Dracula: A Love Tale kotikatsomo

Kauhuklassikoiden tuoreet filmatisoinnit nimekkäiden pitkän linjan ohjaajien toimesta jatkuvat. Guillermo Del Toro ohjasi Frankensteinin (2025) ja Luc Besson tarttui vampyyrikreivien ykkösnimeen Draculaan. Kumpaakin yhdisti Suomessa se, etteivät maineikkaiden tekijöiden tuotokset kelpaa enää valkokankaille, mikä on huolestuttavaa ja lyhytnäköistä.

Frankenstein tehtiin suoraan suoratoistokanavalle, mutta Dracula: A Love Tale on muualla saanut teatterilevityksen, meillä on tyytyminen kotikatseluun. Teatterikierrosta olisi puoltanut sekin, että osa elokuvasta on kuvattu Kainuussa ja muutama suomalaisnäyttelijä on päässyt esittämään romanialaisia sotilaita. Suomi mainittu! Vielä kun jonain päivänä Suomesta pääsisi edes Skarsgårdin perheen verran näyttelijöitä eturivin rooleihin vastaavasti kuin Ruotsista, mutta sitä odotellessa on hyvä, että Suomi toimii aiempaa tiheämmin kuvauspaikkoina eri tuotannoille.

Eri asia on sitten, mikä on tuotannoissaan hyvin häilyvän Bessonin laadullinen anti. Vaikka Bessonin parhaat päivät ovat del Toron tavoin kaukana takana, niin Besson aina välillä yllättää. Tällä kertaa yllätys on negatiivinen. Elokuvan nimi voisi olla osuvammin Luc Bessonin Francis Ford Coppolan Dracula.

Bram Stokerin romaanin kanssa Bessonin uutukaisella on vain nimellisesti tekemistä. Sen sijaan Besson on häpeämättömästi napannut juonirungon Francis Ford Coppolan viimeisestä mestariteoksesta, vuoden 1992 Bram Stokerin Draculasta, joka on yhä edelleen paras filmatisointi, mitä Stokerin romaanista on tehty. Sanotaan, että kopiointi on imartelun suurin muoto, ja Besson todellakin imartelee.

Ihan samalla kaavalla mennään, eli alussa vielä elävä kreivi (Caleb Landry Jones) menettää 1400-luvulla nuorikkonsa Elisabetan (Zoë Bleu), tästä kiukustuneena kiroaa Jumalan ja päätyy vampyyriksi. Sen jälkeen Dracula etsiskelee kuolleen puolisonsa uudelleensyntynyttä versiota, kunnes löytää Minan. Minaa esittää tuplaroolissa Zoë Bleu aivan kuten Winona Ryder esitti Coppolan elokuvassa Elisabetaa ja Minaa. Elokuvan miljöö on siirretty Ranskaan, Bessonin kotimaahan, mutta hyvin samoilla poluilla Besson astelee mitä Coppola ennen.

Jottei teos jäisi aivan hiilikopioinniksi on Besson napannut toisesta elokuvasta eli Tom Tykwerin Parfyymista (2006) ideoita ja juonenpätkiä. Ne eivät sovi mitenkään yhteen goottilaisen romanttiseksi tarkoitetun päätarinan kanssa. Dracula metsästämässä täydellistä hajuvettä ja absurdit tanssauskohtaukset eri Euroopan hoveissa tuovat Parfyymin lisäksi mieleen Axe-partaveden liioitellut tv-mainokset, joissa Axen voimalla nainen kuin nainen kaatuu syliin. Kohtaukset kirvoittavat tahatonta naurua elokuvassa, joka yrittää ottaa itsensä perin vakavasti.

Caleb Landry Jones tekee parhaansa esittäessään kovin vakavaa Draculaa, mutta hänenkin habituksensa näyttää luonnottomalta erityisesti vanhaa Draculaa esittäessä. On ihme, etteivät Coppolan tuotantoyhtiön lakimiehet ole soitelleet Bessonille ja ihmetelleet, miten hän sonnusti iäkkään Draculansa lähes samanlaiseen pussipääperuukkiin, joka näyttää siltä kuin joku olisi unohtanut Draculan päähän jättimäisen harmaan neulevyyhdin.

On Besson pieniä ripauksia imitoinut vanhoista Universalin ja Hammerin versioistakin, lähinnä nimettömäksi jäävän papin roolin (Christoph Waltz) osalta. Papin on tarkoitus olla Abraham van Helsing tätä nimeämättä. Roolin voi toteuttaa monin tavoin. Willem Dafoe heittäytyi täysin överiksi Nosferatussa (2024), Anthony Hopkins tanssahteli ja leikkasi sekä päitä että pihviä Coppolan versiossa. Waltz taas huokuu rauhallisuutta ja lempeyttä, vaikka vampyyrejä metsästääkin. Waltz on teoksen onnistunein roolitus. Hänellä on viime aikoina ollut kova putki klassikkokauhudraamojen sivurooleissa, sillä Waltz jäi mieleen myös del Toron Frankensteinista.

Besson on valinnut äänimaailmaan paljon klassista musiikkia Bachista Chopiniin, mikä luo moniin kohtauksiin vahvempaa tunnelmaa kuin niissä visuaalisesti muuten olisi. Äänimaailma pelastaa paljon ja estää, ettei Dracula ole täysin pystyyn kuollut. Sinänsä kuvaus on toimivaa. Pakko on sen verran kotiin päin vetää, että näyttäähän talvinen Suomi elokuvassa hienolta, vaikka se sijaistaa Transylvaniaa.

Historiallisia virheitä ja anakronismeja on elokuvassa mukana niin paljon, että niistä saisi oman lukunsa. Kaikissa elokuvissahan niitä on, eikä kauhufantasiaa sisältävän periodielokuvan ole tarkoituskaan mikään dokumentaatio olla, mutta Bessonin teoksen heikohko yleisvire ja ajoittainen pitkäveteisyys kiinnittävät katsojan huomion liiaksi tämäntapaisiin detaljeihin. Silloin kun tunnelma ja draama ovat kohdallaan, saa taustalla olla vaikka sininen lentävä Ford Anglia eikä se häiritse.

Coppola on Dracula-filmatisointien suhteen edelleen ylittämätön. Toivoa sopii, että joku tuleva lahjakkuus ottaa kreivin kunnolla käsittelyyn tulevina vuosikymmeninä, mutta lähtökohta onnistumiseen piilee Stokerin romaanissa, ei Coppolan imitoinnissa.