Jersey Boys kotikatsomo

Jersey Boysista povattiin yhtä viime vuoden Oscar-tärpeistä. Elokuva perustuu samannimiseen menestysmusikaaliin ja ohjaajana oli palkinnon kaksi kertaa pokannut Clint Eastwood. Jonkinlaisena plussana voidaan pitää sitä, että kaikki pääosanesittäjät olivat yhtä lukuun ottamatta esittäneet samoja rooleja jo lavalla. John Lloyd Young oli pokannut jopa Tony-palkinnon roolistaan Frankie Vallina ennen kuin Eastwood oli ehtinyt elokuvaa ajatella.

Elokuvana Jersey Boys on musikaalia synkempi tulkinta Four Seasons -yhtyeen tarinasta. Yhtye levytti 1960-luvulla useita hittejä ja sen edelleen keikkaileva keulahahmo Frankie Valli jatkoi yhtä menestyksekkäälle soolouralle.

Paperilla kaikki näytti hyvältä, mutta lopulta leffa jäi ilman ehdokkuuksia tai kaupallista menestystä. Syystäkin. Kyseessä on parhaimmillaankin keskinkertainen bändihistoriikki, jonka käsikirjoitus on pirstaleinen ja kliseinen, ja loppu pitkitetty ja perusteettoman sentimentaalinen.

Suurin syy epäonnistumiseen on ohjaaja Clint Eastwoodissa, joka ei ole viime vuosina tehnyt kovinkaan hyviä elokuvia. Kaksinkertainen Oscar-voittaja työskentelee tunnetusti nopeasti: hän kuvaa korkeintaan pari ottoa, ei suunnittele kohtauksia storyboardille, näytä leffojaan ennakkoyleisölle tai muuta sellaista. Nopea työtapa on johtanut kamikaze-henkisiin projekteihin, joista joko tulee kriitikoiden lemmikkejä tai armottomia huteja. Valitettavasti Jersey Boys kuuluu tähän jälkimmäiseen luokkaan.

Ongelmat eivät ole uusia, sillä viime vuosina Eastwood on tuonut valkokankaille monia elokuvia, jotka tuntuvat jakavan Jersey Boysin ongelmat. Tarina kattaa pitkän ajanjakson, siinä on paljon hahmoja ja useita näkökulmia. Musikaalissa jokainen hahmo pääsee ääneen vuorollaan, mutta elokuvassa hahmot puhuvat kameralle milloin sattuu. Elokuvassa kvartetin kertomuksista on muodostettu yksi totuus, mikä on moniäänistä kertojaa huonompi ratkaisu. Pohjalla ei ole minkäänlaista punaista lankaa, joka tekisi teoksesta kokonaisuuden.

Mitä Eastwood haluaa tarinalla kertoa? Ei varmasti mitään erikoista, sillä se on täynnä aiemmista muusikkoelokuvista tunnettuja kliseitä. Vaikeuksien kautta saadaan levytyssopimus, menestystä tulee kerralla ja paljon, vaimot korvataan bändäri-tyttöystävillä, laulajapojat erkanevat perheistään, yksityiselämän ongelmat piinaavat jatkuvasti ja lopulta hajottavat nelikon.

Huumeetkin tulevat mukaan, mutta niiden käyttöä tai niistä seurannutta tragediaa ei kankaalla nähdä. Tunne ei välity, vaikka kohtauksen pitäisi olla yksi tarinan dramaattisemmista hetkistä. Lopulta kaikki huipentuu irralliseen kyyneltentiristäjänostatukseen, jossa yhtyeen jäsenet sopivat erimielisyytensä ja esiintyvät vuosien jälkeen viimeistä kertaa yhdessä.

Näyttelijäsuoritukset ovat hyviä ja elokuva näyttää hienolta. Se olisi kaivannut vain parempaa käsikirjoitusta ja räväkämpää ohjaajaa. Eastwood on aina ollut vahvimmillaan pienimuotoisempien tarinoiden parissa, sillä hän ei hallitse laajaa, pitkän aikavälin kattavaa kerrontaa kovinkaan hyvin. Changeling ja J. Edgar ovat tästä hyviä esimerkkejä.

Elokuvan kuvaama amerikanitalialaisten yhteisö, vaihtuvat kertojaäänet ja Joe Pescin läsnäolo (häntä esittää Joseph Russo) pistävät väkisinkin miettimään, millaista jälkeä Martin Scorsese olisi saanut näistä lähtökohdista aikaan. Se ei ole reilu vertailukohta, koska Eastwoodin vahvuudet ovat aivan eri alueilla, mutta mitä muutakaan tätä sekasotkua katsellessa voisi ajatella kuin samantyyppisiä, parempia elokuvia.