Orava valkokangas

On hieman nihkeää todeta, mutta kotimainen elokuva harvemmin tarjoaa aidosti iloisia yllätyksiä. Elokuvan saralla yhdestä Risto Räppääjästä (Pullistelija, 2019) tunnetun Markus Lehmusruusun kirjoittama ja ohjaama Orava ei ennakkoon herättänyt suuria odotuksia. Yllätys oli melkoinen, kun ensiminuuteista kävi ilmi, että kyseessä on vakavasti otettava yksinkertaisuuteen luottava tieteiselokuva.

Haasteellista lajityyppiä ei Suomessa ole liiemmin tehty. Tieteisteeman käsittelyssä on paikoin pienimuotoisesti onnistuttu vaikkapa elokuvassa Palimpsesti (2022), mutta varsinkin tulevaisuuteen kurottaneissa visioissa on kapsahdettu karusti katajikkoon, kuten Saara Saarelan Veden vartijassa (2022). Orava on jotain aivan muuta, jopa lajityypin kansainvälisessä mittakaavassa hieno teos.

Vastaava onnistuminen nähtiin viimeksi kauhun saralla Hanna Bergholmin Pahanhautojassa (2022). Tieteiselokuva on vielä astetta haastavampi lajityyppi, ja nyt Lehmusruusu todistaa, että suomalaisessakin elokuvassa voidaan tässä lajissa loistaa. Lehmusruusu on valinnut vielä omat karikkonsa omaavan tyylilajin, komedian. Onnistuneita tieteiskomedioita ei lajityypin historiasta liiaksi löydy.

Tulevaisuuden yhteiskunta on kliininen, selkeä ja puhdas. Luonto on kadonnut, eläimet hävinneet. Ihmisille tehdään seuraksi lemmikkirobotteja. Miro Lopperin esittämä Pasi on töissä tällaisia otuksia tekevässä firmassa. Kaikkia miellyttämään tehdyt persoonattomat koneotukset eivät ole varsinainen menestys, pitäisi keksiä jotain uutta. Kotikujallaan Pasi törmää johonkin uhkaavaan, outoon otukseen, jonka hän uteliaisuuttaan vie lopulta kotiinsa. Otus onkin elävä, oikea orava, joka puree ja levittää bakteereja. Pasi oppii pitämään oravasta, mutta ympäröivä yhteiskunta ei katso moista hyvällä, ihmisten harmonista yhteiskuntarauhaa uhkaavaa villipetoa.

Oravan teemoissa ei ole mitään uutta. Tieteisfiktiossa on iät ja ajat visioitu kliinistä valvovan silmän hallitsevaa tulevaisuutta, jossa luonnon katoaminen haastaa ihmistä ja uhkaa jopa ihmisyyttä. Oravaan on ammennettu lukuisista tieteiselokuvista aina ilmeisimmistä klassikoista alkaen. Niiden kopioimisen sijaan Lehmusruusu on poiminut tieteisfiktion kaanonista kunnioittavalla asenteella ideoita ja teemoja, joista hän on rakentanut oman persoonallisen teoksensa.

Elokuvan vahvuus on sen yksinkertaisuudessa. Tarina on simppeli ja sen temaattisen ytimen ymmärtäminen ei vaadi syvää lajityyppituntemusta. Ylöspano ja visualisointi on toteutettu harkitun pelkistetysti, mikä on varmasti rajallisen budjetin sanelemaa, mutta rajoitteet ruokkivat luovuutta ja asioita voidaan kekseliäisyydellä esittää vakuuttavasti. Hyvin kiteytetty teema yhdistettynä omassa tarinassaan uskottavaan miljööseen luo kokonaisuuden, jota pienet epäloogisuudet ja virheet eivät kaada.

Miro Lopperin näytteleminen näyttäytyy alkuun jäykältä. Pasi on tulevaisuuden maailmassa teennäisempi suhteessa tarinan muihin hahmoihin. Ero esimerkiksi Hannu-Pekka Björkmanin virtuoosimaiseen suoritukseen kärryjä lykkivänä arkistonhoitaja Jiminä on selkeä. Kertakatselussa jää epävarmuus, onko kyse näyttelijän taidoista vai tarkoituksellisesta painotuksesta. Kenties kuitenkin jälkimmäisestä, sillä Lopperin Pasista tulee luontevampi elokuvan edetessä. Elokuvan hahmot on tietoisesti rakennettu lajityypin kliseisistä olettamuksista.

Lehmusruusulla on ollut taitoa tyylilajin valinnassa ja hallinnassa. Nykyinen maailma kaikkine uutisvirtoineen maalaa päivittäin kuvaa luhistuvasta maailmasta ilmastonmuutoksineen, ympäristökatastrofeineen, luontokatoineen ja sukupuuttoineen. Tämän ankeuden tuominen valkokankaalle palvelisi tuskin tarkoitustaan kuin äärimmäisen dystooppisena madonlukuna. Lehmusruusu on valinnut toisin, komediallinen tyyli keventää raskaita teemoja ja tekee nykyhetkestä helposti tunnistettavista asioista tulevaisuuden kautta tarkasteltuna absurdeja, kuten aikanaan vaikkapa Wall-E:ssä (2008), Demolition Manissa (1993) tai Unikeossa (1973).

Lehmusruusun visiossa yksilökeskeinen yhteiskunta vierottaa ihmisen luonnollisesta kanssakäymisestä. Luonnottomassa ympäristössä luonnollisesta tulee epänormaalia, joka on ristiriidassa ihmisen ja ihmisyyden kanssa. Tämä on tie, minkä ihminen tahtomattaan kerta toisensa jälkeen valitsee itsekeskeisessä halussaan järjestää maailmasta mieleistään. Ihminen on tunnetusti huono sietämään luonnon ”kaaosta”. Elokuvan loppukohtaus alleviivaa tämän lopulta niin hyytävästi, että naurulle ei komediassakaan jää enää sijaa.