American Sniper kotikatsomo

"Kun olin täällä, halusin olla kotona, ja kun olin kotona, ajattelin ainoastaan sitä, että pääsisin takaisin viidakkoon."
– Kapteeni Willard, Ilmestyskirja Nyt

Niin erilaisilta kuin Coppolan Vietnam-klassikko ja Eastwoodin uusin saattavat äkkiseltään tuntua, niillä on sotilaan mielen kuvauksina paljonkin yhteistä. Kun Willard tilittää alun hotellihuonesekoilunsa lomassa kuin ohimennen sotimisen huumeen ja siviilielämän suhteen perverssiä kompleksisuutta, Eastwood on rakentanut siitä teeman koko elokuvalle. Toki Bigelow'n The Hurt Locker (2008) kummittelee myös sukulaissieluna, mutta näihin kahteen verrokkiin peilattuna American Sniperin kiehtovuutena on sen tyly arkipäiväisyys ennen lopun hiekkamyrskyn huumaavia kuvia.

Siksi pidänkin USA:n laivaston erikoisjoukkojen sala-ampujan kuvausta henkilödraamana, en sotaelokuvana. Sodasta ja politiikasta se kun ei kerro juuri yhtään mitään. En voi kuin ihmetellä elokuvan aiheuttamaa mekkalointia sen ylitse pursuavasta patriotismista, etenkin urpoissa nettikeskusteluissa. Kun Eastwood on vedossa, hän ei tee mitään ilman satuttavaa, häijyäkin ironiaa, jonka hän tekee ironisoiden myös omaa arvomaailmaansa, ja American Sniperissa hän on parhaimmillaan, kun on joutunut vielä tasapainoilemaan jenkkiläisittäin todella aran aiheen kanssa.

Totuus on ensimmäinen sodan sumun nielaisema uhri. Vaikka American Sniper perustuu todelliseen Chris Kyleen, Eastwoodilla on aivan oma agendansa. Elokuva ei ole todellisen Chris Kylen tarina, jos se nyt jollekin on uutinen. Pelkistäminen ja kärjistäminen on tehty surutta taiteen päämäärien tavoittamiseksi. Kun elokuvassa Bradley Cooperin hienosti tulkitsema Kyle ampuu kranaattia kantavan pojan, se on täysin tekaistu tapahtuma, jolla on kuitenkin tärkeä merkitys elokuvan loppukuville, jotka ovat aitoja otoksia Chris Kylen hautajaisista ja hautajaissaattueesta ja joista helposti voisi länkyttää siirappisena isänmaallisuuden ylistämisenä. Mutta Eastwood kysyykin: Millainen kansakunta sankoin joukoin kunnioittaa lapsentappajaa?

Niinpä. Mutta mitä me tiedämme sotaa käyvän kansan tunnoista, jotka ovat raakaa konkretiaa. Tunteen tasolla American Sniper peilaakin todellisuuden tuntemuksia, ei kuviensa.

Ohjaajan lännenkuvaston vankka perimä huokuu koko tarinassa. Miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä. Alussa Kylen kohtalon siunaa – tai kiroaa – hänen oma isänsä, joka antaa pojilleen mustavalkoiset raamit ihmisyyden olemuksista: on heikkoutta riistäviä susia, tyhmiä lampaita ja harvinaisia lammaskoiria, joiden pyhä ja sisäänrakennettu tehtävä on suojella laumaansa. Elokuvassa Kyle on lammaskoira lopulta suurin surmin.

Ensimmäisen kerran American Sniperin nähtyäni yllätyin myös Kylen henkilökuvan ilkeästä ironiasta, joka jaksaa edelleen koskettaa. Häntä ei kuvata aidosti reiluna tai mukavana kaverina, vaan itsensä liian tosissaan ottavana ristiretkeläisenä, joka loppujen lopuksi palvelee vain omia tarpeitaan, jotka näennäisesti hän tekee muiden puolesta. Puhutteleva esimerkki on kohtaus, jossa Kyle lentokentällä kohtaa kotiin palaavan merijalkaväessä palvelevan pikkuveljensä ja on täysin umpisokea tämän henkisen tilan romahtamiselle. Eastwoodin Kylelta empatiakyky puuttuu täysin. Hän ei ymmärrä kenenkään muun tuskaa. Tämän sinetöi lopussa se, miten hän idioottimaisesti vaarantaa kaikki aseveljensä viimeisessä tehtävässään pakkomielteisesti kostamalla ystävänsä kuoleman ampuen vihollisen sala-ampujan.

Yleensä sotaa käyvän henkilön ja kotirintaman kohtaamiset ovat jollain lailla epäonnistuneet, mutta Eastwoodin onnistuu pelata naiiviuden nappuloilla kuin myös kliseillä ja ennalta arvattavuuksilla. Siitä on kiittäminen pelkistettyä ja niistä viis veisaavaa suoraa kerrontaa, joka pinnalta vaikuttaa yksioikoiselta mutta on sen alla jotain ihan muuta. Omassa umpiossaan elävän miehen analyysinä American Sniper on ehdotonta parhaimmistoa.