Putoamisen ääni valkokangas

Elokuva on ajan kuvaamisen taidemuoto, jolla on mahdollisuus muistella aikaisemmin eläneitä sukupolvia ja luoda siltaa heidän kokemustensa ja katsojien välille. Samalla henkilökohtaisella tavalla toimivat vanhat valokuvat tai kotivideot. Ihmiselämän rajallisuus ja siihen liittyvien traumojen ylisukupolvisuus ovat keskiössä Mascha Schilinskin ohjaamassa ja Cannesin tuomariston palkinnon voittaneessa Putoamisen äänessä (In die Sonne schauen, 2025).

Samalla Pohjois-Saksan Altmarkin maatilalla eläneiden nuorten naisten Alman, Erikan, Angelikan ja Lenkan (Hanna Heckt, Lea Drinda, Lena Urzendowsky, Laeni Geiseler) tarinat risteytyvät ja kietoutuvat toisiinsa neljässä eri aikatasossa noin vuosien 1910–2020 välillä. Menneiden sukupolvien muistelun painolasti kantaa läpi vuosikymmenien henkilökohtaisten ja yhteiskunnallisten murrosten.

Sulavan leikkauksen avulla aikatasoja hämärtävässä elokuvassa maan historia keisariajasta maailmansotien ja jaetun Saksan kautta aina nykyaikaan asti on läsnä vain viitteellisesti estetiikan ja dialogin tasolla. Muuttuvat asenteet toimivat lähes ainoina katsojaa ajassa orientoivina elementteinä. Kerronnantasojen lisäksi myös ajan kokemisen konsepti menettää merkityksensä kaiken liittyessä yhteen kohti vääjäämätöntä muutosta.

Taide-elokuvan piiristä ammentava Putoamisen ääni ei selittele vaan unenomaisen rakeisessa kerronnassa historian eri vaiheet ja nykyhetki sekoittuvat saumattomasti toisiinsa. Maatilan arkirealismin meditatiivinen esittäminen Chantal Akermanin Jeanne Dielmanin (1975) tavoin yhdistyy naisten mukana puikkelehtivan kameran tarjoamaan toismaailmallisuuteen. Kuin jokin korkeampi aavemainen voima seuraisi heitä ja huokailisi tapahtumien taustalla. Mahdollisuus metaforiseen ja fyysiseen putoamiseen elämänkulusta ovat jatkuvasti läsnä.

Äänisuunnittelun voimakkaat painotukset ja ei-diegeettiset putoamista simuloivat huminat luovat painostavuuden tunnelmaa reflektoiden päähenkilöiden kokemia elämäntragedioita. Aikuisuuden kynnyksellä olevat nuoret naiset joutuvat kukin sopeutumaan ympäristönsä ja sukunsa maailmanpiiriin, missä omat haaveet ja toiveet eivät usein tule kuulluksi. Kosketuksen ja kivun kautta ilmenevä haptinen kokemus luo elokuvaan eletyn maailman tuntua.

Kuoleman läsnäolo, ihmisten fyysiset vaivat sekä seksuaalinen herääminen ja äitisuhteet ovat kantavia painopisteitä ajan virrassa. Schilinskin ote on uuden saksalaisen elokuvan hengessä tinkimättömän omaperäinen. Elokuvan rajatun yhteisön välisiin jännitteisiin nojaava kerronta peilaa Michael Haneken Valkoista nauhaa (Das weisse Band, 2009) ilman tapahtumia liiaksi auki selittävää kertojaääntä.

Uudenlaista mikrohistoriankirjoituksen nais- ja kansalaisnäkökulmaa elokuvallisesti edustava Putoamisen ääni on asetelmansa lisäksi myös historiallisen elokuvan toteutukseltaan kunnianhimoinen. Naisten katseen ja ajattelun sisälle viedessään se kaataa raja-aitoja historiallisen subjektin esittämisessä. Suvun miehet ovat katseen kohteita sekä taustalle jääviä vaikuttajia huomion ollessa naisissa ja heidän kokemuksessaan.

Tunnelman luomiseen ja yksityiskohtaiseen maailmanrakennukseen luottavassa henkilökohtaisessa Putoamisen äänessä uskonnollissävytteinen tematiikka ja sen yhteenvetäminen jätetään katsojan tehtäväksi. Elokuvan historian raja-aidat ylittävä saksalaisten naisten tragedia kietoo mukaansa, muttei tarjoa lopullista täyttymystä kuten temaattisesti lähelle tuleva Larisa Shepitkon hengellinen partisaanikuvaus Nousu (Voshoždenije, 1977). Nuorten naisten maailma jää ajan sumentaman valokuvan tavoin tulkinnanvaraiseksi elokuvaa inspiroineen historiankirjoituksen hengessä.