Quills - syntiset valkokangas

Pimeiden puoliensa tarkkailuun uskaltautuva ihminen voi yksinäisinä hetkinään kerätä stimuloivaa energiaa markiisi de Saden teksteistä. Vuosina 1740-1814 Ranskassa eläneen sulkakynäterroristin legenda hengittää historiankirjoituksissa yhtenä länsimaisen kirjallisuuden kiehtovimmista kuriositeeteista. Teokset Justine, eli hyveellisen neidon kovat kokemukset sekä Sodoman 120 päivää visioinut Sade suolsi teksteissään seksuaalisia perversioita, rumaa väkivaltaa ja härskiä vittuilua yhteiskunnan porvarilliselle valtajärjestelmälle. Kirjallisilta ansioiltaan niukat, mutta perverssiydessään tinkimättömät tekstit kiihottavat nykylukijankin mielikuvituksen animaalisuuden ääripisteisiin, yllyttäen myös itsetutkiskeluun, yhteiskuntajärjestelmän pohdintaan (joka on edellisen täydentävä tekijä) sekä lopulta kieroon itseironiseen hekotteluun.

Yläluokan kiiltokuvan kääntöpuolelta kärjistetysti kuvannut Sade väitti, itse snobistisen oloisena aristokraattina, tarinoidensa pohjaavan todellisuuteen ja kertoi myös itse osallistuneensa kuvaamiinsa sairasmielisiin leikkeihin. 1790-luvulla Sade tuomittiin sodomiasta kuolemanselliin virumaan ja hänen tekstinsä määrättiin poltettaviksi. Viimeiset vuotensa hän vietti vankilamielisairaalassa. Mikään ei kuitenkaan estänyt lausutun sanan leviämistä. Doug Wrightin tuoreessa näytelmässä Quills sukelletaan fiktiivisten dramaturgisten elementtien kautta Saden viimeisiin elinvuosiin ranskalaisessa vankilamielisairaalassa, valtavassa kylmänoloisessa kivilinnassa. Wrightin tekstissä on tasoa ja potentiaalia elokuvaksi, mutta valitettavasti Hollywoodin studioilla näytelmän on filmannut Philip Kaufman, joka ei osaa luoda toimivia valkokankaan draamoja.

Kaufman on aikaisemminkin käsitellyt seksuaalisten eroosioiden vapautuneita maailmoja, muun muassa hahmottaessaan Henry Millerin muotokuvaa elokuvassa Henry & June ja maalatessaan valkokankaalle Milan Kunderan maailmaa teoksessa Olemisen sietämätön keveys. Kaufman on sofistikoitunut, mutta kuivuuteen asti kirjallinen, askeettinen ohjaaja, jonka elokuvien ihmiskuvat jäävät kankeiksi ja mielenkiinnottomiksi. Aidosti eroottisia henkäyksiä hänen työnsä eivät pidä sisällään, mikä voidaan luonnollisesti alleviivata ensimmäisenä munattomuuden merkkinä -huolimatta siitä, että Kaufmanin maailmassa vapaan seksuaalisuuden epäonninen tavoittelu ja siihen ajautuminen johtaa vain älylliseen umpikujaan ja ahdistukseen. Seksin ja ihmismielen välistä suhdetta on hyvä havainnoida kuvin, mutta ilman tunnetta - tai paremminkin tuntuvuutta - homma jää helposti seisomaan (tai lepäämään) haihtuen lopulta tyhjäksi formalismiksi, pseudoälylliseksi teokseksi. Näitä sanoja voi painottaa Quills-elokuvan, Kaufmanin Sade-tulkinnan, kohdalla.

Omaan subjektiiviseen maailmaansa vetäytyvää taiteilijahullua jo elokuvassa Loisto esittänyt Geoffrey Rush sivaltelee erittäin tyylikkäästi ulkomaailmasta irtaantuneen markiisi de Saden muotokuvan, mutta se ei riitä tuomaan tarvittavasti villiä energiaa dramaturgisesti ehyeen kyllä, mutta tunkkaiseen ja teatraalisen pidättyväiseen kokonaisuuteen. Tietysti on kyse sanasta ja sen muuttumisesta lihaksi, mutta visuaalisen ajan alati teknologisoituvassa todellisuudessa ei jaksa seurata epätoivoista matkaa 200 vuoden takaiseen konkretiaan ilman mitään heijastuspintaa nykypäivään. Eikö olisi kiinnostavampaa etsiä Saden peräänkuuluttamaa animaalisuutta - "Me syömme, juomme, naimme, paskannamme ja kuolemme." - tästä päivästä, pohtia sen kenties traagista häivenemistä sekä käsitteen "primitiivisyys" kärsimää jatkuvaa inflaatiota. Kuten Sade on osoittanut, rehellisessä ympäristössä vilpitön seksuaalisuus kohoaa hurmokseensa, kun taas läpeensä kontrolloidussa, luonnottomassa kehyksessä animaalisuus voi saada suljettujen ovien takana mitä hirveimmät ja kieroutuneimmat mittasuhteet. Ja kuten Pier Paolo Pasolini kylmäävästi tulkitsee Saden tekstiin pohjautuvassa, mutta nykyaikaa heijastelevassa filmissään Sodoman 120 päivää, valta, muoto ja materia ovat polttaneet ruusunlehdet ja jättäneet jäljelle vain piikit.

Kaufmanin filmi onnistuu korkeintaan kertomaan jotain ajasta, jota se kuvaa. Ohjaaja kykenee hahmottamaan pidättyneisyyttä (kenties Kaufman samaistuu naamioita kantavaan ihmisryhmään), mutta ei luo epärehelliselle elämäntavalle hyvää kontrastia Saden hullun mielen synnyttämän laajan seksuaalisen vapautumisen kautta. Elokuvassa ei ole räiskyvää lihallisuutta, eikä temaattisella tasollakaan mitään, mille Hollywood ei voisi Oscareita jakaa. Quills on perääntyvä ja hengetön amerikkalainen produktio, jonka tekemiseen myönnettyjen rahojen taustalla piillevät tämän päivän valkokangastarinoiden trendit. Tietysti Hannibal Lecterin uuden menestyksekkään ilmestymisen myötä voidaan päätellä, että yleisöä kiinnostavat "kaiken maailman skitsot". Lisäksi elokuvalla Quills on tyylikkäät ja kovan tason webbisivut, jotka modernin multimediakikkailuin voimin viestivät jostain jännästä. Tuskin kuitenkaan moni saa tästä filmistä edes rahan arvoista vastinetta.