I Was a Stranger valkokangas

I Was a Stranger on niitä huonoja elokuvia, joiden syvintä luonnetta ei aivan heti havaitse. Se heittäytyy varhain niin korkealentoisiin tilanteisiin, että katsojan kestää hetki orientoitua. On myös maininnan arvoista, että tästä herää kiinnostus siihen, mihin elokuva tulee suuntaamaan tästä. Laadussa, ennen kaikkea hahmojen syvyyden osalta episodi kerrallaan heikkenevä elokuva paljastuu edetessään laskeutumiseksi niin syviin elokuvataiteellisiin syövereihin, että Dante olisi sopivin opas tälle matkalle.

Kyseessä on viidestä vaihtelevan itsenäisestä episodista ja kehyskertomuksesta koostuva näkökulma Syyrian sisällissotaan ja Välimeren pakolaiskriisiin. Läpi elokuvan kulkee tarina lääkäri Amirasta (Yasmine Al Massri), jonka elämä saa tragedian myötä äkisti uuden suunnan. Elokuvan edetessä tähän tarinaan linkittyy toisia, jotka ovat kaikki matkalla samaan paikkaan.

Episodimainen, toisiinsa ajautuvien hahmojen matkaa seuraava rakenne voi tarjota harvinaisia mahdollisuuksia katsojan sympatioilla leikittelemiselle ja tyylillisen variaation harjoittamiselle. Viimevuotinen menestys Weapons (2025) oli hyvin toteutettu näillä ehdoilla menettämättä populaaria vetovoimaa. I Was a Stranger jättää nämä mahdollisuudet käyttämättä. Sen lyhyet tarinat toistavat samoja asetelmia ja dynamiikkoja kykenemättä osin ajallisten rajoitteiden takia paneutumaan hahmoihin yksityiskohtaisesti. He ovat enemmänkin katsojan sijaiskärsijöitä ja ihanteellisia sankareita.

Se mitä tarinat toistavat, olisi edes kerran katsottuna karkeasti manipuloivaa. Kerrostuneena se saa saman kaiun kuin väkisin riimiin pakotettu runo. Lapsia ja jopa yhtä eläintä käytetään panosten rakentamiseen – funktioltaan käytännössä sama keskustelu vanhemman ja lapsen välillä kuullaan ainakin kolmesti, vieläpä vaivaannuttavan näyttelemisen saattelemana.

Aatteellisesti teos suosii yksilökeskeistä käsitystä konflikteista. Hahmot pysyvät alusta loppuun käytännössä muuttumattomina, kuten julmuuttaan myhäilevä Assadin kätyri ja kreikkalainen rannikkovartija, jonka pyyteettömyys kuvataan elokuvassa painajaisina hukkuvista lapsista ja pojan jalkapallo-ottelun väliin jättämisenä. Mikä sankari. Vakavin yritys moraaliseen harmauteen on Marwan (Omar Sy), gangsterin tavoin asettaan väläyttelevä ihmissalakuljettaja, jonka suhde lapseen on tarkoitus toimia hahmon tasapainottajana. Tämä arkkityyppi työssään hirviömäisistä ja kotona isällisistä mustista miehistä saisi kadota lopullisesti.

Teknisen toteutuksen analyysi on nopeasti tehty. Jatkuvasti tärisevä kamera seuraa tapahtumia pseudo-dokudraaman otteella, kompositiot tai blokkaukset eivät vaikuta olleen erityinen kiinnostuksen kohde tekijöille. Kuvista puuttuu dynamiikka, syvyys ja kerronnallinen intentio. Muutama hetki on selvästi tarkemman harkinnan tulos, paras anti elokuvassa on otto, jossa kamera ottaa hetkellisesti erään hahmon perspektiivin irtautuen sen hallitsevasta kerronnallisesta logiikasta.

Lopputekstien pyöriessä kankaalle ilmestyi teksti, jonka todellisuutta on vaikea hyväksyä. Sen asettaminen hysteerisimmänkin komedian loppuun saattaisi kerätä elokuvan hersyvimmät naurut. Ohjaaja-käsikirjoittaja Brandt Andersen on kokenut aiheelliseksi liittää suurtyönsä päätteeksi henkilökohtaisen viestin katsojalle. En paljasta sen yksityiskohtaista sisältöä, mutta sanottakoon, että se selittää, miksi edeltänyt elokuva vaikuttaa toisinaan lapsen kirjoittamalta. Andersen on tarinankertojana naiivi tavalla, joka vilpittömyyden sijaan ilmaisee ei ainoastaan ymmärryksen vaan uteliaisuuden ja kriittisen, rakenteellisen ajattelun puutetta sodan ja pakolaisuuden kysymyksiä kohtaan.