Scarlet valkokangas

Scarlet (Mana Ashida) on Tanskan prinsessa. Kuten tavallista, on jotain mätää Tanskanmaalla, ja pian Scarletin isä, rakastettu kuningas, on kuollut. Scarlet omistaa itsensä kostamaan kaiken takana olevalle ja valtaistuimelle nousseelle sedälleen Claudiukselle (Kôji Yakusho). Tämä tavoite ei muutu, vaikka hän löytää ensimmäisen yrityksen jälkeen itsensä Tuonelasta. Scarlet on Hamlet kuten et ikinä ole sitä nähnyt, ja toivottavasti et näe nytkään.

Ehdottomasti paras anti elokuvassa piilee sen animaatiossa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Mamoru Hosoda on arvostettu auteur ja hänen uusin teoksensa hyödyntää kiinnostavalla tavalla tietokoneanimaatiota ja perinteisempää jälkeä. Scarlet vakuuttaa alkumetreillä, sen maailma näyttäytyy ensihetkillä Monument Valleyltä, jonka taivaalla aaltoilee loputon meri. Pitemmän päälle ympäristö on kuitenkin turhan tyhjä ja yksitoikkoinen. Hyödynnetyn animaatiotekniikan tuottama tilan syvyys on tässä tapauksessa pidemmän päälle väärä ratkaisu.

Hosodan aiempia elokuvia, kuten Wolf Children (Ôkami kodomo no Ame to Yuki, 2012) ja Poika ja peto (Bakemono no ko, 2015) tuntevat tietävät, että hänen elokuvissaan suuret tunnepurkaukset, dramaattiset kliimaksit ja hahmojen välille kasvavat tunnesiteet ovat keskeisiä. Näihin hetkiin pääseminen on toisaalta äkkinäistä, väkinäistä, jopa inkoherenttia. Vaikuttaa, että Hosodaa ei kerta kaikkiaan kiinnosta juurikaan draaman kaarien yksityiskohtainen hiominen.

Jos nautit aiemmin mainittujen elokuvien hällä väliä -asenteesta tarinankuljetuksen jouhevuuteen ja koet yhdistelmän tunnelmaa ja isoja hetkiä riittäväksi, Scarlet tarjoaa paljolti saman linjan ratkaisuja. Scarletia ei juuri kehitetä kostavasta prinsessasta kuin vähemmän kostavaksi prinsessaksi – hänen tavoitteensa elokuvan keskiössä on käytännössä kaikki, mitä hahmossa on. Taistelukohtaukset, jotka ovat toteutukseltaan ekonomisia ja hyvin osaavasti koreografioituja, alkavat joko ilman varoitusta tai kuin toteamalla, että tähän kohtaan kuuluu nyt vähän nujakointia. Elokuva ei osaa johtaa katsojaa tai hahmojaan sujuvasti paikasta toiseen, joten se ei oikein edes yritä.

Litteisiin hahmoihin tuo eloa pääasiassa ääninäyttely. Animessa hallitseva, leveämpää tunteiden kenttää hyödyntävä esiintyminen on täälläkin läsnä, ja sen toivoisi viimein iskostuvan hillitympää muotoa painottaviin ääninäyttelyn kulttuureihin. Ashida tuo nimikkohenkilöön enemmän puhkua kuin käsikirjoitus sellaisenaan välittäisi, Masaki Okada hänen matkakumppaninaan taas välittää hahmonsa lempeyden. Kôji Yakusho on onnistunut konnana – hänen lähtökohtansa vaikuttaa olevan, että jos hahmossa ei ole harmaan sävyjä, on parempi sitten tehdä hänestä mahdollisimman vastenmielinen.

Scarletin upottaa ennen kaikkea tyylitajun puute. Ei yksin visuaalisesti, vaikka sen tietokoneanimaatiossa on kritisoitavaa. Tarkoitan identiteetin, punaisen langan, kaiken yhteen sitovan yksilöllisen eetoksen puutetta. Tämä ei ole innostava seikkailu, filosofinen eepos, tai mitään koherentisti näiden väliltä. Se on vähemmän kuin osiensa summa. Oli kyseessä sitten Angel’s Eggin (Tenshi no tamago, 1985) vaitonainen ja verkkainen kuvien hurmio tai Jujutsu Kaisenin (2020-) oksat pois -sukellus soveltavaan filosofiaan ja loppumattomiin yhteenottoihin, animen piirissä fantasiamaailmat voivat saada eri muotoja laidasta laitaan. Scarletissa tämä mielikuvitus on yhä lähtötelineissä.

Paljon narratiivisista ongelmista voisi painaa villaisella, jos Scarletin laajempi visio tarjoaisi syyn keskittyä yksinomaan sen vahvuuksiin. Jossain käsikirjoituksen hiotumman version, asteen vähemmän videopelimäisen kuontalon ja yhteen moodiin sitoutuvan tunnelman päässä on versio, joka olisi hyvinkin katsomisen arvoinen. Tässä muodossa se on eritoten syy katsoa Laurence Olivier (1948) tai Kenneth Branaghin (1996) Hamlet. Tai edes Leijonakuningas (The Lion King, 1994).