Primavera valkokangas

Seuraamme elämää 1700-luvun alun Venetsiassa. Tyttöjen orpokodissa asukkaat koulutetaan ja hyödynnetään musiikin esittämiseen, kunnes heidät naitetaan myötäjäisiä vastaan korkea-arvoisille miehille. Naimaikään saapunut Cecilia (Tecla Insolia) on tällä tavoin luvattu sotilaalle, hänen paluutaan odottaessa asiat orpokodissa kuitenkin muuttuvat. Musiikkikoulutuksesta ja -esityksistä palkataan vastaamaan ammatillisessa pinteessä oleva Antonio Vivaldi (Michele Riondino), jonka vaikutuksen myötä Cecilian suhde musiikkiin ja elämään monimutkaistuu. Tämän tarinan kertoo Primavera.

Tyylillisesti ollaan jossain inspiroivia opettajia ja naisten onnetonta osaa historiassa käsittelevien kaanonien hyhmäisillä sivukujilla. Ensimmäisessä luokassa Primavera on eleettömämpi ja ryhmän sijaan Ceciliaan ja Vivaldiin pääasiassa keskittyvä, toisin kuin vaikkapa yhteisöpainotteisempi Kuoropojat (Les Choristes, 2004), joka myös esittää musiikin vapautumisen välineenä. Sukupuolittunutta sortoa historiassa kuvaavien elokuvien joukossa toteutus ei ole yhtä karu kuin The Peasants – Talonpoikia (Chlopi, 2023) tai teemaan yhtä tiiviisti keskittyvä kuin Vermiglio – Vuorten morsian (Vermiglio, 2024).

Tuntuu siltä, että naisten historiallisen aseman setvimisestä on kehittynyt lähes elimellinen osa eurooppalaisia epookkielokuvia. Tämä on kunniallinen suunta, joka synnyttää taas uusia ongelmia. Primavera seuraa tuttuja askelmerkkejä näyttämällä rahanahneet miehet, näkyvyydestä riisutut naiset ja halun oman kohtalon ohjaamiseen, ilman kokonaista, saati kiinnostavaa visiota juuri omaan alistuksen kulttuuriinsa. Se on toteamus taiteellisen tulokulman paikalla.

Eniten inspiraatiosta kukkaan puhjennutta teoksessa on sen valaistus. Kylmät värisävyt ja etäisesti naturalistisen hämärän valaistuksen piirissä ei tehdä suuri kokeita, yleisvaikutelma on joka tapauksessa harkittu ja mieleenpainuva muuten nopeasti unohtuvassa elokuvassa. On liian harvinaista nähdä enää elokuvia, joissa pimeys tietoisesti sulkee osan maailmasta näkymättömiin.

Kuten monet keski-ikäiselle ja vanhemmalle yleisölle suunnatut eurooppalaiset tuotannot, Primavera kärsii narratiivisen sysäyksen puutteesta. Pukudraamana se on uskottava olematta liian puleerattu ja aiemmin mainittu onnistunut valaistus tukee menneen maailman illuusion rakentumista. Draamana se on kuitenkin olematon. Sen teemat ovat kulunutta lätinää menneen yli pääsemisestä ja suunnasta elämässä. Aina on mahdollista puhua tällaisesta asettelusta eteerisenä tai monitulkintaisena. Primavera on enemmänkin niukka.

Teoksen mahdollista kiireetöntä vetovoimaa musertaa myös draaman kömpelö eskaloiminen. Monet elokuvan keskeisistä käänteistä, olivat ne hahmojen huonosti motivoituja päätöksiä tai epäjohdonmukaisia valintoja, on jäsennelty kummasti. Vivaldin hahmon määrittävän valinnan hetki kerrotaan näyttämisen sijaan, Cecilian kohdalla vastaava kriittinen päätös on jännitteen mehustamisen vuoksi aseteltu muuten lineaarisessa tarinassa takaumaan. Ehkä tekijät ovat huomanneet elokuvansa olevan tunne-elämältään lättänä ja tunkeneet tällaisten kummallisuuksien muodossa vuoria sen muuten tasaiseen muotoon. Vaikutelma on riitasointuinen.

Primaveraa katsomaan eksyvä ei menetä tai saavuta. Sen kalsea kokemus on kai tältä osin tarpeellinen vastapaino kosiskelevaan viihdetarjontaan, vaikka kumpikaan ei erotu edukseen syvyydessä tai taidossa. Mahdollisuus kuulla Vivaldia hyvällä äänentoistolla saattaa olla suurin etu tässä mittelössä.