Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa valkokangas

Clint Eastwoodin Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa perustuu amerikkalaisen lehtimiehen, John Berendtin samannimiseen teokseen. Eastwoodin kirjafilmatisointi on kuitenkin melkoinen pettymys. Hän ei ole onnistunut luomaan valkokankaalle Berendtin maalaamaa faktaa ja fiktiota sekoittavaa muotokuvaa syvän Etelän omalaatuisista ihmisistä ja ainutlaatuisesta tunnelmasta.

Ilkeämielisesti voidaankin sanoa, että Eastwoodin elokuva on korkeintaan Berendtin kirjan laimea audiovisuaalinen pokkaripainos. Ne, jotka eivät ole lukeneet Berendtin kirjaa, todennäköisesti ihmettelevät elokuvan nähtyään, että mikä siitä on tehnyt niin suositun. Ne, jotka ovat kirjan lukeneet, jäävät taas elokuvan jälkeen kaipaamaan kirjan värikylläisyyttä ja eksentrisyyttä.

Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa on panoraamamainen tarina syvän Etelän kaupungin, rehevän Savannahin omituisista ihmisistä keskittyen antiikkikeräilijä ja -kauppias Jim Williamsin (Kevin Spacey) murhaoikeudenkäyntiin. Elokuvan päähenkilö on newyorkilainen journalisti John Kelso (John Cusack), joka saapuu Savannahiin kirjoittaakseen jutun Williamsin kuuluisista joulujuhlista. Kelso kiinnostuu antiikkikauppiaasta, mutta joutuu keskelle murhamysteeriä. Pikkukaupungin uinuva rauha on mennyttä, kun kaupungissa tapahtuu ampumavälikohtaus. Williamsin ammuttua homorakastajansa Billy Hansonin (Jude Law) alkaa paitsi yöllisten tapahtumien selvittely, myös ailahtelevaisen ja aggressiivisen, päihteitä käyttäneen ja itsemurhaakin yrittäneen Hansonin (kirjassa nimellä Danny Hansford) ja Jim Williamsin suhteen todellisen luonteen ruotiminen.

Oikeudenkäynnissä syyttäjä ja Williams lakimiehineen marssittavat mieleisiään todistajia esille, ja Williamsin syyllisyys tai syyttömyys (tai oikeastaan homous) jakaa kaupungin ihmisiä. Poliisia syytetään rikospaikan tärvelemisestä, mutta Williamskaan ei pysy tarinassaan koko ajan. Apua haetaan myös voodoopapitar Minervalta (Irma B. Hall), jotta tämä suorittaisi öisellä hautausmaalla seramoniansa. Kirjoittaakseen tapahtumista Kelso jää Savannahiin ja hän tutustuu edelleen uusiin ja toinen toistaan merkillisempiin ihmisiin.

John Kelso (John Cusack) tutustuu Savannahissa upporikkaaseen antiikkikauppiaaseen Jim Williamsiin (Kevin Spacey), jolla on salamyhkäinen yksityiselämä. (c) 1997 Warner Bros.

Etelän oudot linnut

John Kelso (kirjassa John Berendt on itse tapahtumien minäkertoja) tutustuu siis antiikkikauppias Jim Williamsiin, jonka koti pursuu mittaamattoman arvokkaita antiikkiesineitä. Williams pitää Savannahin vuoden merkittävimpänä seurapiiritapahtumana pidettyjä joulukutsuja.

Temperamenttinen Williams tunnetaan Savannahissa erikoislaatuisista tempauksistaan: mm. natsilipun heiluttamisesta parvekkeella häiritäkseen filmausryhmää talonsa edustalla. Elokuvassa tätä päähänpistoa ei edes mainita, kuten ei monia muitakaan, vaan Williams jää mieleen viiksiinsä myhäilevänä Etelän nousukasdandynä, josta on vaikea edes olla mitään mieltä. Kirjassa hänessä on paljon enemmän potkua.

Williams poltteli King Edward -pikkusikaria. "Eniten minä nautin siitä", hän sanoi, "että voi elellä kuin aristokraatti tarvitsematta olla sellainen. Siniveriset ovat sisäsiittoisia ja heikkoja. Heillä on sukupolvitolkulla tärkeyttä ja ylhäisyyttä velvoitteinaan. Ei ihme, ettei heillä ole kunnianhimoa. Minä en kadehdi heitä. Minä arvostan vain aristokratian sivutuotteita - hienoja huonekaluja, tauluja, hopeita - kapineita joita he joutuvat myymään, kun rahat loppuvat. Ja rahat loppuvat aina. Sen jälkeen heillä ei ole muuta kuin sirot käytöstapansa." (s. 14)

Williams ei kuitenkaan ole ainut eikä edes pahin tapaus, vaan kaikenlaista erikoista populaa velloo Savannahin kaduilla niin kirjassa kuin elokuvassakin. Vähitellen John Kelso tutustuu myös heihin: mm. näkymätöntä koiraa "taluttavaan" mustaan herrasmieheen Mr. Gloveriin (James Moody) ja demonien riivaamaan, elämänkolhimaan Luther Driggersiin (Geoffrey Lewis), jolla huhutaan olevan hallussaan pullollinen tappavaa myrkkyä ja joka myös "ulkoiluttaa" lemmikkipörriäisiään.

Yksi henkilö Savannahin kummajaisgalleriasta on kuitenkin ylitse muiden. Nimittäin musta showtyttö, Lady Chablis, jonka todellinen luonto paljastuu kirjassa Berendtille turhankin nopeasti - eikä kovin hienovaraisesti.

"Minä olen Chablis", hän sanoi. (...) "Se on taiteilijanimi", hän sanoi. "Minä olen showtyttö." (...) "Mikä sinun nimesi oli ennen sitä?" minä kysyin. "Frank", hän sanoi. (...) "Sinä olet siis... mies", minä sanoin. "Ei-ei-ei", hän sanoi. "Älä sano minua mieheksi! Ehei, pojuseni. Tämä tyttö on paiskinut lujasti töitä tisujensa eteen." (...) "Tämä on niiden tohtori Bishopin piikkien ansiota." (...) "Ja namukka kutistuu, mutta siellä se yhä on. Leikkaukseen en mene." (...) "Sinun ei tarvitse näyttää minulle namukkaasi", minä sanoin. "Ei ainakaan täällä, ei nyt. Eikä ikinä." (s. 112-113)

Nyttemmin oman kirjan kirjoittanut ja Miss Gay Americaksi valittu amerikkalaisten talk show -ohjelmien kestotähti, Lady Chablis näyttelee elokuvassa itse itseään ja parhaimmat piikit ovatkin juuri hänen heittämiään. Lady Chablisin porvareita häiritsevä elämäntyyli on paikoin riemukasta katseltavaa ja kuunneltavaa. Varsinkin hänen häiriköintinsä debytanttitansseissa on ikimuistettava. Saavat jäykistelijät sen, minkä ansaitsevatkin.

Samat perusvirheet

John Berendtin kirja Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa keikkuu kolmatta vuotta USA:n bestsellerlistoilla, ja on helppo ymmärtää miksi. Kuten lehtimiehet usein, Berendtkin on sujuva kertoja. Hänen kielensä on värikästä ja helppoa, ja tarina etenee koko ajan. Kirjaa on viihdyttävä ja miellyttävä lukea - tiettyyn pisteeseen asti. Sitten se nimittäin alkaa tuntua ylipitkältä aikakauslehtijutulta, joka ei enää kiinnosta tippaakaan. Varsinkin oikeudenkäyntien veivaaminen yli kahdensadan sivun verran on jo suhteetonta.

Elokuvassa kirjan neljä oikeudenkäyntiä on supistettu yhteen, mutta Eastwood sortuu sen yhdenkin kohdalla samanlaiseen venyttämiseen kuin Berendtkin. Siinä vaiheessa, kun tapahtumat siirtyvät oikeussaliin viimeisetkin jännitteet kaikkoavat. Amerikkalaiset näköjään rakastavat oikeusalidraamoja, mutta kun tätä grishamilaista reviiriä on jo tallattu uuvuttavan lukemattomat kerrat.

Kirjassa erikoista henkilögalleriaa on sitäkin mukava tiirailla aikansa - uskomattomia ja eriskummallisia ihmisiä, ja menevät vielä hölmöt ja kertovat Berendtille kaiken. Mutta myös heistä karisee hohto, kun juttu venyy liikaa. Rajansa tirkistelylläkin. Berendtin teksti toimisi siis huomattavasti paremmin lyhennettynä esimerkiksi novellinomaisesti, mutta nykyisessä romaanimuodossaan se on liian raskas.

Samaan kompastuu myös Eastwood. Pelkät hörhöt eivät riitä pitämään jännitettä yllä, vaikka David Lynch olisi luultavasti saanut heistä paljonkin irti. Vetreimmillään 70-luvulla Eastwood ampui Likaisena Harryna moisten hörhöjen päähän ylimääräisiä reikiä eikä ollut puhettakaan hullujen kaksi ja puoli tuntisesta ymmärtämisestä. Ehkä suutarin olisi todellakin pysyttävä lestissään.

Lopputuloksena Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa ei ole elokuvana muuta kuin varsin laimea ja vaisu sekoitus Twin Peaksia ja sosiaalipornoista saippuaoopperaa. Varsinkin voodoohöpinät ovat tuskastuttavan irrallisia ja ikään kuin väkisin väännettyjä. Ne ovat mukana vain sen takia, että niitä pitää olla, kun kerran syvän Etelän sydämessä hengaillaan. Elokuvan komea nimi ei saa kunnollista katetta missään vaiheessa, mutta samasta ongelmasta kärsii itse kirjakin.

Käsikirjoituksessa puutteita ja kompromisseja

Yksi pahimpia puutteita Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa on kompromisseja täynnä oleva yllätyksetön käsikirjoitus. Rönsyilevää kirjaa on varmasti vaikea ollut sovittaa elokuvaksi, mutta Eastwood ja käsikirjoittaja John Lee Hancock ovat tehneet selvän virheen muuntaessa John Brendtin kertojaminän elokuvan keskeisimmäksi hahmoksi John Kelsoksi. Vaikka Cusack selviääkin roolistaan tyydyttävästi, hän ei pysty peittelemään sen tarkoituksettomuutta.

Elokuvassa on vain muutama harva kohtaus, jossa John Kelso ei ole läsnä. Hän ei ole kirjan mukainen sivustatarkkailija, mutta ei mikään erityinen sankarihahmokaan. Oikeastaan hänen vetelä ja ilmeetön olemuksensa vain syö tehoja värikkäiden sivuhahmojen persoonallisuuksista. Esimerkiksi karismaattinen bilemoottori Joe Odom (Paul Hipp) jää elokuvassa tyysti sivustalle. Myös Kelson ja aistillisen kukkakauppiaan Mandy Nicholsin (Alison Eastwood) romanssi on kiduttavan puuduttavan katsottavaa. Kelso on sellainen pökkelö niin kuin ei olisi ikinä naista nähnytkään.

Elokuvaa on kuitenkin mielenkiintoista katsoa sen kauniiden kuvien ja oikean elämän persoonallisuuksien takia. Lady Chablis livenä valkokankaalla on elämys sinänsä. Savannahin vanha 1700- ja 1800-luvun arkkitehtuuri on upeaa katseltavaa. Esimerkiksi Mercer House, jossa murha tapahtuu, on upea herraskartano. Sen rakennutti vuonna 1860 kenraali Hugh Mercer - lauluntekijä Johnny Mercerin isoisoisä. Niin ja kyllä siitä syvän Etelän hengestä tai tunnelmastakin saa ainakin jotain käsitystä.

Minusta Savannahin haluttomuus muutoksiin oli sen paras puoli. Kaupunki katsoi sisäänpäin ja eristäytyi suuren maailman melulta ja menolta. Se myös kasvoi sisäänpäin, ja siihen tapaan että asukkaat kukoistivat kuin hartaan puutarhurin hoitamat ansarikasvit. Tavallisesta tuli tavatonta. Eksentrikot loistivat. Jokainen persoonallisuuden vivahde ja omituisuus puhkesi tuossa rehevässä saarekkeessa komeampaan kukkaan kuin olisi ollut mahdollista missään muualla maailmassa. (s. 431)

Lainaukset:

John Berendt. Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa. Suom. Seppo Loponen. WSOY 1997 (Englanninkielinen alkuteos Midnight in the garden of good and evil, 1994)

Janne Rosenqvist &