Alpha valkokangas

Räjähtävällä voimalla ja kuvastollaan Cannesin kultaisen palmun vieneen Titanen (2021) jälkeen ohjaaja Julia Ducournau palaa seesteisemmän, mutta yhtälailla ahdistavan yhteiskunnallisen kauhuelokuvan ohjaksiin. Uutta ranskalaista extreme-elokuvaa ja ruumiskauhua viitteellisemmin edustava Alpha (2025) kietoutuu ihon tekstuurien ja tarttuviin sairauksiin liittyvien uskomusten ympärille.

Alpha niminen tyttö (Ambrine Trigo Ouaked / Mélissa Boros) asuu paikallisessa sairaalassa tohtorina toimivan yksinhuoltajaäitinsä (Golshifteh Farahani) kanssa Le Havren satamakaupungin punaisen hiekan saartamassa kerrostalolähiössä. Piikityksen merkkejä kantava heroiiniaddikti eno Amin (Tahar Rahim) saapuu asumaan heidän luokseen samaan aikaan, kun kaupungissa leviää epidemiana virus, joka muuttaa ihmisten ihon marmorin kaltaiseksi. Pintaan nousee epäilys, onko koulukavereiden bileissä tietämättään juuri tatuoitu Alpha saanut tartunnan.

Autiomaan rakeilevan punaisen pinnan ja ihmisihon neulanjälkineen rinnastava elokuva vie jonnekin todellisen ja hallusinaatioiden rajamaille. Tekstuurit ja niiden tunteminen ovat temaattisesti keskeisessä osassa, kuten neulanpistot tai leppäkertun kävely kädellä sekä marmorin kylmä ja kivinen pinta. Koulua käyvä 13-vuotias Alpha etsii itseään päihteidenkäytön ja seurustelusuhteiden muodossa, mutta päätyy muiden hyljeksimäksi pelätyn tartuntansa vuoksi. Pelko leviää totuutta nopeammin.

Homofobian sävyttämällä englannintunnilla siteerattu Edgar Allan Poen runo A Dream Within a Dream (1849) toimii vertauskuvallisena heijastumana erityisesti sairaalan todellisuudelle, jossa Alphan äitiä tuntuu auttavan vain yksi toinen työntekijä (Emma Mackey). Elokuva rinnastaa sairaalassa paisuvan kriisin Alphan perheen tilanteeseen. Perheen berberitaustaisen yhteisön uskomukset veden elvyttävästä voimasta ja mystisestä punaisesta tuulesta painavat moderniin lääketieteeseen luottamista enemmän.

Kotona addiktionsa riuduttama Amin hakee yhteyttä siskontyttönsä Alphan kanssa, ja näiden kahden yhteisönsä hyljeksimän yksinäisen välille muodostuu koskettava suhde. Kaksikon väliset tunteiden purkaukset ovat muuten hajanaiseksi jäävän elokuvan vaikuttavimpia hetkiä. Rahimin vakuuttavasti esittämä hahmo on The Machinistista (2004) muistuttavasta luurankomaisesta olemuksestaan huolimatta vahvatahtoinen loppuelämänsä suunnan päättämisessä.

Farahanin yksinhuoltajaäiti on elokuvassa muista huolehtiva peruskallio ja toimii Alphan lisäksi näkökulmahenkilönä. Boros selviytyy Alphana hyvin konkareiden Rahimin ja Farahanin rinnalla ilmentäen samaa itsensä etsimistä äärimmäisten kokemusten kautta kuin Ducournaun lihansyöntiä kritisoineessa Raw’ssa (2016). Nuoren ahdistus manifestoituu hyvin painajaismaisissa tapahtumissa, joiden kokemusta vahvistaa lähellä pysyttelevä kuvaus ja painostava äänisuunnittelu.

Elokuvan harmahtavan monotoninen väripaletti rikkoutuu keskeisissä kohtauksissa veren ja siihen viittaavan punaisen hiekan purkauksilla. Ducournau luottaa elokuvassaan paljon tyylittelyn ja tunnelman luomisen varaan, jolloin teoksen draamallinen anti jää vähäisemmäksi, kuten Alphan ja Aminin pitkitetyssä pakokohtauksessa ja jalkapallon pelaamisessa. Tunnelmoinnin puolelle menee myös tapahtumien taustalla kuultava Nick Caven riutuvasta vangista kertova kappale ”The Mercy Seat” (1988), jossa on yhtymäkohtia Aminin kohtaloon.

Toden ja fantasian rajamailla liikkuva sekä leikkauksen ja näyttelijävaihdosten avulla aikarakenteen sekoittamisella pelaavan Alphan avoin kerronta jää symboliikaltaan monisyiseksi. Elokuva ei saa keskeisiä ihmissuhteitaan lukuun ottamatta selkeää temaattista sulkeumaa. Ducournauta täytyy silti arvostaa, että hän on ottanut jälleen omaperäisessä elokuvassaan maanläheisemmän lähtökohdan yhteiskunnan hyljeksimiin sairaisiin ja addikteihin. Sen maailmassa ihmiskosketus on voimista parantavin.