Franz valkokangas

Franz Kafka (1883–1924) on modernismin merkittäviä hahmoja. Elinaikanaan minimaalisesti julkaisseen kirjailijan tyyli tunnetaan sen yhdistelmästä absurdismia, byrokratian kuvausta ja hahmojen tarvetta selviytyä, jopa hyväksyä mahdottomat, toisinaan huvittavat olosuhteet. Tämä kokemus on silta Kafkan kirjallisen ja yhteiskunnallisen aseman välillä. Ei ainoastaan uniikki ääni taiteessa, hänen teoksensa on nähty modernin maailman sääntöjen, järjestelmien, mielettömyyksien ja merkityksen epävakauden kuvastajina.

Kyseessä on siis merkittävä ihminen. Hyvää elokuvaa se ei takaa, mutta ainakin kiinnostavan keskustelun siitä, miten joku ”tärkeäksi” todettu on haluttu rajata, mikä hänessä on nähty tähdellisenä tai elokuvallisesti kiinnostavana. Franz, Kafkan elämäkerta, ilmaisee riittävää ymmärrystä hänen tuotantonsa merkityksestä toimivan elokuvan aihioksi. Sen kantapääksi osoittautuu omien oivallusten vähyys sekä välinpitämättömyys sanojen takana olevan miehen ymmärtämistä kohtaan.

Franz (Idan Weiss) on erikoinen mies, joka kirjoittaa yöt ja työskentelee päivät vakuutusyhtiössä. Isänsä Hermannin (Peter Kurth) kanssa hän ei tule toimeen – tämä toivoo Franzilta roolia perheyrityksessä, antamatta juuri arvoa pojan kirjoitusharrastukselle. Franzilla on kuitenkin ystäväpiiri, jossa hänen kirjoituksiaan arvostetaan.

Franzin tarinankerronta on suurelta osin viitteellistä. Se luottaa katsojan tuntevan jossain määrin sen hahmot ja keskeiset kipukohdat. Tietty määrä vastuuta katsojalle on oikea valinta, raja sulavan ekonomisen ja rikkonaisen välillä on jotain, minkä huonolle puolelle teos tukevasti kaatuu. Vaikka katsoja tuntisikin Kafkan elämän teemat ja tärkeät ihmiset, jäävät nämä elokuvassa todetuiksi asiantiloiksi kokemuksellisten tapahtumien sijaan. On vaikea välittää vaikkapa Franzin suhteesta kovaääniseen isään, kun siihen suhtaudutaan lähes muuttumattomana ja esitetään ilman yksityiskohtien sävykkyyttä. Lyhyesti: elokuva ei puhalla henkeä tarinaan.

Hetken ajan kerronta osoittaa lupausta. Veteraaniohjaaja Agnieszka Holland työskentelee kameran takana osin saman työryhmän kanssa kuin edellisessä elokuvassaan Green Border (Zielona Granica, 2023), jonka nautintoja olivat alkupuolen epäkonventionaaliset ratkaisut. Tälläkin kertaa eväät loppuvat kesken, nyt paljon aikaisemmin. Oudot kuvakulmat, rajaukset ja objektiivivalinnat yrittävät houkutella kafkamaiseen mielenmaisemaan, selkeää näkemystä näiden keinojen yhteistoiminnasta ei ole löydettävissä.

Jos riipaiseva draama ei ole Franzin neroutta, miten se lähestyy Kafkaa ihmisen sijaan monumenttina? Elokuva sisältää muutaman hyvän huomion Kafkan tuotannon suhteesta sitä seuranneeseen historiaan. Erityisen luovaa on vapauttaa tarina hetkittäin Kafkan elinvuosien rajoituksista ja tarkastella hänen asemansa myöhemmästä aikaperspektiivistä.

Näitä kysymyksiä ei käsitellä yhtä tyydyttävästi kuin ne on aseteltu. Ajassa toisinaan hyppelevä ja siihen reikiä tekevä rakenne on ensiyllätyksen jälkeen etäännyttävästi toteutettu, ja erityisesti katseet lapsuuteen ovat yli kahden tunnin pituuden löysäksi venyttämistä. Teoksen ambivalentti suhtautuminen kirjailijan perintöön saa aivot toisinaan töihin, lopulta niiden hajanainen integraatio ei kasva kokonaiseksi ajatukseksi, saati argumentiksi. Mieleen tulee lyyrinen essee, jota ei ole jaksettu ajatella aivan vedenpitäväksi.

Franz on tuttavallisesta nimestään huolimatta vaivaantunut tarkastellessaan sankariaan muuna kuin ikonina, jonka tarinan lavastaminen on tiettyjen askelmerkkien seuraamista. Kuten elokuvassa mainittu massiivinen Kafkaa käsittelevä teosmassa hänen omaan tuotantoonsa verrattuna, olisi Franz ollut arvokkaampi, jos se olisi kertonut jotain pintapuolisen henkilöhistorian ja tulkintojen ulkopuolista, tuonut jotain henkilökohtaista koluttuun materiaaliin. Se tyytyy pitämään Kafkan mysteerinä, jonka pohtimisen täytyy tapahtua valtavan pitkällä ja laajalla kaarella. Hänkin oli kuitenkin lihaa ja verta.