The Testament of Ann Lee valkokangas

The Brutalistin tekijöiden uusin elokuva, The Testament of Ann Lee, kääntää katseensa 1700-luvun loppupuolella muotoutuneeseen uskonnolliseen liikkeeseen, joka jo syntyessään rikkoi aikansa normeja. Shakers-yhteisö, toiselta nimeltään vapisevat kveekarit, tunnetaan askeettisuudestaan, mutta myös ajalleen radikaalista tasa-arvokäsityksestään: naisilla oli oikeus olla hengellisiä johtajia, mikä kristinuskon historiassa on edelleen poikkeuksellista. Elokuva nostaa tämän näkökulman hienosti esiin ja sitoo sitä kautta teeman nykyisiin tasa-arvokeskusteluihin.

Tarinan keskiössä on Ann Lee, lukutaidoton mutta voimakas ja visionäärinen hahmo, jonka elämästä sanoittavat hänen seuraajansa. Elokuva käyttää tätä lähtökohtaa rohkeasti hyväkseen: kertojaääni kulkee kuvan rinnalla, limittäin vuorosanojen kanssa, toisinaan jopa toistaen samoja lauseita. Ratkaisu kommentoi kiinnostavalla tavalla, miten Ann Leen elämä dokumentoitiin muiden kertomien tarinoiden kautta ja miten tämä kerronta on mytologisesti värittynyttä – sävy, jota elokuva nyt hyödyntää tapahtumien dramatisoimisessa.

Samaan aikaan kertojaäänen runsaus haastaa elokuvan jännitettä. Se kaventaa sitä tunnepintaa, joka syntyisi, jos henkilöhahmoihin pääsisi kiinni ilman jatkuvaa selityksen kerrosta. Koska Ann Leen ja shakersien tarina on kiehtova, olisi käsikirjoitukselta toivonut vahvempaa otetta. Etenkin ratkaisu kertoa Ann Leen koko elämäntarinan kehdosta hautaan haastaa kiinnittymistä tarinaan. Keskittyminen yhteen elämänvaiheeseen olisi tarjonnut enemmän draaman mahdollisuuksia. Ratkaisu on jopa liiankin tuttu Brutalist-elokuvasta, jossa seurataan päähenkilön kehitystä vuosikymmenien ajan. Siinä missä käsikirjoittajaparista Brady Corbet ohjasi Brutalistin, nyt parin toinen osapuoli, norjalainen Mona Fastvold toimii ohjaajana.

Sen sijaan elokuvailmaisullisesti The Testament on Ann Lee on rikas, kaunis ja paikoin lähes maalauksellinen. Visuaalisesti erottuvat etenkin musiikki- ja tanssikohtaukset, joissa shakers-yhteisölle ominainen ruumiillinen rukous muuttuu hurmokselliseksi kokemukseksi. Tamppaavat jalat, läpsyttävät kädet, huokailut, puhkuna ja yhteisöllinen liike rakentavat rytmillisesti immersiivisiä kohtauksia, jotka tuntuvat resonanssina myös katsojassa. Rytmi on moniaistista. Se on paitsi kuultavaa, myös nähtävää ja ruumiillisesti tuntuvaa. Kohtausten upea kuvauksellinen koreografia on elokuvan parasta antia.

Elokuvan kuvaama ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden välinen jännite on oivaltavasti toteutettu myös esiin nostettujen teemojen kautta. Tanssi, liike ja hengellinen hurmos ovat uskonnollisen yhteisön ydintä, mutta seksi on yhteisössä syntiä, uhka järjestykselle ja hengelliselle puhtaudelle. Tämä ruumiillisuuden ilmaisuun liittyvä ristiriita kulkee läpi koko elokuvan ja avaa kiinnostavan näkökulman siihen, miten keho ja usko voivat olla sekä vapauttavia että rajoittavia voimia

Elokuvan kannattelevana voimana toimii myös Ann Leetä esittävä Amanda Seyfriedin tulkinta. Hän tekee monitasoisen roolisuorituksen luodessaan hahmoon yhtä aikaa haurautta, määrätietoisuutta ja sisäistä paloa, joka vakuuttaa katsojan siitä, miksi hänen sanomansa vei ihmiset mukanaan. Muut hahmot jäävät kuitenkin hänen varjoonsa kerronnallisesti, mikä tekee tarinan kokonaisuudesta hieman epätasapainoisen.

The Testament of Ann Lee on visuaalisesti vangitseva ja ruumiillisesti sykkivä kokonaisuus, joka hetkittäin taipuu liiallisen selittämisen puolelle. Sen olisi toivonut luottavan enemmän vahvuuksiinsa, joihin juurikin näyttämiseen perustuvat kohdat kuuluvat. Elokuva onnistuu kuitenkin uskonnollisuuden tarkastelussa – se avaa historiallisia näkökulmia uskonnollisen liikkeen ja naisten hengellisen johtajuuden rakentamiseen, ruumiillista tuntumaa moniaistiseen uskonnolliseen kokemukseen ja elämänkohtaloiden lomittumista uskonnollisiin tulkintoihin.