sankaritarina. Kun muut siivoojat menevät lakkoon, Eila alkaa rikkuriksi, jota kaikki hyljeksivät.
– ”En koe itseäni suureksi auteuriksi! Ei minulla ole suurta visiota. Työryhmä on vuosien mittaan hitsautunut hyväksi. Ensin käydään suuntaa-antavia keskusteluja muiden kanssa. Ratkaisut tulevat sitten hyvinkin nopeasti. Eilassa käsikirjoitus oli niin ankara, että se pelkisti tyylin. Mitä lähemmäksi kuvauksia tultiin, sitä riisutummaksi homma meni.”
– ”Valvoin äitini rinnalla kymmenisen vuotta sitten, kun hänen viimeiset päivänsä olivat käsillä. Sairaalan tilan puute ajoi meidät liinavaatekomeroon. Siellä mietin kuolemaa sen yhden yön. Siitä lähti liikkeelle alitajuinen prosessi, joka johti viimein nyt valmistuneeseen dokumenttiin. Menetin kuolemalle myös ystäviäni 90-luvulla. Valintani tehdä dokumentti kuolemasta ei ollut tietoinen, vaan teema alkoi saartaa minua kokonaisvaltaisesti intuitiivisella tasolla.”
Kuolema on ristiriitainen käsite. Harva haluaisi elää ikuisesti, mutta useimmille myös ajatus kuolemasta on vastenmielinen. Tässä asiassa Kuoleman kasvot auttaa, sillä sen katsottuaan jää tunne, että ajatus kuolemasta on hyväksyttävissä, vaikkei näkisikään tuonpuoleista harpunsoiton säestämänä onnelana. Eli dokumentti ei pelkästään kerro saattohoidossa olevista ihmisistä, vaan se on myös heitä varten. Kiti Luostarinen ei luota kuoleman jälkeiseen todellisuuteen, mutta on silti rauhallisin mielin asian suhteen.
– ”Pohjoismaisten elokuvien toteutustyyli ja jälki ovat olleet ammattimaista. Elokuvien maailma on ollut läheinen samalla, kun elokuva on ollut hyvin tehtyä. Kun katsoo suomalaista elokuvaa, niin se näyttää – ainakin on joskus näyttänyt – hyvin kotikutoiselta ja tarinaan on siksi ollut vaikea upottautua, vaikka maailma on ollut läheinen. Kun katsoo ruotsalaisten ja tanskalaisten elokuvaa ja elämää, niin se on paljon lähempänä meidän elämää kuin amerikkalaisten elokuvien. Silloin se on tuntunut, että näin hyvin tehtyä mutta tarina näin läheltä. Ehkä se kombinointi on puhutellut minua.”
– ”On oltava selkeä taso ja tietysti sen alla pitää olla muutakin tasoa, jotta kokonaisuus kestää tarkastelua. Muutoinkin olen itse sitä mieltä, että elokuva on parhaimmillaan, kun siinä on hyvin selkeä realistinen taso, perusjuoni, kuten vaikka John Fordin länkkäreissä, ja kun se on kunnossa, niin elokuvaan mahtuu kaiken maailman referenssiä ja psykologista viritystä. Elokuva on parhaimmillaan silloin, kun se on yksinkertainen eikä elementtejä ole liikaa. Minua puhuttelee yleensäkin sellainen klassinen elokuva, joka on yksinkertaista.”
Vanhemmat ovat kiitelleet Häröä siitä, että Elina on juuri sellainen elokuva, jota on kaivattu ja jota haluaa lapsensa kanssa mennä katsomaan. Kenties Suomessakin alettaisiin hiljalleen kunnioittaa nuorta yleisöä muutamien laadukkaiden lastenelokuvien myötä. Tekijöille lastenelokuvan pitäisi ainakin nykyään olla jo täysin vakavasti otettavaa taiteentekemistä.
– ”Meikäpoika oli jossakin vaiheessa noissa naistenlehdissä missikiertueitten kautta. Sieltä sitten niitten likkojen kanssa peuhatessani minusta tehtiin niihin lehtiin sellaisia juttuja, mitä naiset yleensä mielellään lukevat. Teuvo Tulio oli sitten hiffannut meikäpojan naaman siellä ja otti minuun yhteyttä.”
– ”Siinä on muutamia sellaisia kohtauksia, missä ollaan erittäin lähellä toista ihmistä. Tulio kysyi minulta, että haluaisinko tehdä tämän asian toisin. Sanoin, että kyllä se vaan käy ja monta kertaa se otettiin uusiksi. Lopulta Tulio sanoi, että jätetään tämä kohtaus nyt avoimeksi, otetaan se huomenna uudestaan. Minulla oli sitten ehdotus tälle Marianne Träskmanille, koska molemmat oltiin nuoria ja innokkaita. Jäätiin sinne Pohjois-Haagan nuorisoseurantalolle yöksi ja otettiin sitten se kohtaus niin, kuin se sitten seuraavan päivän kuvauksissa meni Tulion mielestä oikein.”
Nousukauden käsikirjoittaja Mika Ripatti ja ohjaaja Johanna Vuoksenmaa ovat oikeassa elämässä pariskunta. Ripatti kirjoitti elokuvan tarinan ensimmäisen version jo 1995 Teatterikorkeakoulun kurssin lopputyöksi. Molemmille kyseessä on ensimmäinen pitkä elokuva.
– ”Karissa on nastaa arvaamattomuutta, se tulee kuin puun takaa. Toimiva käsikirjoitus tekee henkilöhahmoista mahdollisia ja mahdottomia samaan aikaan. Hahmo rakentuu myös puvustajan kanssa. Kun saa Kaukasen Tiinan suunnittelemat kledjut ylle, niin rooli napsahtaa päälle ja pystyy häivyttämään itsesensuuria paremmin.”
Yhdeksästä Artisokka-elokuvasta katsoin kuusi. Näistä elokuvista ehdottomasti vahvin oli ruotsalais-iranilaisen 
Mosku eli Aleksi Hihnavaara (1882-1938) oli lappalainen erämies, kalastaja ja myöhemmin suurporonomistaja. Jo vuonna 1933 kenraali K.M. Wallenius nosti Moskun kuuluisuuteen kirjassaan Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä. Vuonna 1993 WSOY kustansi Sakari Kännön kirjan Mosku, jonka pohjalta Tapio Suomisen elokuva Mosku on tehty. Se on kertomus Moskun ja Walleniuksen välisestä ystävyydestä, villeistä oikeuskäsityksistä sekä rakkaudesta.
Elokuvassa Moskua näyttelevä Kai Lehtinen vastaa kysymykseen oikean ja valkokangas-Moskun välisestä erosta:
– ”Mosku oli kulmikas, voimakas, omilla jaloillaan seisova hahmo. Hän ei ollut hyvä eikä paha, vaan suoraviivainen ihminen. Tulevassa Mosku-TV-sarjassa voimme käyttää materiaalia, joka ei mahtunut elokuvaan. Esimerkiksi Moskun ja Marin keskinäisellä suhteella tulee olemaan isompi rooli.”
– ”Raid eroaa muista suomalaisista, kuin itse asiassa pohjoismaisistakin, dekkareista siten, että siinä on kaksi päähenkilöä. Toinen on alamaailman tyyppi Raid ja toinen on rikoskomisario Jansson. Yleensähän dekkarikirjojen päähenkilöt ovat poliiseja. Tässä oli kaksi jengiä, laillinen ja laiton jengi, joilla oli sama moraali ja jotka reagoivat samalla lailla yhteiskunnassa oleviin epäkohtiin. Sen takia ne tuntevat sympatiaa toisiaan kohtaan ja toimivat yhdessä määrätyissä tilanteissa.”
Yhteistyökumppaneiden lisääntyminen kotimaisissa elokuvissa on ollut näkyvästi esillä, mistä tuotesijoittelut ja voimakkaampi markkinointi ovat olleet hyviä esimerkkejä. Näkyvyyden, suosion ja taloudellisten yhteistyökuvioiden lisääntyminen eivät yksiselitteisesti ole vain myönteinen asia. Tuotevalvontakeskuskin ehti Raidin ensi-iltaa edeltävällä viikolla nostaa kissan pöydälle ja puuttui elokuvassa näkyviin tupakka- ja alkoholituotemerkkeihin. Uhkasakoilla heristely laantui moitteisiin, kenties virkaintoisimmat tuotevalvontakeskuksen ihmiset huomasivat kotimaisissa koko perheen televisiosarjoissakin vilahtelevan eri panimoiden olutpulloja etiketit töröllään tuon tuosta.
Elokuvatuottaja Ilkka Matilalla ja näyttelijä Peter Franzénilla oli viime viikon perjantaina edessä mieluinen tehtävä Turun Kinopalatsissa. Uusi virolais-suomalaisella yhteistyöllä valmistunut, Viron vuosien 1918-1920 vapaussodasta kertova Nimet marmoritaulussa sai yleisönäytöksessä yllättävänkin hyvän vastaanoton. Näin siitäkin huolimatta, että paikalla oli tietenkin runsaasti väkeä eri ystävyysseuroista ja yhdistyksistä. Kysymyksiä ja kommentteja tuli niin runsaasti, että lopulta järjestäjien oli pakko viheltää peli poikki, koska seuraava näytös oli alkamassa ja herrat toimittajat halusivat tehdä haastattelunsa.
© 2002 Kinotaurus
Pienen tytön äitinä Kaisa Rastimo on kiinnittänyt huomiota lasten elokuvien väkivaltaisuuteen. ”Jopa Disneyn uusimmissa elokuvissa on pakolliset taistelukohtaukset, puhumattakaan Digimoneista ja muista”, sanoo Rastimo, jonka omiin piirrossuosikkeihin kuuluvat Dumbon ja Bambin kaltaiset klassikkoanimaatiot. Suomalaisuuden ohella molemmat käsikirjoittajat Rastimo ja Rauhala korostavat myös yhteyksiä skandinaaviseen tarinankerronnan perinteeseen. ”Hyvien” ja ”pahojen” vastakkainasettelun sijaan korostetaan jokaisessa ihmisessä olevaa mahdollisuutta niin hyviin kuin pahoihin tekoihin ja ratkaisuihin.
Elokuvaa on kuvattu niin Kemiössä, Porkkalassa kuin Espoon Kauklahdessakin, koska sopivien rakennusten löytämiseen oltiin valmiita näkemään paljon vaivaa. Rauhala toteaa oman lapsuutensa Laitilan Katinhännässä olleen yhtenä esikuvana pohjoismaista lastenelokuvaa ja maisemaa kunnioittaville miljöille.
Elokuvan saama palaute on ennakkonäytöksissä ollut kiittävää. Kaisa Rastimon mukaan reaktioissa on ollut nähtävissä selvä kahtiajako: ”Lapset nauravat ja vanhemmat itkevät.” Elokuvan sanoman voisikin molempien käsikirjoittajien mukaan tiivistää siihen, että lapsiperheiden arki on rankkaa, mutta että lapset ovat pieniä vain hetken ja siitä ajasta on osattava nauttia. Elokuva onkin suunnattu nimenomaan koko perheelle. Tarkoituksena on ollut tarjota kylliksi katsottavaa myös vanhemmille lapsia unohtamatta. Vaikka Heinähattu ja Vilttitossu kertookin melko realistiseen sävyyn anarkistisista pikkutytöistä, ovat myös poikakatsojat ottaneet elokuvan innolla vastaan. Etenkin raisu Vilttitossu, joka Marko Rauhalan mukaan on ”tiukka mimmi”, on noussut pienten poikien suosikiksi.
– ”Ei se ole mitenkään monimutkainen juttu, teen vain paljon töitä lasten kanssa valintavaiheessa. Testaan ja kuvaan lapsia erilaisissa tilanteissa ja mietin, kuka on paras. Kun ryhdyn sitten kuvaamaan, lapselta on kameran pelko kadonnut ja hän on tottunut elokuvatyöskentelyyn. Sen jälkeen kaikki on helppoa.” 
Sulevi Peltolasta on tullut suomalaisen nykyelokuvan työllistetyimpiä peruskasvoja. Esko Nikkarin tavoin hän on rooleissaan syventynyt suomalaisiin äijänköriläisiin. Peltolan minimalismissa pieni kasvolihasten nytkähdys kertoo enemmän kuin kymmenen repliikkiä. Hän on todellinen vähäisten eleiden mestari. Haaveiden kehässä hänelle on kirjoitettu loistorooli monien pettymyksien katkeroittamana nyrkkeilyvalmentajana. Ohjaaja Matti Ijäs on Peltolan työtoveri jo vuosien takaa. Millaiseksi ohjaajan ja näyttelijän työskentely on hioutunut pitkän yhteistyörupeaman aikana?
Elokuva on tarina tästä kasvuprosessista. Vaikka perusasetelma onkin Koskisen omasta elämästä, niin elokuvan tarina on varsin roisisti fiktioksi väännetty. Tapahtumien sijoittaminen Tornio-Haaparantaan 1970-luvulle oli tarkoin harkittua. Eräs syy oli ohjaajan, ja kahden pojan isän, mukaan jo poikien sotaleikeissä. Nykyaikaan sijoitettuna tällaiset leikit eivät olisi enää niin uskottavia, sillä poikien ajanviete on vaihtunut pelaamiseen ja muuhun.
Lasten- ja nuortenelokuvaa pidetään usein vaikeana lajina, mutta Koskinen ei ensimmäistä pitkää elokuvaansa mitenkään erityishaasteellisena pitänyt. Elokuvan tekeminen on toki aina suuri haaste ja haaste pitää itselleen myös asettaa, muutoin lopputulos jää vajavaiseksi. Koskinen myöntää pitkän käsikirjoitusprosessin päätteeksi olleen sellaisen tunteen, että nyt tämä pitää jo tehdä.
Elokuvassa on paljon nuoria näyttelijöitä, mutta Koskinen ei pidä heidän kanssaan työskentelyä mitenkään poikkeuksellisena. Päinvastoin hän kiittelee nuorten kanssa toimimista mukavaksi. Tärkein vaihe on näyttelijöiden löytäminen ja siinä pitää kahlata läpi aika isokin otanta. Kahlekuninkaaseenkin koekuvattiin noin 1500 nuorta.
Vidorin viimeisessä mykkäelokuvassa, Show People (1928), on paljon samaa kuin elokuvassa Ihmiset väkijoukossa. Molemmissa ulkopuolinen kulkija saapuu suurkaupunkiin kokeilemaan onneaan. Ne käsittelivät pettymyksiä ja tapoja kohdata ne. Siinä missä Ihmiset väkijoukossa -elokuvassa päähenkilö etenee itsensä kustannuksella ja itseään säästämättä, käytetään Show Peoplessa häikäilemättä kyynärpäätaktiikkaa. Show Peoplessa päähenkilöillä on selkeät päämäärät kun taas teoksessa Ihmiset väkijoukossa vaelletaan hapuillen ja harhaillen. Molemmat johtavat samaan lopputulokseen – pelastukseen ja anteeksiantoon – mutta vasta syvien kriisien kautta.
Kai Lehtinen tunnetaan näyttelijänä ja välttämättä harppaus kameran edestä kameran taakse ei aina onnistu. Koljonen luonnehtii Lehtistä kuitenkin hienoksi ohjaajaksi, sillä miehellä on jalat lujasti maassa. Hänellä ei ole olemassa mitään hierarkiaa ja kaikki uskaltavat lähestyä miestä ohjaajana ja kysyä tyhmiäkin.
Kuvaukset tehtiin mahdollisimman kronologisesti eli kuvattiin samassa järjestyksessä kuin ne nähdään valkokankaallakin. Tämä mahdollisti elokuvan kehittymisen, mikä näkyy myös lopputuloksessa. Kaikkea ei kuitenkaan voitu kuvata täysin kronologisesti, koska paikat ja vuodenajat vaihtuivat. Kuvausten välissä asiat myös prosessoituivat, kun Lehtisen omat luontokokemukset vielä muuttivat tai toivat kokonaan uusia kohtauksia.
Heikki Rantasen Umurissa esittämän rajavartijan elämä kangastelee varmasti kaihoisasti monen näyttöpäätteensä ääreen kyllästyneen kaupunkilaisen mielessä. Uljas luonto ja vapaa sielu puhtaassa ja välittömässä vuorovaikutuksessa on jotain sellaista, mikä kaupungeissa on kadotettu. Luontoa pitää osata arvostaa ja kunnioittaa. Rantanen on liikkunut luonnossa lapsesta asti, joten hänellä ei ollut vaikeuksia asettua tällaiseen rooliin.
kesto: 22’41″
Menolippu Mombasaan -elokuva marssittaa valkokankaalle joukon ensikertalaisia. Nelikymppinen Hannu Tuomainen on ohjannut ensimmäisen pitkän elokuvansa ja parikymppiset päänäyttelijät Antti Tarvainen, Joonas Saartamo ja Johanna Rönnlöf ovat ensi kertaa isoissa elokuvarooleissa.
Myös ohjaaja on silmiinpistävän tyytyväinen elokuvansa tähtiin. Tuomainen korostaa casting-prosessin merkitystä lasten- ja nuorten produktioissa. Rooliin on löydettävä juuri se oikea henkilö.
Kahdenkymmenenviiden elokuvateatterikopion voimalla leviävä elokuva tekee näyttelijöiden kasvot nopeasti tutuksi laajalle yleisölle, mutta Tarvainen ja Saartamo eivät kavahda julkisuuden valokeilaa.
Valtarakenteiden pako, eskapistinen kuvitelma siitä, että systeemin voi unohtaa, luo siis omalta osaltaan festivaalin tunnekenttää. Tästä saadaan aasinsilta tämänvuotisen ohjelmiston erääseen temaattiseen ulottuvuuteen, joka yhdisti tapahtuman tunnetuimmat hullut ja filmihullut. Päävieraat toivat mukanaan tehokkaan ryppään institutionaalisen maailman kommentointia, niin dokumentaarisella tasolla, taisteluelokuvan muodossa kuin yksilöllisten kertomustenkin (aamukeskustelut) kautta. Yöttömän yön maailmaan tupsahtivat elokuvaohjaajat Denys Arcand, Miklós Jancso, Fernando E. Solanas sekä Francis Ford Coppola. Solanasin yleisölle pitämä rautainen palopuhe taistelupakosta median ylivaltaa vastaan nostatti huikeat aplodit, vaikka ranskaa puhuneen herran tekstiä ei oltu ehditty edes kääntää – asenteesta huokui, että tämä mies on tosissaan. Nallekarhumainen Coppola huokui lempeää onnellisuutta. Sodankylässä hän saattoi talsia yksinään K-markettiin noutamaan murkinaa – detalji, joka kuvastaa hyvin juhlapäivien epäformaalista luonnetta ja siihen kuuluvaa poikkeuksellista iloasiaa: media ei ammu salamoitaan joka puolella.
Peter von Baghin haastateltavana Sodankylässä, Kitisenrannan ala-asteen liikuntasalissa, Coppola puhui kaksi tuntia elämästään, urastaan ja näkemyksistään. Juttua pulppusi vielä pitkään jälkeen viimeisen kysymyksen. Erityisen innostunut Coppola on digitaalitekniikan mahdollisuuksista elokuvanteossa. Hän kertoi kantavansa mukana pientä Macintoshia, jossa on 60 tuntia digitaalikameralla tallennettua kuvamateriaalia. Sitä hän sitten leikkelee mielikseen. Elokuvanteolla digitaalisesti on Coppolan mukaan musiikillinen ominaisuus. Tuotantosuunnitelmalliset kaavat kuolevat kun montaa asiaa voi tehdä samaan aikaan, äänisynkasta alkaen. Coppola, joka muun muassa on käyttänyt kaikkia elokuvaleikkaukseen liittyviä tekniikoita klassisesta käsityöstä nykypäivän tietokone-editointiin, ennusti, ettei seitsemän vuoden kuluttua monikaan tallenna elokuviaan enää filmille. Coppolan perusajatus on siinä, ettei filmin kuolema merkitse elokuvan tai taiteen kuolemaa: ”Kuten Napoleon sanoi, käyttäkää aseita joita on käsillä.”
Päinvastoin kun Coppola, amerikkalainen ja taiteellisesta perheestä lähtöisin oleva tekijä, Arcand syntyi vuonna 1941 hyvin epätaiteelliseen perheeseen. Hänen merimies isänsä vihasi elokuvaa alemman luokan viihteenä, osittain sen tähden, että lama-aikana elokuvateatterin jonot täyttyivät aina työttömien porukoista. Vahvistaakseen antistimuloivan taustansa kurjuutta, Arcand leimaa Kanadan maailman tylsimmäksi maaksi, koska siellä ei 1760-luvun jälkeen ole tapahtunut ”mitään kiinnostavaa”: ”Meidän historiamme ei tunne yhtään suurta sotaa. Kanadassa on liian kylmä. Kukaan ei halua sitä. Amerikkalaiset sotivat Vietnamissa ja katsokaa Coppolaa, hän saattoi tehdä Ilmestyskirjan.” Arcand kiteyttää kotimaansa eläjän perustyypin: ”Rich, fat and boring.”
Le Monden (24.05.02)arvostelija Thomas Sotinel on vilpittömän ihastunut Mies vailla menneisyyttä -elokuvaan, joka on hänen mielestään sekä ehjä että eheyttävä kokemus. Aki Kaurismäkeä hän pitää erittäin kultivoituneena miehenä: elokuvan jokainen kohtaus suorastaan tihkuu elokuvan menneisyyteen liittyviä viittauksia. Sotinel kuitenkin korostaa, ettei Kaurismäki näin ole tuottanut katsojalle mitä tahansa muistipeliä, vaan teoksen, joka juhlii elokuvaa taidemuotona palauttaen elokuvalle koko sen lumovoiman. Näin jopa yksi perunarivi riittää aiheeksi kahden minuutin agraariseen eepokseen. Kohtaukset saavat katsojan aluksi nauramaan, koska niiden dialogi muistuttaa vanhoja elokuvia, mutta nämä osittain nyrjähtäneet repliikit sanotaan kylmällä tavalla, hyvin hallittujen liikkeiden saattelemina. Tästä syntyy komiikkaa, mutta yksinkertaistetun muodon takaa nousee nopeasti tunteita kaikessa monimutkaisuudessaan.
Sontinelin mielestä pankissa ja työnvälityksessä tapahtuvat kohtaukset näyttävät maailman sellaisena kuin se olisi, jos elokuvan taika suojelisi ihmisiä raakuudelta. Tässä yhteydessä hän mainitsee ”loistavan” asianajajan ilmestymisen ”miehen” pelastajaksi. Sotinelista elokuvan pahatkaan ihmiset eivät ole loukkaavia ohjauksen ja fiktion voiman ansiosta. Hän uskoo, että elokuva vetää puoleensa paljon katsojia, jotka eivät ole aiemmin tutustuneet Kaurismäen tuotantoon, koska elokuva on niin hupaisa, elinvoimainen ja kaunis ja koska siihen pääsee nopeasti sisälle, eikä siitä halua lähteä pois. Ylistävän arvostelun lisäksi Le Mondessa (24.05.02)ilmestyi myös artikkeli, jossa Kaurismäkeä haastateltiin elokuvan mielenkiintoisista musiikkivalinnoista.
Romney pitää elokuvaa Kaurismäen tähän asti tiukimpana yrityksenä sekoittaa elokuvallisia vaikutteita raikkaaksi uudeksi kokonaisuudeksi. Arvostelija löytää elokuvasta yhtäläisyyksiä 1950-luvun amerikkalaisten b-elokuvien muistinmenetysmelodraamoihin. Toisaalta satamakohtauksissa on kaikuja Vigon L’Atalantesta ja Jean Renoirista mitä yhteisöllisyyteen tulee. Vaikka elokuva onkin vitsikäs ja höyhenenkevyt, se saavuttaa yllättävän syviä ja vakavia tasoja muistinmenetyksen sosiaalisia ja eksistentiaalisia seurauksia pohtiessaan. Romney kiittää Kaurismäkeä myös tämän aidosta myötätunnosta syrjäytyneitä kohtaan ja kovapintaisen taloudellisen järjestelmän kritiikistä. Hän myös huomauttaa, että monet elokuvassa avustavat näyttelijät ”vaikuttavat aidoilta kodittomilta ihmisiltä”.
Tärkeä tarina, jonka kertominen on täysi katastrofi. Herzog oli halunnut sepän rooliin miehen, joka on oikeasti vahva. Ja mistäs niitä voimakkaita miehiä löytyy ellei Maailman vahvin mies -kilpailuista? Näin elokuvan pääroolin sai suomalainen Jouko Ahola, joka voitti voimamittelöt vuosina 1997 ja 1999. Sittemmin kolmekymppinen Ahola on palannut aikaisempaan kirvesmiehen ammattiinsa. Ahola ymmärrettävästi epäröi ryhtyä suuren ulkomaisen elokuvan tähdeksi, mutta ohjaaja vakuutti saavansa näyttelijän esille miehestä kuin miehestä. Valkokankaalla amatöörit ovat usein virkistäviä, mutta Herzogin elokuvalle kouluttamattomien näyttelijöiden valinta teki kyllä karhunpalveluksen. Näyttelijänkykyjen puute korostuu ikävästi sillä, että Ahola ja muut amatöörit näyttelevät kohtauksia sellaisen mestarinäyttelijän kuin Tim Rothin kanssa. Roth, vanha roisto, on tietysti aivan loistava kierona kabareen johtajana, mutta ei edes hänen karismansa pelasta tätä elokuvaa kaatumasta kuonolleen.
Herzogin elokuvan kompastuskiviä on sentimentalismi. Viulunsoittaja katolla -estetiikka ei vain kerta kaikkiaan sovi yhteen natsismin historiallisen raadollisuuden kanssa. Kansansadunomainen kerronta köyhine mutta onnellisine perheineen, isoine pahoine susineen ja fantasianäkyineen vie pohjan todellisilta ristiriidoilta, joille tarinakehyksessä olisi ollut tilaa. Hahmot, joiden kautta olisi voinut pohtia natsismin nousun kipeimpiä kysymyksiä, jäivät uuden Samsonin möhkälemäiseen varjoon.
Lee saapui juhlistamaan Night Visions Hammertime -yönäytöstä, jossa valkokankaalle vyörytettiin kuusi englantilaisen Hammer Filmsin klassikkoa. Kunniavieraan toivomuksesta mukaan oli kelpuutettu vain yksi Dracula-elokuva, Terence Fisherin verevä Dracula Prince of Darkness (1966). Fisherin ohjaamista elokuvista nähtiin myös Frankenstein Created Woman (1967) ja The Devil Rides Out (1968). Yön aikana esitettiin niin ikään Leen oma suosikki, Seth Holtin psykotrilleri Taste of Fear (1961), Don Sharpin Devil-Ship Pirates (1964) ja Peter Sykesin To the Devil a Daughter (1976).
Molemmat elokuvat kuuluvat Jurkan ns. Karjala-elokuviin, joista kolmas, Evakko, jätettiin ohjelmiston ulkopuolelle. Anu ja Mikko on selkeästi karjalaisidyllinen elokuva. Karjalainen ympäristö ja asennoituminen saavat elokuvassa vahvan aseman, vaikkakin teemallisesti kyse on oman maankolkan teollistumisesta. Rahasta uhkaa nousta uusi arvo, joka peittäisi perinteet alleen. Onneksi kuitenkin karjalaisuus on sitkeämpää tekoa. Arvomaailma säilyy ja rakkaus on lopulta se, joka jotain merkitsee.
Heidi Krohnin nousu elokuvatähdeksi oli ilmiömäinen Leenan menestyksen vuoksi. Häntä kutsuttiin synnynnäiseksi komedienneksi ja ulkonäöllisesti hän tummine hiuksineen ja kauneuspilkkuineen uudisti suomalaisten vaaleiden naistähtien linjaa. Suomalaisen elokuvan festivaalilla esitettiin hänen elokuvistaan myös Tähtisilmä, Silja – nuorena nukkunut ja Vihreä leski, jossa Krohn esitti sivuosassa lesbonaista. Silja oli Krohnin elokuvista traagisin, mutta myös hänen filmiuransa huippukohtia.
Kati Outinen on Aki Kaurismäen eräs luottonäyttelijä. Outisen ja Kaurismäen ensimmäinen yhteinen elokuva oli Varjoja paratiisissa (1986), jonka käsikirjoitus teki Outiseen heti vaikutuksen. Yhteistyö sujui heti alusta asti hyvin ja Outinen tunsi olonsa kuvauksissa kodikkaaksi. Siitä yhteistyö on jatkunut ja jatkunut, ja asiaa on tullut analysoituakin.
Rooli Mies ilman menneisyyttä -elokuvassa poikkesi Outisen aiemmista rooleista siinä, että aiemmin esittämistä hahmoista, kuten kaupan kassasta, hänellä on ollut omaa kokemusta, nyt sitä kokemusta piti varta vasten hankkia. Pelastusarmeija on Outiselle, kuin monelle muullekin suomalaiselle, tuttu vain siitä, että jouluna on annettu rahaa keräyspataan. Niinpä Outinen teki research-työtä Pelastusarmeijassa.
Sabouraud puki seminaarin avauspuheessaan sanoiksi sen, mikä oli havaittavissa myös festivaalin ohjelmistosta. Mukana oli sekä dokumentaareja että fiktioksi määriteltyjä elokuvia. Esimerkiksi Aho ja Soldan -palkinnon elämäntyöstään saaneen Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin fiktioelokuva Seitsemän laulua tundralta (2000) sisältää paljon samoja muotoon liittyviä ratkaisuja ja temaattisia valintoja kuin pariskunnan uusin dokumentaarielokuva Elämän äidit (2002). Molemmat elokuvat kertovat Siperiassa asustavasta nenetsi-kansasta, jonka parissa tekijät ovat viettäneet pitkiä ajanjaksoja. Molemmissa elokuvissa lähestytään myyttien ja legendojen maailmaa arkielämän askareiden kautta. Myös visuaalinen muoto on kovin samanlainen: kuvauksessa käytetään paljon pitkiä panorointeja ja erityisen merkittävä yhteys on pariskunnan elokuville tyypillinen 360 asteen panorointi. Näiden kahden elokuvan merkittävin ero lienee siinä, että ensimmäinen tehtiin valmiin käsikirjoituksen pohjalta, kun taas jälkimmäinen muotoutui kuvamateriaalin kasaantuessa vuosien varrella.
Ranskalainen dokumenttielokuvaperinne ei ole koskaan ollut yksinäinen saareke taiteen kentässä. Monet uuden aallon ohjaajista aloittivat uransa dokumenttielokuvan parissa, kirjallisuuden vaikutus on aina ollut vahva ja tekijät itse ovat usein siirtyneet lajista toiseen sulavasti. Esimerkiksi Agnès Varda on vuosikymmenien ajan liikkunut elokuvan kentällä omia polkujaan kokeillen useampia muotoja. Helsingissä nähtiin Vardan koskettava fiktioelokuva Sans toit ni loi – Vapaa kuin taivaan lintu (1985) ja palkittu dokumentaarielokuva Les Glaneurs et la glaneuse – Rääppijät ja minä (2000).
Esimerkiksi Susanna Helken ja Virpi Suutarin ansiokas dokumenttielokuva Joutilaat (2001) on käsittelyltään näkemyksellinen ja humaani. Se olikin yksi festivaalin kotimaisista yleisön suosikeista Rostislav Aallon Cleaning Up! -dokumentin ohella. Aallon teos kertoo Cleaning Women -yhtyeen Itä-Euroopan kiertueesta ja on toteutukseltaan raikas ja kekseliäs, mikä johtuu erityisesti siitä, että ohjaaja on onnistunut luomaan välittömän suhteen bändin ja kameran välille.
Norjalaisen Berit Nesheimin elokuva Eva’s Eye (1999) on Roolipelin tapaan tutkielmanomainen. Ulkoisesti on kysymys murhan selvittämisestä, mutta käsittelytapa poikkeaa perinteisestä. Nesheim ruotii tapahtumia sekä tekijän että tutkijoiden näkökulmasta. Kun tekijä on selvinnyt suunnilleen elokuvan puolessa välissä, käytetään loppuaika kohtalokkaiden tapahtumien rekonstruktioon. Loppumetreillä vedetään vielä matto jalkojen alta – mitä Evan silmä näkikään? Pääosassa on Andrine Saether, joka esittää mainiosti säikkyä yksinhuoltajaa – tavallista ihmistä, jonka tie kohti vääjämäätöntä kohtaloa alkaa yhdestä väärästä valinnasta. Varmaotteinen Nesheim on aikaisemmin ohjannut mm. elokuvan The Other Side of Sunday (1996), joka on ollut eurooppalaisena Oscar-ehdokkaana.
Ramsayn Ratcatcherin pääosassa on 12-vuotias James, jonka kafkamaisena kasvuympäristönä on 1970-luvun työläislähiö Glasgow’ssa. Tienoot hukkuvat jätteisiin, rottiin ja täihin, pienemmät ovat isompien kynsissä ja perheissä voidaan pahoin. Kaiken kukkuraksi James syyttää itseään naapurin pojan kuolemasta. Jamesillä on kuitenkin unelmia, ja vaikka loppu on tässäkin elokuvassa traaginen, James on omassa pienessä maailmassaan ottanut vastuun elämästään. Ja kuolemastaan. Hurja aihe, hurjan hyvin käsitelty, hurjan hyviä lapsinäyttelijöitä.
Aku Louhimiehen tuoreessa rakkauselokuvassa Iiris (Minna Haapkylä) täyttää kolmekymmentä vuotta, viettää yönsä katsellen elokuvia ja haaveilee päivä toisensa jälkeen siitä elokuvaa suuremmasta rakkaudesta. Valkokankaalla ja televisiossa nähdyt tarinat toimivat eräänlaisina katalysaattoreina päähenkilön elämässä, joka kaipaa epätoivoisesti arjen yläpuolelle nousevaa ihmissuhdetta. Mutta mitä tehdä, kun arki tuntuu koostuvan vain niistä kohtauksista, joita elokuvissa ei koskaan näytetä, ja totuus rakkaudestakin on aivan toinen? Miten pääosan esittäjä kokee oman suhteensa Iirikseen?
Kuutamolla-elokuvan tarinassa toisena keskeisenä henkilönä on Marko (Peter Franzén), elokuvaohjaaja, joka nostaa hetkeksi Iiriksen elämän arkitodellisuuden ulkopuolelle. Jos Iiriksen hahmossa ei ollut Minna Haapkylää, niin ilmeisen vähän löytyy myös Markon henkilöstä ohjaaja Aku Louhimiestä: ”Tiedän jonkin verran Markon elämästä, mutta on meillä paljon erojakin. Markolla on esimerkiksi enemmän hiuksia päässä kuin minulla… Mutta varmasti Markon hahmosta löytyy myös jonkin verran itseironista otetta.”
Samaa kertovat myös Kuutamolla-elokuvassa näytelleet Matti Ristinen ja Mikko Kouki, vaikka aluksi nauravatkin salaperäisesti kysymyksen kuullessaan. ”Aku on hyvin näyttelijäystävällinen. Kuvaustilanteessa otettiin monta ottoa, asioita muunneltiin ja yritettiin löytää sellaista keveyttä, joka näkyisi myös valkokankaalla. Aku ei luovuta helposti”, Ristinen kertoo. Kouki, joka on työskennellyt Louhimiehen kanssa miltei kaikissa tämän töissä joko näyttelijänä tai ohjaajan assistenttina – jopa molempina yhtä aikaa – on samaa mieltä: ”Akulle näyttelijä voi ehdottaa omia juttujaan ja omia versioitaan. Leikkauspöydällä katsotaan sitten mikä sopii parhaiten.”
Aleksis Kiven elämä ei ole missään mielessä ”tavallinen” elokuva, eikä tämäkään tilaisuus noudata pressitilaisuuden normaaleja kysymys ja vastaus -käytäntöjä. Niiden sijaan saamme nauttia Halosen pitkistä monologeista, joissa hän intohimoisesti kuvailee Aleksis Kiven merkitystä suomalaiselle kulttuurille. Pitkä tuotantoprosessi kuuluu Halosen puheessa, sillä hän on aiheessa ”sisällä” ja pystyy sujuvasti luennoimaan paitsi Kiven elämänvaiheista, myös esittämään voimakkaan tulkinnan kansalliskirjailijan merkityksestä suomalaiselle kulttuurille. Toisin kuin monet muut ohjaajat, Halonen ei puhu markkinoinnista, kohderyhmistä, lajityypeistä tai elokuvantekemisen tekniikasta, vaan taiteesta. Taiteen ja tieteen suhde on Halosen mukaan kääntynyt nurinkuriseksi: Tiede tutkii taidetta, kun asian pitäisi olla päinvastoin! Taiteilijoiden tulisi kuunnella tieteentekijöitä, älymystöä, joiden ajatukset antaisivat virikkeitä ja suuntaa taiteen tekemiselle.
Lähtiessään tekemään elokuvaa Halosella oli mielessään suomalainen ”mörökölliys”, jota hän pitää yhtenä hienoimmista piirteistämme. Aikana jolloin ”kovasti myytiin eurooppalaisuutta”, tällaiselle paluulle kansallisille juurille oli ohjaajan mielestä tarvetta. Kuva Aleksis Kivestä kärsivänä, puolihulluna juoppona on vääristynyt, sillä hän oli omana aikanaan juhlittu sankari, joka menestyi säätyläispiireissä. Haloselle kivi on suomalainen sankari, suomalaisten yhdistäjä ja kansallisen identiteetin esitaistelija, jota ilman Suomi ei olisi voinut itsenäistyä yhtenäisenä kansakuntana. Aleksis Kiven elämän tarkoitus ei kuitenkaan ole olla perinteinen suurmieselokuva. Onnistuneen historiallisen elokuvan ja taiteilijakuvauksen täytyy Halosen mukaan toisaalta pudottaa henkilöitä jalustalta ja toisaalta nostaa heitä sinne. Toisin sanoen heidät on inhimillistettävä, suurmieskuvan takaa on löydettävä todellinen ihminen.
Mikään ihmeellinen ei elokuvavuosi 2001 ole ollut: uusien elokuvien laadullinen taso ei ole säväyttänyt ja elokuvissa kävijöiden määrätkin laskivat jonkin verran, vaikka loppuvuoden fantasiaspektaakkelit ovatkin kävijätilastoja kaunistaneet. Melko ilmeettömän elokuvavuoden puolesta puhuu jo sekin, että korkeimmat keskiarvot saivat niin ensi-illoissa kuin videoissakin uudelleen julkaistut jo klassikon maineen saavuttaneet elokuvat. Ensi-iltojen rintamassa Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja Nyt Redux oli ylivoimainen ykkönen keskiarvolla 4,82 ja toiseksi korkeimman keskiarvon 4,67 saanut Manaajan uudistettu versio erottui niin ikään selvästi muista.
Valkokankaan uusien ensi-iltaelokuvien kohdalla positiivisinta oli eurooppalaisten elokuvien vahva asema. Uusista elokuvista parhaat keskiarvot (4,33) saivat Haneken Pianonopettaja ja kotimainen Jarmo Lampelan ohjaama Joki. Ansaitusti korkeimmalle kohonnut Lampelan elokuva on saanut myös useita Jussi-ehdokkuuksia, ja varsinaisia kilpailijoita ei muiden ehdokkaiden joukossa juuri ole. Joen kanssa viime vuoden kotimaisista elokuvista samaan laadulliseen kastiin ylsivät vain Joutilaat (3,67) ja Peter Lindholmin Leijat Helsingin yllä (3,33), joista kumpikaan ei ole suurissa määrin päässyt patsastelemaan Jussi-ehdokkuuksilla – Joutilaat kilpaileekin dokumenttisarjassa.
Suurten budjettien amerikkalaiselokuvat eivät päässeet loistamaan keskiarvolistauksessa. Parhaiten sijoittuivat Taru Sormusten herrasta (3,92) ja Traffic (3,9). Huonon keskiarvon sai yllättävän lukuisa joukko elokuvia. Alin mahdollinen keskiarvo eli 1,0 koitui jopa kuudentoista elokuvan kohtaloksi, mikä on yli kymmenen prosenttia kaikista listatuista ensi-illoista. Tässä joukossa oli yllätyksettömästi enimmäkseen komedioita ja jatko-osia. Tästä rupuryppäästä en kuitenkaan vuoden 2001 pannukakkua nimeäisi, sillä mammuttitautiinsa uuvahtanut Pearl Harbor kohosi nipin napin keskiarvolla 1,17 alimmalle arvostetun joukkion yläpuolelle. Silti tämä elokuva oli vuoden kiistattomin pettymys, ei ehkä elokuvallisilta ansioiltaan, koska ne voitiin jo ennakoida huonoiksi, vaan taloudellisessa mielessä. Pearl Harborin piti pelastaa vuoden kävijätilastot, mutta toisin kävi.
Palkitun Allu Tuppuraisen luoma Rölli-hahmo oli itsestään selvä valinta elokuvan aiheeksi. Tuottaja Marko Röhr tutustui poikansa kautta Rölliin jo 1980-luvun loppupuolella ja ihastui hahmoon heti:
Rölli on suomalainen ilmiö, mutta kansainvälistäkään levitystä ei Röhr kokonaan laske pois kuvioista, vaikka elokuva on kokonaan suomalaisista varoista tuotettu. Esimerkiksi festivaalien kautta on hyvä tutkia ja kartoittaa mahdollista kysyntää ennen levitystä ja markkinointia, sillä vähin perustein ei lastenelokuvaa kannata lähteä kansainvälisesti levittämään. Uuden kieliversion tekemisessä kun puhutaan vähintään puolentoista miljoonan markan satsauksesta.
Elokuva on tunnetusti tiimityötä ja ohjaaja on se, jolla on kokoava näkemys työhön. Ohjaaja Olli Saarelaa Röhr kiittää, sillä mies on ideasampo ja huikea toteuttaja. Saarelan kanssa ei pienillä resursseilla kuulemma kannata lähteä edes liikkeelle. Suomessa rajoittavin tekijä ovatkin resurssit, mistä ohjaajat osaltaan kärsivät. Teknistä osaamista ja tietoutta olisi, mutta muiden resurssien rajallisuus tai pienimuotoisuus pitää elokuvaprojektit kansainväliseen tuotantoon verrattuna pieninä.
Toisen adventtiajan fantasiaelokuvan tausta on toisenlainen. Oxfordin yliopiston muinaisenglannin professorina elämäntyönsä tehneen John Ronald Reuel Tolkienin (1892-1973) nimi on joillekin ihmisille paljon sakraalimpi kuin toisille Kristus tai Allah. Hänen 1950-luvulla ilmestynyt suurteoksensa Taru Sormusten herrasta ja muut samaan aihepiiriin liittyvät kirjansa nauttivat ainutlaatuista kulttisuosiota, ja niiden filmatisointi on ollut todellinen haaste sekä fanaattisten fanien että teosten laajuuden takia. Niinpä Keski-Maan hobitit, haltiat ja örkit ovat saaneet odottaa elokuvallista inkarnaatiotaan yli neljänkymmenen vuoden ajan, muutamaa kunnianhimoista animaatio- ja tv-yritelmää lukuun ottamatta. Uhkayritykseen tarttui lopulta ohjaaja Peter Jackson, jonka elokuvatrilogian ensimmäinen osa Sormuksen ritarit saa maailmanensi-iltansa 19.12.
Ilmeisesti Gilliamin maine villinä visionäärinä ja hörhönä Monty Python -veteraanina arvelutti Warnerin markkinatutkijoita, jotka pitivät ammattinsa rutiininomaisesti hallitsevaa Columbusta turvallisempana vaihtoehtona. Mitään suurta ohjauksellista näkemystä ensimmäisestä Harry Potter -elokuvasta onkin turha hakea. Ehkäpä juuri tämä episodi sai kirjailijan itsensä pitämään huolta esikoisensa kohtelusta, jottei elokuvasta tulisi täysin hollywoodilaisen imelää. Rowling mm. vaati, että kaikkien aikuisnäyttelijöiden tulisi olla klassisen teatterisivistyksen omaavia brittejä, ja totta onkin, että elokuvan näyttelijäsuoritukset ovat kautta linjan onnistuneita. Ja onhan mukana sentään toinen Monty Pythonin kasvatti, ilmeikäs John Cleese.
Taru Sormusten herrasta -trilogian ohjaaja Peter Jackson ei ole mikään spektaakkelimies, vaan tunnettu vähän viistommista elokuvista, kuten Taivaalliset olennot ja Bad Taste, jossa veri lentää ja sisälmykset pursuavat. Jackson onkin suhtautunut tarinan lukuisiin örkinmättökohtauksiin niiden vaatimalla pieteetillä, eikä hän muutenkaan ole peitellyt omaa näkemystään aiheesta. Näyttelijöitä valitessaan Jackson on luottanut vaistonsa lisäksi type castingin varaan ja koonnut monikansallisen ryhmän. Tarinan päähenkilöksi Frodo Reppuliksi valikoitui kauniskasvoinen Elijah Wood suoraan Hollywoodin tähtitaivaalta. Todellisiin täysosumiin on päädytty tarinan kahden velhon rooleja täytettäessä. Sir Ian McKellen tekee unohtumattoman roolin tarinan dynamona Gandalf Harmaana, ja hän saa veroisensa vastustajan Saruman Valkoisesta, jota esittää todellisen renessanssin kokenut Christopher Lee. He tosin ottavat yhteen tavalla, joka tuo huvittavasti mieleen Tähtien sota -elokuvat, mutta kun tietää, mistä George Lucas on omaan saagaansa ammentanut, voi vain todeta ympyrän sulkeutuneen.
Elijah Woodin tähtisilmäinen Frodo, joka tuijottaa taakakseen koitunutta Sormusta tuon tuostakin ahdistunein katsein, heijastaa hyvin koko elokuvan henkeä. Myönnytyksiä nykyfantasian kirjoittamattomille laeille on tehty paitsi korkeassa action-pitoisuudessa myös naisroolien vahvistamisessa, sillä kirjassa kangaspuidensa ääressä viihtyvä haltiaruhtinatar Arwen on elokuvassa myös uljas soturi, joka pelastaa Frodon Yhdeksältä Ratsastajalta. Genrelle uskollisesti kauniit ja kuolemattomat haltiat erotetaan ihmisistä paitsi jumalallisella hohteella myös suipoilla korvilla – seikka, josta Tolkien ei puhu mitään… Toki Tolkienin vanhahtava arvomaailma kaivanneekin hieman päivittämistä, mutta toisaalta tietty vanhanaikaisuus on alun alkaenkin ollut osa Tolkienin tarumaailman viehätystä. Elokuvan aurinkoisilla alkuminuuteilla tuota henkeä on vähän jäljellä.
Todd Solonzin Onni aloitti festivaalien aikaan sadannen viikkonsa Helsingissä, joten ohjaajan uutuus Storytelling oli sen odotetuimpia tapauksia. Bio Rexin loppuunmyyty katsomo saikin rahoilleen taatusti vastinetta. Storytelling on lähes yhtä tinkimätön ja pureva kuin Onni, mutta sen käsittelemät aiheet ovat vähemmän raastavia, joten tilaa vapautuneelle naurulle on ehkä enemmän. Elokuva jakaantuu kahteen erilliseen osaan, ”fiction” ja ”non-fiction”. Oikeastaan elokuva kertookin siitä, miten todellisuudesta tulee fiktiota. Ensimmäisessä osassa musta kirjallisuudenopettaja osoittaa kovalla kädellä teinitytölle ja tämän lievästi kehitysvammaiselle petikumppanille, kuinka hyvä tarina rakennetaan. Solonz ylittää poliittisen korrektiuden ahtaat rajat. Mustan miehen seksuaalisuutta ja valkoisten häpeäntäytteisiä rotuennakkoluuloja on harvoin käsitelty näin rohkealla ja hauskalla tavalla. Seksikohtaus, jossa musta mies käskee valkoista tyttöä kesken aktin sanomaan ”fuck me, nigger”, oli aivan liikaa amerikkalaisille sensoreille. Solonz kieltäytyi leikkauksista, mutta meillä kohtaus kuitenkin onneksi nähtiin kokonaisuudessaan.
Eräs kohokohdista oli tietty Apocalypse Now Redux, joka herätti minussa ristiriitaisia tunteita, kuuluhan Ilmestyskirja Nyt suosikkielokuviini. Kun kyse on alkuperäistä 49 minuuttia pidemmästä elokuvasta, ei puhuta enää päivitetystä versiosta, vaan olennaisesti erilaisesta teoksesta. Sillä, kumpi on ”oikea” teos, ei ole lopulta merkitystä. On jo elokuvahistoriallisesti arvokasta, että Ilmestyskirjasta tällä tavoin esitetään uusi luenta. Kohtaukset, joissa Willard keskustelee ranskalaisten siirtomaaherrojen kanssa, tuovat elokuvaan aivan uutta merkityssisältöä. Ilmestyskirjaa on pidetty allegorisena, suorastaan filosofisena tutkielmana, josssa Vietnam toimii vain näyttämönä matkalle pahuuden sydämeen. Näissä kohtauksissa kuitenkin käsitellään suorasanaisesti USA:n sodanpäämääriä ja linkitetään ne länsimaisen kolonialismin synkkään perinteeseen. Toivottavasti Coppolan mestariteosta esitetään teaterikierroksella sen ansaitsemissa mittasuhteissa, isolla valkokankaalla.
Aasialaisessa elokuvassa rikoskuvaukset ovat jo arkipäivää, ja ultraväkivaltainen toiminta ei ole enää vain Hongkong-elokuvan yksinoikeus. Anteeksi nyt vain kaikki aasialaistoiminnan ystävät, mutta minusta suurin osa näistä paljon mainostetuista toimintaelokuvista on kaavamaisesti toteutettua, samoja kliseitä kelaavaa metritavaraa. Esimerkiksi kelpaa Bangok Dangerous, joka on visuaalisesti näyttävästi tehtyä mättöä vailla omaperäisiä oivalluksia tai ideoita. Esikuvien mekaaninen kumartaminen vaivasi jossain määrin myös Friendia, jota oli mainostettu Etelä-Korean Suureksi gangsterisodaksi.
Vielä astetta rankempaa väkivaltakuvauksen astetta edusti australialainen Chopper, joka on eräänlainen takametsien nyrkkipajojen versio Natural Born Killersista. Chopper on vastenmielinen ja häiritsevä elokuva, joka ei kuitenkaan päästä katsoja helpolla ja nousee näin selvästi tavallisen mäiskeen yläpuolelle. Rankkoja elokuvia tarjoavan festivaalin ongelma on kuitenkin siinä, että tällaiset nihilistiset väkivaltapaukut turruttavat katsojan aika nopeasti. Oikea konteksti Chopperille olisikin se, että ensin katsoisi kymmenen ison rahan toimintapätkää ja muutaman Eddie Murphy -komedian, minkä jälkeen Chopperin moraalinen ristiriitaisuus tuntuisi virkistävältä. Nyt se tuntui vain tympeältä.