Nallekarhun joulu valkokangas

Joulunaikaan elokuvateattereihin ilmestyy yleensä yksi tai kaksi jouluelokuvaa. Sesonkituotteiksi laskettavat teokset vaihtelevat tyyliltään ja laadultaan. Suurin osa on koko perheen elokuvia, mutta tehdään jouluelokuvia isommillekin. Sehän on määrittelykysymys, mitä kukin joulultaan kaipaa. Onhan aikuisten jouluelokuvien kärkeen usein äänestetty John McTiernanin klassikko Die Hard (1988).

Andrea Eckerbomin ohjaama koko perheen elokuva Nallekarhun joulu kuuluu konventioiltaan perinteisempään päähän. Norjalaisteos on pullollaan pohjoismaista ”Wanhan Ajan” jouluidylliä, jossa kirkassilmäisten lasten hiukset on suittu, iskällä on hassut viikset ja äiti keittelee kodin hengettärenä riisipuuroa.

Perheen tyttärellä Marialla on vilkas mielikuvitus. Kukaan ei ole uskoa, kun tyttö sanoo markkinapalkintona olevan nallekarhun olleen elävä. Maria toivoo kovasti nallea joululahjaksi ja turvautuu melkoisiin kolttosiin nallea tavoitellessaan, mutta oppii virheistään ja tavoittaa lopulta antamisen ilon. Elävä nalle puolestaan haikailee maailmanmatkailua ja mammonaa, mutta törmää herttaiseen pehmosiiliin, Pullaan, joka opettaa nallekarhulle viisautta halausten avulla.

Nallekarhun joulu perustuu norjalaisen lastenkirjallisuuden suurmestarin Alf Prøysenin (1914–1970) joululauluun nallekarhun viisaudesta. Suomessa Prøysen on tunnettu pitkälti Kirsi Kunnaksen kääntämistä Eukko Pikkurilli -saduista ja muutamista suomennetuista lastenlauluista, mutta muuten Prøysen ei ole niin iso nimi kuin esimerkiksi maanmiehensä Thorbjørn Egner. Egner on tuttu Kolmesta iloisesta rosvosta, josta tuli tuoreeltaan uusi elokuvasovitus. Nallekarhun joulun alkukrediiteissä viitataan Prøysenin ihmeelliseen universumiin, joten kenties hänen teoksistaan on suunnitteilla lisää elokuvia.

Epämääräisesti jonnekin viime vuosisadan puoliväliin sijoittuva tarina on vailla nykypäivän kiireitä ja älykännyköihin tuijottamista. Idylli on herttaisen kaunis, mutta paikoin hyvin kiiltokuvamainen. Aikuisille ja kokeneemmille lapsikatsojille teos ei tarjoa elokuvallisesti mitään uutta tai erityistä. Lievästi pysähtynyt miljöö, yksinkertainen juonikuvio ja rauhaisa tempo sopivat hyvin pienille katsojille.

Tempo on ajoittain liiankin hidas, sillä mukana katsomassa ollut nuorempi kriitikko oli alkuvaiheissa jo tekemässä lähtöä teatterista ja turvautumassa eduskunnasta tuttuihin välihuutoihin. Lopulta juniorikriitikko asettui rauhassa paikalleen ja katsoi elokuvan melko tasaisesti loppuun. Alustava loppukiteytys kuului, ettei elokuva ollut erityisen hyvä, mutta lopun vaiheet joulupukkeineen miellyttivät, samoin kuin lempeä Pulla-siili. Sekin oli positiivista, ettei teoksessa ollut liikaa koheltamista.

Isompi kriitikko oli pitkälti samaa mieltä. Aikuiskatsojan näkökulmasta Nallekarhun joulu on hidasrakenteinen ja ohjauksellisesti varman päälle ottava, mutta toisaalta siinä ei ole yletöntä säätämistä eikä aikuisnäyttelijöiden ylinäyttelyä, mikä vaivaa suomalaisia lastenelokuvia enemmän kuin pohjoismaisia lastenelokuvia. Tai sitten pahimmat pohjoismaiset mukahassuttelut eivät päädy täkäläisille valkokankaille.

Nallekarhun joulun uskaltaa näyttää jo parivuotiaille, ja se sopisi monen pienokaisen ensielokuvaksi. Tätä tukee myös varsin lyhyt kesto, rapiat tunti ja vartti. Vanhemmille lapsille ja aikuisille se tarjoaa ainakin kertaluontoisen rauhoittumisen jouluhässäkän keskellä. Elokuvan kuvaamaa jouluidylliä ei ole enää olemassa, eikä ole ehkä koskaan ollutkaan, mutta norjalainen kyläjoulutunnelma on viehättävämpi kuin monet modernit turbojoulukuvaelmat.